Asialistalla ahma

Ahma on muiden suurpetojen tavoin vaikuttanut ihmisten elämään aina siitä lähtien kun ihminen elinkeinoineen levittäytyi erämaa-alueille. Järjestäytyneen yhteiskunnan ongelmanratkaisuna nähtiin jo 1700-luvulla lainsäädännön keinoin säädellyt ahmakannat. Tuolloin tavoitteena oli eliminoida kaikki nämä ”yhteiskunnan viholliset” ja toimintaa kannustettiin tapporahoin 1800-luvun lopusta aina vuoteen 1975 saakka, jolloin valtiollinen tapporaha loppui viimeisimpänä juuri ahmalta yhdessä suden kanssa. Suhtautuminen tähän tuntemattomaan erämaan asukkiin on ollut ja on edelleen kahtalaista. Poroelinkeinon harjoittajat kohtaavat tuhoa tekevän porojen saalistajan, jonka luonteenpiirteiden kuvaukset lähenevät paholaista. Toisaalta eteläisen Suomen asukkaat ihmettelevät moista salaperäistä ja harmitonta näätäeläintä, jota tokko suurpedoksi tunnistetaankaan. Mielipiteiden lähentymistä, saatikka yhteisymmärrystä ahman kannanhoidon tavoitteista ei ole ennen tätä tutkimusta edes tohdittu pohtia. Ensimmäistä nykyaikaista ahmakannan hoitoa edustivat ahman rauhoitus poronhoitoalueen eteläpuolisessa Suomessa vuonna 1978 ja koko maassa vuonna 1982. Tämän käännekohdan jälkeen miltei sukupuuttoon tapettu ahmakanta on hiljalleen toipunut ja käsittää nykyisellään noin 140-150 yksilöä. Suunnitelmallista kannanhoitoa on harjoitettu vasta vuodesta 1996, jolloin asetettiin kuusi erillistä ahman kannanhoitoaluetta ja niille ahmakannan kehitystavoitteet. Ahman kohdalla siirtoistutukset poronhoitoalueelta eteläiseen Suomeen ovat olleet osa kannanhoitoa. Ahmakannan hoitoa linjaavat yhtäältä kansainvälisten sopimusten uhanalaista ahmaa koskevat suotuisan suojelutason velvoitteet, ja toisaalta yhteiskunnan sosioekonomisista tarpeista nousevat vaatimukset ahman aiheuttamien vahinkojen minimoimiseksi. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan niitä rinnakkainelon puitteita, jotka määrittyvät ahman ekologisista vaatimuksista ja ahman aiheuttamien sosioekonomisten ristiriitojen ennaltaehkäisystä ja ratkaisumalleista. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää keskeisten maakunnallisten ja kansallisten sidosryhmätahojen vaatimuksia ja näkemyksiä ahman ja ahmakannan hoidon suhteen. Eri sidosryhmillä on erilaisia tavoitteita ahmankannan hoidon suhteen ja nämä tavoitteet perusteluineen kuvataan tässä tutkimuksessa. Tutkimustuloksia käytetään soveltuvin osin ahmakannan hoitosuunnitelman laadinnan apuna. Aineisto käsittää alueellisille ja kansallisille sidosryhmätahoille suunnatun kirjallisen kyselyn, asiantuntijahaastattelut, ja alueellisen sekä kansallisen sidosryhmäneuvottelun. Suurpetojen hoitosuunnitelmahankkeiden yhteydessä aiemmin pidettyjen yleisökuulemisten materiaali on myös ollut tutkimuksen käytettävissä. Haastatellut asiantuntijat valittiin painotetusti niiltä alueilta, joilla elää vakiintunut ahmakanta. Alueellinen sidosryhmäneuvottelu järjestettiin tiheimmän ahmakannan alueella. Poronhoitoalueella ahma aiheuttaa ristiriitoja suurien porovahinkojen vuoksi. Eteläisessä Suomessa ahmavahingot ovat häviävän pienet, ja siksi ristiriitojakaan ei esiinny samoissa määrin. Ahmaan liitetään niin myönteisiä kuin kielteisiäkin seikkoja. Ahma koetaan erottamattomaksi osaksi suomalaista luontoa, jolla on oma ekologinen roolinsa haaskojen puhdistajana ja mahdollisesti jopa pienpetojen saalistajana. Ahma ei pelota vaan päinvastoin tuo myönteistä mielikuvaa esiintymisalueelleen. Poronhoitoalueella ahma kuitenkin nähdään todella pahana porojen tappajana johtuen muun muassa sen tavasta tappaa useita poroja kerrallaan. Myös muualla Suomessa ahman huono maine tunnetaan ja samalla tunnustetaan ahman aiheuttamat vahingot porotaloudelle. Kielteistä mielikuvaa lisäävät myös oletettu ahman aiheuttama hirvi- ja muun riistakannan verotus, sekä yleisesti suurpetojen läsnäoloon liittyvät uhat niin kotieläimille kuin mahdollisesti ihmiselle itselleenkin. Ahma on pienen populaatiokokonsa vuoksi erittäin uhanalainen laji ja sen puolesta ahmakannan voitaisiin antaa kasvaa, varsinkin poronhoitoalueen ulkopuolella. Ihmisen ja hiljalleen kasvavan ahmakannan yhteiseloa edistäisi toimivan ja ahman suojeluun kannustavan petovahinkojen korvausjärjestelmän käyttöönotto poronhoitoalueella. Onnistuneisiin pesintöihin ja ahman esiintymiseen perustuva korvausjärjestelmä on yksi mahdollisuus. Painetta ahmatihentymien purkuun poronhoitoalueen pohjoisosissa löytyy ja yhtenä keinona nähdään siirtoistutukset. Siirtoistutuksilla on mahdollista myös vahvistaa Suomenselän pientä ahmapopulaatiota. Suhtautuminen aiemmin siirtoistutettuihin ahmoihin on ollut alkuhämmästyksen jälkeen melkeinpä yksinomaan myönteistä vaikkakin myös epäilijöitä asian tiimoilta löytyy. Ihmisen ja ahman yhteiselon keinoina ensiarvoisen tärkeää on tutkia toistaiseksi tuntemattomana pysytellyttä ahmaa ja tiedottaa ajantasaisesti niin tutkimustuloksista kuin ahmasta ylipäätänsä – sen elinpiireistä, ravinnonkäytöstä ja mahdollisista siirtoistutuksista. Ahmakannan hoidon linjaukset on hyvä pitää kansallisella tasolla, mutta kannanhoidon alueellisten erityispiirteiden huomioon ottamiseksi maa on syytä jakaa erillisiin kannanhoitoalueisiin joiden ahmakannan hoitotavoitteet voivat erota toisistaan perustuen esimerkiksi alueen elinkeinojen vaatimuksiin ja tarpeisiin. Sidosryhmien välisen vuoropuhelun kehittäminen muun muassa maakunnallisin suurpetoneuvottelukunnin on yksi keino lisätä niin yhteisymmärrystä suurpetokantojen hoidossa kuin lisätä alueellisen mielipiteen kuulumista kansalliseen päätöksentekoon. Näistä lakien, sopimuksien, lajin elinkykyisyyden ja ihmisen sietokyvyn ristiaallokosta löytyy taatusti elämisen tila myös suomalaiselle ahmalle

Evaluation of the finnish national policy on large carnivores

This evaluation of the Finnish national policy on large carnivores focuses on the success in accomplishing ecological, economic and social sustainability in population management during the period from 2007 to 2012, through objectives and actions in the implemented population management plans. The conclusions drawn in the evaluation are based on a logical framework which must in practice be seen as the logic behind the policy on large carnivores and associated development actions. Based on this framework, the evaluation highlighted the appropriateness, performance, efficiency and impact of the applied policy on large carnivores as well as the problems and threats of the current policy. The evaluation was performed for each species by examining the success of population management from the perspectives of ecological, economic and social sustainability. The investigation and consideration of conflicting objectives between various actors, with the view that the population management of large carnivores can be sustainably maintained, played a key role in the evaluation and, particularly, in the development proposals made. The investigation and consideration of the conflicts involved in the population management of large carnivores was in the focus of risk analysis group closely connected to the evaluation. The composition of this group varied by large carnivore species and the group deliberated over existing or potential future conflicts in the current policy on large carnivores as well as solutions for them. WOLVERINE As there is no valid population management plan in place for the wolverine, it was not possible to evaluate the success of measures taken in relation to the objectives set for them in the population management plan. However, where wolverines are concerned, a comparison was made in relation to the consultation with regional and national stakeholders that preceded the initial drafting of the population management plan. Existing research data and conflict points identified in the evaluation risk analysis also served as a point of reference. There is a long way to go towards achieving ecological, economic and social sustainability in the population management of wolverines. According to a minimum population estimate, growth in the wolverine population has been extremely moderate, and the wolverine population has been divided into two subpopulations: wolverines with habitats in the northern fells and those in the eastern forests. Specifying the size of the wolverine population is extremely challenging, and very little data has been gathered on the eastern forest wolverine. Roughly half of the wolverine population is found in the reindeer husbandry are, where it poses a great deal of economic problems. Indeed, the wolverine is the leading cause of damage to reindeer stock. Wolverine have been subjected to illegal killing and, without a population management plan or a special decree issued by the Ministry, it has not been possible to manage the wolverine population by means of a derogation procedure. There has been very little wolverine research conducted during the review period, with the primary focus being on damages to reindeer stock caused by wolverine. The lack and one-sidedness of information on wolverines have failed to meet the perceived needs of stakeholders. During the review period, damages caused by wolverine to livestock other than reindeer have been extremely minimal, primarily involving a few incidents of damage to sheep stock. On the whole, conflicts outside the reindeer husbandry area are rare, even though a nascent conflict between the wild forest reindeer and wolverines has been identified in the forest reindeer region. The biggest challenge facing wolverine population management is to put reindeer herders earning their livelihoods in regions of Fell Lapland with wolverine aggregations at the forefront of objectives and actions, thus committing them to the management of the wolverine population through rights and responsibilities. There should be a wide range of measures available, comprehensive and reliable methods for determining the population, an incentive-based damage compensation system, transplantations, derogations which are at least based on damages incurred but preferably also on population management, and other necessary financial incentives. LYNX The ecological strategic goal of lynx population management, i.e. the ecological sustainability of the lynx population, has been achieved through the application of existing population management measures. Within the reindeer husbandry area, the lynx population has shown a moderate proliferation and, in other areas of Finland, new habitats have formed together with strong, established lynx populations. At the same time, it has also been found that the ecological carrying capacity has not yet been reached. Growth in the lynx population has given rise to the use of special permits for population management, which have been allocated to achieve a more balanced distribution of regional lynx densities as well as to strengthen the economic and social sustainability of population management. Indeed, high lynx densities are precisely what cause conflicts from an economic and social sustainability standpoint. Damages to reindeer, sheep and hunting dogs as well as game taxation are substantial from an economic perspective. They also put a strain the ability of persons earning a livelihood and hunting to tolerate the presence of lynx. In the reindeer husbandry area, derogations for damages are granted for the specific purpose of preventing substantial economic damages. For many years, the touchstone of social sustainability in lynx population management has been the unreliability of the minimum population estimate for lynx. There have been challenges in determining the lynx population and an effort has been and is still being made in meeting these challenges in research and game management by developing a census method, investing in separate counts, and scaling population management derogations in order to cull regional population growth. Undoing the deep mistrust that has formed between this research and game management as well as the ‘field’ is a special challenge where all large carnivores are concerned. Unreliable lynx population estimates are also reflected in the questioning of the reliability of other large carnivore populations. A challenge in lynx population management is responding quickly to regional lynx problems. It is of the utmost importance to take the sense of insecurity and fear felt about the lynx into consideration, thus avoiding the risk of the lynx falling into disrepute as a pest. Instead, the status of the lynx as a valuable game animal should be promoted and preserved. The cornerstone of this approach is quota hunting. In recent years, population management derogations have served as an excellent tool for achieving economically and socially acceptable population management. BEAR The ecological sustainability of bear population management has been achieved by allowing the size of the bear population to grow within the dispersal zone in central parts of Finland and developing a population region in western parts of the country. Conversely, population management derogations have been used to address population growth in the reindeer husbandry area and the established population region in Eastern Finland. Finding a balance has been a challenge and, particularly in the dispersal zone, bear densities have been created. A local bear presence is revealed by the damage caused by bears. Bears are the biggest cause of damage to sheep stock and, of all the large carnivores, they are the only ones that cause damage to honeybees and crops. In order to improve the economic sustainability of bear population management, electrified fencing, among other things, has been erected to protect property. From a social sustainability standpoint, bears pose a challenge due to their large size and the sense of fear and insecurity this brings with it. The development of new surveying methods and, particularly, the SRVA (“official assistance in large game matters”) founded during the review period to provide official assistance in large game matters have contributed to the expulsion and killing of bears, especially those attempting to enter populated areas. Where bears are concerned, humans have a completely different concept of property than with other large carnivores. Bears are a major form of prey, and bear hunting has centuries-old traditions. Even today, bear hunting is based on derogations for population management, with derogations for damages being granted in very few cases. Bear hunting is also a team effort, with the use of hunting dogs adding a special nuance to the hunting experience. Regional and local bear ownership is evident in situations where there has been no desire to use all possible derogations for population management in a region with an established population. Responsibility is assumed for growth in the bear population, thus engendering a sense of regional ownership. Furthermore, suspected cases involving the illegal killing of bears are reported to the police with far greater frequency than the suspected illegal killing of other large carnivores. This might be an indication of the fact that the illegal killing of bear falls clearly outside the boundaries of what is considered the common good and there is no support for such activities. The challenge facing bear population management is to keep ecological, economic and social acceptance in balance, so that all these factors can be realised from a regional standpoint. This requires greater trust between research and game management as well as the ‘field’. However, there is positive development where bears are concerned, which is expected to continue into the future with the current array of actions in place. WOLF An unprecedented collapse in the ecological sustainability of the wolf population has been found. After the population management plan entered into effect, the wolf population for the entire country reached its peak in 2007, but has declined since then. The largest single collapse in the wolf population occurred in 2010, and the lowest population level was recorded in 2013, with a minimum population estimate of 120 individuals. This collapse in the wolf population has led to a situation whereby no derogations for population management have been granted for wolves – instead, all population management has been carried out through derogations for damages. The criteria for granting the derogations in question have been found to be challenging, with the capacity utilisation of granted derogations remaining low. Regulations on the killing of large carnivores provided for under the Police Act are applied in situations where human safety is threatened. This in itself has led to a situation where the value of wolves as prey animals has been taken away and the species is seen almost exclusively as a pest with which it is difficult to occupy the same area. In addition to ecological sustainability, the social sustainability of the wolf population has also collapsed. Local residents feel that they have no influence over managing their livelihoods or daily routines. The presence of wolves instils a sense of fear and insecurity. Wolves are the biggest cause of damages to hunting dogs, thus making hunting more difficult throughout Finland. This is seen as a problem of social acceptability. There is a deep mistrust between the field and research and game management. These differences have made the monitoring of the wolf population more difficult, also due to a failure to report follow-up observations and difficulty in tagging. The withholding of information on wolf observations also calls into question the minimum wolf population estimates. Questioning the position and knowledge of this research has created a situation in society where there is debate over who owns the correct information on wolves. Where wolf population management is concerned, there is great pressure to take active measures and make immediate adjustments. The biggest challenge facing future wolf population management is placing the rights and responsibilities of people living within wolf territories at the forefront of objectives and actions, committing them to the regional management of the wolf population through these objectives and actions. This requires complete transparency in all population management measures, from objectives to action. There should also be a wide range of measures in place, including comprehensive and reliable population management methods, population management derogations and substantial economic incentives. IMPACT OF THE NATIONAL POLICY ON LARGE CARNIVORES The objectives for the population management of large carnivores are set in accordance with the terms for achieving favourable conservation status, as stated in the Habitats Directive. This regulatory standard based on ecological sustainability sets the conditions for the Ministry of Agriculture and Forestry, within which the objectives of the Finnish national policy on large carnivores together with actions taken are applied. Consequently, large carnivore management has been imposed in a top-down manner and has inevitably been lacking in terms of place-based policy. Ecological sustainability has not been based on a population-level approach, which would allow for a wider range of management measures to be taken. Local and regional views concerning the objectives and actions of the national policy on large carnivores have not influenced decision-making as desired. The multilateral conflict that arises around large carnivores is manifested in tensions between local communities, central government, rural and urban areas, laymen and researchers. The denial of national population management objectives and, on the other hand, increasing the level of mistrust between the field and the authorities and the field and researchers have made systematic population control impossible where wolves are concerned. A similar trend seems to be evolving with regard to the wolverine. The large carnivore actions taken have been called into question by citizens. People do not support large carnivore policy actions carried out by actors they do not trust. This can be seen in a lack of trust in the methods used in determining a population based on large carnivore observations and the process for granting derogations, compensations for damage and the adoption of preventive measures. Not only is the large carnivore data produced not trusted, it is also widely felt that local and regional views on the objectives of large carnivore population management are not reaching decision-makers. At worst, this mistrust culminates in the illegal killing of large carnivores, which is supported by a broad front. Using public law control measures, it is possible to more effectively discover illegal killing incidents and their perpetrators as well as impose harsher sentences on them. However, it is of the utmost importance to understand that the application of these enhanced measures will not influence the level of public support, which feels that illegal killing is justified. If the needs of people living in large carnivore regions are not met by public administration, they will be met by illegal actions taken in the field. The current array of actions will not achieve the set performance objectives or the large carnivore policy impact objectives unless the objectives behind these actions are changed. This change in objectives is seen as a way of gaining public approval and support for large carnivore policy measures. INTERDEPENDENCY OF ECOLOGICAL, ECONOMIC AND SOCIAL FACTORS In large carnivore policy measures, equal consideration should be given to ecological, economic and social factors both in objectives and actions, stating the interdependency of these three perspectives. Large carnivore policy risks identified in risk analysis groups, which were used in support of this evaluation, showed a clear interdependency between the actions and processes that aim to achieve ecological, economic or social sustainability. The majority of the risks could be categorised as social risks, in addition to which some ecological and economic risks were found to have originated from a social risk phenomenon or, alternatively, could have posed social risks if the situation had remained unchanged. This demonstrates the clear social nature of the risks inherent in the current large carnivore policy, nearly half of which were considered probable and serious. The existing policy risks and problems highlighted in the evaluation have been set as objectives for the future large carnivore policy. When defining this future policy, the objective of ecological sustainability should not undermine the objective of social sustainability but should, instead, take into account the issue raised in this evaluation. According to this, exceeding the limits of social tolerance will lead to the failure of systematic population management based on an ecological objective. DEVELOPING THE OWNERSHIP OF LARGE CARNIVORES The current conservative, top-down approach to decision-making must be phased out. National, regional and local objectives and actions should be synchronised with one another. The primary goal of managing large carnivore populations must be to develop the psychological ownership of large carnivores, particularly at the local and regional level, but also at the national level. The psychological ownership of large carnivores is more effectively developed in situations where ownership involves a sense of community and responsibility. In developing psychological ownership, a sense of ownership is created through practical measures involving rights and responsibilities, thus affecting attitudes. As a natural resource, large carnivores should be considered property whose management carries with it both rights and responsibilities. Concrete responsibilities must be required and rights should be given regionally and locally, taking into account the differences specific to each species. All actions taken should be entirely transparent. Developing ownership requires trust through all structures and between actors. PLACE-BASED AND PROBLEM-BASED POPULATION MANAGEMENT When giving consideration to regional population management, regional diversity must be recognised and regional factors and needs must be taken into account. Conflicts involving large carnivores are local and depend not only on the presence of carnivores, but also on other game resources, livelihoods and infrastructure as well as cultural capital and traditions. Large carnivore policy actions should be targeted precisely, directly and quickly at local needs. Regional cooperation forums with the ability to respond quickly, along with regional or territorial population management plans, are considered key factors for problem-based solutions to large carnivore conflicts. Regional actions should stem from local needs and activate and involve local and/or regional stakeholders, depending on the species of large carnivore and the reason for the conflict. It is possible to integrate public funding and joint stakeholder volunteer work in population management actions

Suurpetojen haaskaruokinnan yhteiskunnallisen kestävyyden haasteet

Suurpetoihin ja ennen kaikkea karhuun liittyvä luontomatkailu on osoittautunut erittäin kiinnostavaksi elämystuotteeksi ja toiminta on viime vuosina kasvanut erityisesti suurpetojen tiheimmän esiintymisen alueilla itärajan tuntumassa Kainuussa, Kuusamossa ja Pohjois-Karjalassa. Suurpetojen katselu- ja kuvaustoiminta nojaa vahvasti eläinperäisten sivutuotteiden eli haaskojen käyttöön, joiden avulla suurpedot näyttäytyvät katselu- ja kuvauspaikalla säännöllisesti ja ennustettavasti. Suurpetojen katseluun liittyvä vuodesta toiseen samalla paikalla jatkuva ruokinta on kuitenkin herättänyt lähiympäristössään ristiriitoja. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää haaskaruokinnan sosiaalisia vaikutuksia ja ristiriitoja kartoittamalla haaskaruokintaan perustuvaan suurpetojen katseluun sekä kuvaamiseen eri tavoilla sidoksissa olevien ryhmien näkemyksiä. Haaskaruokintaa käyttävien yritysten tai toimihenkilöiden sekä poroelinkeinon, maanomistuksen, luonnonsuojelun, metsästyksen ja kenneltoiminnan keskinäiset suhteet ja niiden merkitys alueellisten ristiriitojen synnyttäjänä selvitettiin. Myös alueellisten sekä maakunnallisten eläinlääkintä-, järjestys-, maanpuolustus-, maaseutu-, ja ympäristöviranomaisten mielipiteet kirjattiin, koska he ovat työnsä puolesta tekemisissä haaskojen käytön kanssa ja heidän näkemyksillään on näin ollen vahva rooli alueellisessa vuorovaikutuksessa ja yhteisödynamiikan muokkautumisessa. Tutkimuksen tavoitteena oli myös tarjota asioista päättäville tahoille näkökulma haaskojen käytön sosiaalisista vaikutuksista mahdollisen toimintaa säätelevän ohjeistuksen tai lainsäädännön laadinnan tueksi. Tutkimusaineisto käsittää paikallisille ja maakunnallisille sidosryhmille suunnatun kirjallisen kyselyn sekä asiantuntijahaastattelut. Suurimmat ristiriidat nousevat haaskojen avulla paikalle houkutelluista karhuista. Poronhoitoalueella karhujen määrän epäillään lisääntyvän siinä määrin, että niiden aiheuttamat porojen vasavahingot myös nousevat. Karhujen haaskaruokinnan ja karhunmetsästyksen sovittaminen samaan aikaan koetaan mahdottomaksi tehtäväksi. Tämä kasvattaa myös poliisien työtaakkaa. Rajavartijat ja alueen asukkaat saattavat kokea karhukeskittymät turvallisuusriskinä. Muiden suurpetojen haaskaruokinnan kohdalla ristiriidat ovat hyvin vähäisiä. Suurpetojen katselu- ja kuvaustoiminnan haaskanpitoa säätelevät nykyisellään useat lait ja asetukset, mutta säädöstö on epätäydellistä, hajallaan ja sen noudattaminen ja valvonta on haastavaa. Selkeiden pelisääntöjen puuttuminen nostattaa ristiriitoja eri sidosryhmien välille mahdollistamalla tulkinnanvaraisuudet puolin ja toisin. Yksiselitteinen lainsäädäntö, ohjeistus ja mahdollisesti myös luvanvaraisuus ovat kaikkien etu. Myös haaskojen käyttöön kytköksissä olevien viranomaisten vastuut ja tehtävät on selkeytettävä ja joustava tiedonkulku eri viranomaisten välillä on varmistettava. Neutraalia tietoa suurpetojen esiintymisestä ja käyttäytymisestä kuin myös haaskojen käytöstä ja haaskojen käytön alueellisesta merkityksestä tulisi kohdentaa alueen asukkaille. Tapaamiset eri sidosryhmien kesken ovat myös välttämättömiä. Keinot löytää rauhallinen rinnakkainelo sidosryhmien kesken on haastavaa ja aiheen tiimoilta on edelleen iso joukko avoimia kysymyksiä. Sidosryhmiä on nyt kuultu, ja vastuu haaskankäytön tulevaisuudesta siirtyykin asiasta päättäville tahoille

Vahinkoeläinsodasta psykologiseen omistajuuteen : petokonfliktien historiallinen tausta ja nykypäivän hallinta

Suurpetojen kannanhoitoon, ja etenkin suden kannanhoitoon liittyvä monitahoinen konflikti esiintyy jännitteinä paikallisyhteisöjen ja keskushallinnon, maaseudun ja kaupunkien sekä maallikoiden ja tutkijoiden välillä. Suurpetopolitiikan legitimiteettikriisi näkyy kansallisen kannanhoidon tavoitteiden ja toimenpiteiden kiistämisenä passiivisin ja aktiivisin toimin. Tällä ajankohtaisella ongelmalla on mittavat historialliset juuret. Luonnon ja ihmisen välinen suhde on ollut jatkuvaa tasapainottelua konfliktien ja niiden hallinnan kanssa, ja suurpedot ovat väistämättä olleet konfliktin keskiössä lajityypillisten piirteidensä vuoksi. Tämän tutkimuksen tavoitteena on osoittaa ympäristöhistoriallisen tutkimusotteen kautta suomalaisen vahinkoeläinhistorian keskeiset toimet ja toimijat, sekä ymmärtää vahinkoeläinten kannanhoidon tavoite- ja toimenpideasettelun vaikutukset eläinpopulaatioihin historiallisessa ja ekologisessa kontekstissa. Tutkimuksen toinen tavoite on tuottaa synteesi nykypäivän suurpetojen kannanhoidon tavoite- ja toimenpiteiden tarkoituksenmukaisuudesta ja vaikuttavuudesta historiallisessa kontekstissa ja esittää uudenlainen lähestymismalli sosiaalisesti kestävämmälle suurpetopolitiikalle. Vahinkoeläinhistoriaa käsitellään deduktiivisella ja rekonstruktiivisella tutkimusotteella käyttäen aineistona lakitekstejä, maksettuja tapporahoja, sanomalehtikirjoituksia, sidosryhmien kirjoituksia sekä eläintieteellisiä julkaisuja. Etenkin laeissa ja asetuksissa eri eläimistä asetetut tapporahat ja toisaalta saalistilastojen perusteella maksetut palkkiot on nostettu tässä tutkimuksessa merkittävään rooliin asenteiden tulkinnan välineenä. Tarkastelu ulotetaan nisäkkäiden lisäksi myös lintuihin, jotka ovat edellä mainitun aineiston valossa olleet merkittävä vainottu eläinryhmä. Nykypäivän petokonfliktin tarkastelussa keskiöön nostetaan suurpetoasenteet, niiden muodostuminen ja vaikutus suurpetopolitiikan tavoitteiden ja toimenpiteiden kiistämisessä. Suurpetopolitiikan legitimiteettikriisiä tarkastellaan paikallisten uhmakkuutena hallintoa kohtaan ja tulkinta keinoista puuttua sosiopoliittiseen rikokseen rakennetaan tätä ajatusta vasten. Suurpetojen salakaatajat toimivat yhteisönsä puolesta ja saavat tukensa toimilleen yhteisöltään. Sosiopoliittinen rikos ei siten ole ainoastaan salakaatajien vaan sen sijaan yhteisön yhteinen. Salakaatajat ja paikallisyhteisö pyrkivät häivyttämään yhteiskunnassa viranomaisten ja sidosryhmien taholta toimintaan liittämää stigmaa ja siten oikeuttamaan tekonsa vallitsevissa olosuhteissa. Arvoristiriitoihin perustuvat konfliktit ovat haasteellisia hallita ja lähtökohtana on oltava ymmärrys siitä, että etenkin suteen liittyvät jännitteet ja ristiriidat ihmisten välisissä suhteissa ovat väistämättömiä. Tunnistamalla historiallisen aineiston merkittävyys nykypäivän ongelmakeskeisen kannanhoidon ratkaisun tietopohjana on mahdollista rakentaa sosiaalisesti kestävämpää suurpetojen kannanhoitoa. Tässä väitöskirjatyössä painotetaan suurpetoihin liittyen ajatusta, jonka mukaan paikallisilta suurpetoalueilla eläviltä ihmisiltä tai sidosryhmien edustajilta ei edellytetä arvomaailman muuttumista, vaan hyväksytään heidän käsityksensä suurpetojen roolista vahingontekijöinä. Sen sijaan vahvistetaan suurpetojen välineellistä roolia paikallisyhteisöjen resurssina ja oleellisten sidosryhmien roolia yhteisön toimijoina psykologisen omistajuuden rakentamisen kautta. Suurpetojen kestävä kannanhoito vaatii siten riistahallinnon toimintakulttuurin muutosta ja uudenlaista suhdetta yhteiskunnan eri toimijoihin

Vahinkoeläinsodasta psykologiseen omistajuuteen. Petokonfliktien historiallinen tausta ja nykypäivän hallinta

Suurpetojen kannanhoitoon, ja etenkin suden kannanhoitoon liittyvä monitahoinen konfl ikti esiintyy jännitteinä paikallisyhteisöjen ja keskushallinnon, maaseudun ja kaupunkien sekä maallikoiden ja tutkijoiden välillä. Suurpetopolitiikan legitimiteettikriisi näkyy kansallisen kannanhoidon tavoitteiden ja toimenpiteiden kiistämisenä passiivisin ja aktiivisin toimin. Tällä ajankohtaisella ongelmalla on mittavat historialliset juuret. Luonnon ja ihmisen välinen suhde on ollut jatkuvaa tasapainottelua konfl iktien ja niiden hallinnan kanssa, ja suurpedot ovat väistämättä olleet konfl iktin keskiössä lajityypillisten piirteidensä vuoksi. Tämän tutkimuksen tavoitteena on osoittaa ympäristöhistoriallisen tutkimusotteen kautta suomalaisen vahinkoeläinhistorian keskeiset toimet ja toimijat, sekä ymmärtää vahinkoeläinten kannanhoidon tavoite- ja toimenpideasettelun vaikutukset eläinpopulaatioihin historiallisessa ja ekologisessa kontekstissa. Tutkimuksen toinen tavoite on tuottaa synteesi nykypäivän suurpetojen kannanhoidon tavoite- ja toimenpiteiden tarkoituksenmukaisuudesta ja vaikuttavuudesta historiallisessa kontekstissa ja esittää uudenlainen lähestymismalli sosiaalisesti kestävämmälle suurpetopolitiikalle. Vahinkoeläinhistoriaa käsitellään deduktiivisella ja rekonstruktiivisella tutkimusotteella käyttäen aineistona lakitekstejä, maksettuja tapporahoja, sanomalehtikirjoituksia, sidosryhmien kirjoituksia sekä eläintieteellisiä julkaisuja. Etenkin laeissa ja asetuksissa eri eläimistä asetetut tapporahat ja toisaalta saalistilastojen perusteella maksetut palkkiot on nostettu tässä tutkimuksessa merkittävään rooliin asenteiden tulkinnan välineenä. Tarkastelu ulotetaan nisäkkäiden lisäksi myös lintuihin, jotka ovat edellä mainitun aineiston valossa olleet merkittävä vainottu eläinryhmä. Nykypäivän petokonfl iktin tarkastelussa keskiöön nostetaan suurpetoasenteet, niiden muodostuminen ja vaikutus suurpetopolitiikan tavoitteiden ja toimenpiteiden kiistämisessä. Suurpetopolitiikan legitimiteettikriisiä tarkastellaan paikallisten uhmakkuutena hallintoa kohtaan ja tulkinta keinoista puuttua sosiopoliittiseen rikokseen rakennetaan tätä ajatusta vasten. Suurpetojen salakaatajat toimivat yhteisönsä puolesta ja saavat tukensa toimilleen yhteisöltään. Sosiopoliittinen rikos ei siten ole ainoastaan salakaatajien vaan sen sijaan yhteisön yhteinen. Salakaatajat ja paikallisyhteisö pyrkivät häivyttämään yhteiskunnassa viranomaisten ja sidosryhmien taholta toimintaan liittämää stigmaa ja siten oikeuttamaan tekonsa vallitsevissa olosuhteissa. Arvoristiriitoihin perustuvat konfl iktit ovat haasteellisia hallita ja lähtökohtana on oltava ymmärrys siitä, että etenkin suteen liittyvät jännitteet ja ristiriidat ihmisten välisissä suhteissa ovat väistämättömiä. Tunnistamalla historiallisen aineiston merkittävyys nykypäivän ongelmakeskeisen kannanhoidon ratkaisun tietopohjana on mahdollista rakentaa sosiaalisesti kestävämpää suurpetojen kannanhoitoa. Tässä väitöskirjatyössä painotetaan suurpetoihin liittyen ajatusta, jonka mukaan paikallisilta suurpetoalueilla eläviltä ihmisiltä tai sidosryhmien edustajilta ei edellytetä arvomaailman muuttumista, vaan hyväksytään heidän käsityksensä suurpetojen roolista vahingontekijöinä. Sen sijaan vahvistetaan suurpetojen välineellistä roolia paikallisyhteisöjen resurssina ja oleellisten sidosryhmien roolia yhteisön toimijoina psykologisen omistajuuden rakentamisen kautta. Suurpetojen kestävä kannanhoito vaatii siten riistahallinnon toimintakulttuurin muutosta ja uudenlaista suhdetta yhteiskunnan eri toimijoihin.From War on Vermin to Psychological Ownership: Sustainable Management of Predators in Past and Present A legitimacy confl ict in the fi eld of large carnivore management, especially in that of wolves, has emerged among stakeholders, but also between residents of urban and rural areas and between ordinary citizens and game management authorities/game researchers. This legitimacy confl ict is manifested in passive and active actions to hinder national large carnivore management. The current confl ict can be traced back to noteworthy historical grounds. The human-predator relationship has for centuries meant achieving a balance between confl ict and its management, and large carnivores have been at the center of the confl ict due to their species-specifi c characteristics. The fi rst aim of this thesis has been to identify the key actors and actions in the sphere of harmful species management in Finland in the context of environmental history, and to explore the objectives and means of harmful species management and the impact of their population levels in a historical and ecological context. The second aim has been to encapsulate the relevance and effectiveness of contemporary large carnivore management, and to suggest a new approach, enabling a more socially sustainable form of large carnivore management. In the thesis, the history of harmful species is examined using deductive and reconstructive approaches, on the basis of historical material: legislative documents, hunting bounties, articles from selected newspapers, magazines and zoological journals, and the publications of various interest groups. Hunting bounties set by the state or by voluntary organizations, along with statistics on bounties paid, are used to interpret prevalent attitudes toward these species. Not only mammals but also predatory birds are included in the study, as they too have been severely persecuted for centuries. In studying current confl icts between humans and large carnivores, the key element lies in species-specifi c attitudes and their impact on disputes over national large carnivore management. The legitimacy crisis is viewed in terms of local, rural defi ance of management regimes imposed by the authorities and perceived locally as illegitimate. Ways to manage the illegal killing of large carnivores are framed in the context of such sociopolitical lawlessness. Violators who illegally kill large carnivores, especially wolves, have become righteous outlaws; they are perceived as defying the central authorities, while supporting the local people in their struggle to earn a living and helping to create a safe living environment in regions inhabited by large carnivores. By means of neutralization techniques, both violators and community members negate the shame from the stigma and sanctions associated with violating the law. A sociopolitical crime is thus committed not solely by the individual hunting violators, but by the whole local community. The thesis addresses the point that in managing value-based confl icts disputes are unavoidable. By recognizing the indispensability of historical knowledge for a transformation of the current culture of large carnivore management, including its actors and actions, a more socially sustainable approach to management may be possible. In considering the challenges of large carnivore management in the context of agrarian defi ance, existing values related to the use of natural resources have to be acknowledged. Rather than demanding a change in attitudes based on the intrinsic value of predators, we need to fi nd means to develop the predator’s role as a community resource, and to support the role of hunters and reindeer herders as essential actors in their community. This may be achievable by developing the psychological ownership of large carnivores. Inevitably, the social sustainability of management will entail changes in management procedures and new forms of communication among management actors.Siirretty Doriast

Kansallisen suurpetopolitiikan kehittämisarviointi

Kansallisen suurpetopolitiikan kehittämisarvioinnin keskiössä ovat suurpetojen kannanhoitosuunnitelmien tavoiteasettelun ja toimenpiteiden avulla tavoiteltu suurpetojen kannanhoidon ekologinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen kestävyys. Suurpetopolitiikan arvioinnissa on tarkasteltu tavoiteasettelua ja toimenpiteitä vuosina 2007–2012, sekä kannanhoidossa toistaiseksi saavutettuja tuloksia. Arvioinnissa johtopäätösten tekemisen välineenä on käytetty loogista viitekehystä, joka on käytännössä nähtävä suurpetopoliittisten toimien ja kehittämistoimien logiikkana. Loogisen viitekehyksen mukaisesta tarkastelumallista nousivat erityisesti esille suurpetopolitiikan tarkoituksenmukaisuus, tuloksellisuus, vaikuttavuus, tehokkuus ja nykyisen suurpetopolitiikan ongelmat ja uhat. Arvioinnin pohjana oleva tarkastelu suoritettiin kautta linjan lajikohtaisena tarkastelemalla kunkin suurpetolajin kannanhoidon onnistumista ekologisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen kestävyyden näkökulmasta. Kehittämisarvioinnissa ja etenkin tehtävissä kehittämisehdotuksissa avainasemassa ovat olleet eri toimijoiden ristiriitaisten tavoitteiden tarkastelu ja huomioon ottaminen niin, että suurpetokantojen hoito voi jatkua nykyistä kestävämmällä pohjalla. Suurpetojen kannanhoitoon liittyvän konfliktikentän purkamisen ja pohdinnan keskiössä on ollut arviointityöhön kiinteästi liittynyt riskianalyysiryhmän toiminta. Ryhmän kokoonpano vaihtui suurpetolajeittain ja ryhmä pohti nykyisen suurpetopolitiikan jo olemassa olevia tai mahdollisesti jatkuessaan mukanaan tuovia konflikteja sekä niiden ratkaisumalleja. Ahma Ahmalla ei ole voimassaolevaa kannanhoitosuunnitelmaa, joten arviota toimenpiteiden onnistumisesta suhteessa kannanhoitosuunnitelmissa esitettäviin tavoitteisiin ei ole voitu tehdä. Ahman kohdalla vertailua on kuitenkin suoritettu suhteessa kannanhoitosuunnitelman luonnostelua edeltäneeseen alueellisten ja kansallisten sidosryhmien kuulemiseen. Lisäksi on nojattu olemassa olevaan tutkimustietoon ja kehittämisarvioinnin riskianalyysissä tunnistettuihin konfliktikohtiin. Ahman kannanhoidon ekologisen, taloudellisen ja sosiaalisen kestävyyden saavuttamisessa on pitkä tie. Ahman vähimmäiskanta-arvion mukaan ahmakannan kasvu on ollut erittäin maltillista ja ahmakanta on jakaantunut kahteen alapopulaatioon, tunturiahmaan ja itäiseen metsäahmaan. Ahmakannan koon määritys on erittäin haastavaa ja itäisen metsäahman kohdalla kerätty tieto on erittäin vähäistä. Peräti puolet ahmakannasta esiintyy poronhoitoalueella, missä se aiheuttaa runsaasti taloudellisia ongelmia. Ahma onkin merkittävin porovahinkojen aiheuttaja. Ahmaan kohdistuu salakaatoja ja kannanhoitosuunnitelman sekä ministeriön poikkeuslupa-asetuksen puuttuessa ei ahmakantaa ole voitu hoitaa poikkeuslupamenettelyllä. Ahmatutkimus on tarkasteluajanjaksolla ollut erittäin vähäistä keskittyen lähinnä ahman aiheuttamiin porovahinkoihin. Ahmatiedotus vähäisyydessään ja yksipuolisuudessaan on suhteessa sidosryhmien näkemään tarpeeseen epäonnistunut. Ahman aiheuttamat muut kuin porovahingot tarkasteluajanjaksolla ovat todella vähäisiä käsittäen lähinnä muutamia lammasvahinkoja. Ylipäätään konfliktit poronhoitoalueen ulkopuolella ovat harvalukuisia vaikkakin metsäpeura-alueella on tunnistettu alkava konflikti metsäpeuran ja ahman esiintymisen välillä. Tulevan ahmakannan hoidon merkittävin haaste on nostaa Tunturi-Lapin ahmatihentymäalueilla elinkeinoaan harjoittavat poronhoitajat tavoite- ja toimenpideasettelun keskiöön ja sitouttaa heidät vastuun ja oikeuksien kautta ahmakannan hoitoon. Käytettävä toimenpidevalikoima tulee olla monipuolinen: kattavat ja luotettavat kannanmäärityskeinot, kannustava vahinkokorvausjärjestelmä, siirtoistutukset, vähintäänkin vahinkoperusteiset, mutta mielellään myös kannanhoidolliset poikkeusluvat sekä muut tarvittavat taloudelliset kannustimet. Ilves Ilveksen kannanhoidon ekologinen strateginen tavoite, eli ilveskannan ekologinen kestävyys on tavoitettu nykyisellä kannanhoidolla. Poronhoitoalueella ilveskanta on runsastunut maltillisesti ja muun Suomen alueella on muodostunut uusia elinpiirejä yhdessä vakiintuneen vahvan ilveskannan kanssa. Samanaikaisesti on todettu, että ympäristön kantokyky ei ole toistaiseksi tullut vastaan. Ilveskannan kasvu on mahdollistanut kannanhoidollisten poikkeuslupien käytön, joita on kohdennettu alueellisiin ilvestihentymiin tasaisemman levittäytymisen saavuttamiseksi sekä kannanhoidon taloudellisen ja sosiaalisen kestävyyden vahvistamiseksi. Ilvestihentymät aiheuttavat konflikteja nimenomaan taloudellisen ja sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta. Ilveksen aiheuttamat poro-, lammas- ja metsästyskoiravahingot sekä riistaverotus ovat taloudellisesti merkittäviä. Ne haastavat samalla elinkeinon harjoittajien ja metsästäjien sietokyvyn ilveksen esiintymistä kohtaan. Poronhoitoalueella vahinkoperusteisia poikkeuslupia myönnetään nimenomaan estämään mittavia taloudellisia vahinkoja. Ilveksen kannanhoidon sosiaalisen kestävyyden koetinkivenä on jo vuosia ollut epäluotettava ilveskannan vähimmäiskanta-arvio. Ilveskannan määrityksessä on ollut haasteita ja näihin haasteisiin on pyritty ja edelleen pyritään tutkimuksen ja riistahallinnon puolella vastaamaan kehittämällä kannanmäärityksen menetelmää, panostamalla erillislaskentoihin ja mitoittamalla kannanhoidollisia poikkeuslupia leikkaamaan alueellisesti kannankasvua. Tämän tutkimuksen ja riistahallinnon sekä nk. kentän väliin syntyneen syvän epäluottamuksen purkaminen on erityinen haaste kaikkien suurpetojen kohdalla. Ilveksen epäluotettavat kanta-arviot kun ovat heijastuneet myös muiden suurpetokantojen luotettavuuden kyseenalaistamiseen. Ilveskannan hoidon haasteena on nopea reagointi alueellisiin ilvesongelmiin. On ehdottoman tärkeää ottaa huomioon ilvestä kohtaan koettu turvattomuuden tunne ja pelko, ja siten väistää riski ilveksen luisumisessa mielikuvissa haittaeläimeksi. Sen sijaan tulee kohottaa ja pitää yllä ilveksen statusta arvokkaana riistaeläimenä. Tämän ajattelun kivijalkana toimii kannanhoidollinen metsästys. Viime vuosien kannanhoidolliset luvat ovat toimineet erinomaisena työkaluna taloudellisesti ja sosiaalisesti hyväksytyn kannanhoidon saavuttamisessa. Karhu Karhukannan hoidon ekologista kestävyyttä on tavoiteltu sallimalla karhukannan koon kasvu levittäytymisvyöhykkeellä keskisissä osissa Suomea ja kehittyvän kannan alueella läntisissä osissa Suomea. Sen sijaan poronhoitoalueella ja vakiintuneen kannan alueella Itä-Suomessa kannankasvuun on puututtu kannanhoidollisilla poikkeusluvilla. Tasapainon löytyminen on ollut haastavaa ja etenkin levittäytymisvyöhykkeellä on syntynyt karhutihentymiä. Karhun paikallinen esiintyminen näkyy karhun aiheuttamina vahinkoina. Karhu on merkittävin lammasvahinkojen aiheuttaja ja suurpedoista ainoa mehiläisvahinkojen ja satovahinkojen aiheuttaja. Karhukannan hoidon taloudellisen kestävyyden parantamiseksi on muun muassa korvattu sähköaitoja omaisuuden suojelemiseksi. Sosiaalisen kestävyyden kannalta karhu on haastava suuren kokonsa ja sen myötä aiheuttamansa pelon ja turvattomuuden tunteen kautta. Uusien karkotuskeinojen kehittäminen ja erityisesti tarkasteluajanjaksolla perustettu Suurriistavirka-apu eli SRVA-toiminta ovat edesauttaneet etenkin taajama-alueille hakeutuvien karhujen karkotusta ja lopettamista. Karhun kohdalla ihmiset kokevat omistajuutta aivan toisella tapaa kuin muiden suurpetojen osalta. Karhu on merkittävä saalis, ja sen metsästykseen liittyy vuosisataisia perinteitä. Nykypäivänäkin karhunmetsästys pohjautuu nimenomaan kannanhoidollisiin poikkeuslupiin vahinkoperusteisten lupien jäädessä hyvin vähäiselle tarpeelle. Karhunmetsästys on myös yhteisöllistä toimintaa ja koiran käyttö tuo metsästykseen oman lisänsä. Karhun alueellinen ja paikallinen omistajuus näkyy tilanteessa, jossa vakiintuneen kannan alueella ei ole haluttu käyttää kaikkia mahdollisia kannanhoidollisia poikkeuslupia. Karhun kannankehityksestä kannetaan vastuuta ja siten karhua kohtaan tunnetaan alueellista omistajuutta. Lisäksi karhuun kohdistuneita salakaatoepäilyjä ilmoitetaan poliisille huomattavasti enemmän kuin muihin suurpetoihin kohdistuvia salakaatoepäilyjä. Tämä voi olla merkki siitä, että karhun salakaato on pois yhteisestä hyvästä eikä sellaista toimintaa haluta tukea. Karhukannan hoidon haaste on pitää ekologinen, taloudellinen ja sosiaalinen hyväksyttävyys tasapainossa siten, että alueellisesti tarkasteltuna nämä kaikki tekijät toteutuvat. Tämä vaatii nykyistä parempaa luottamusta tutkimuksen ja riistahallinnon sekä nk. kentän väliin. Karhun kohdalla on kuitenkin nähtävissä myönteinen kehitys ja sen jatkuminen vastaisuudessakin nykyisellä toimenpidevalikoimalla. Susi Susikannan ekologisen kestävyyden tarkastelun tiimoilta on havaittavissa ennakoimaton romahdus. Kannanhoitosuunnitelman voimaantulon jälkeen koko maan susikanta oli suurimmillaan vuonna 2007 mutta on laskenut siitä lähtien. Mittavin yksittäinen romahdus susikannassa on tapahtunut vuonna 2010, ja pienimmillään kanta on ollut vuonna 2013, jolloin vähimmäiskanta-arvio on ollut 120 yksilöä. Susikannan romahtaminen on johtanut tilanteeseen, jossa sudelle ei ole myönnetty kannanhoidollisia poikkeuslupia vaan kaikki kannanhoito on tapahtunut vahinkoperusteisten poikkeuslupien kautta. Kyseisten poikkeuslupien myöntöehdot on koettu haastavina ja myönnettyjen lupien käyttöaste on jäänyt vähäiseksi. Poliisilain nojalla annettuja määräyksiä suurpetojen tappamiseksi on käytetty ihmisten turvallisuutta uhkaavissa tilanteissa. Tämä on omalta osaltaan johtanut tilanteeseen, jossa sudelta on viety arvo metsästyssaaliina ja laji nähdään miltei yksinomaan haittaeläimenä, jonka kanssa on haasteellista elää samalla alueella. Ekologisen kestävyyden lisäksi on romahtanut myös susikannanhoidon sosiaalinen kestävyys. Paikalliset ihmiset kokevat, ettei heillä ole vaikutusmahdollisuuksia oman elinkeinonsa tai arkensa hallitsemiseksi. Suden läsnäolosta aiheutuu pelkoa ja turvattomuuden tunnetta. Susi on merkittävin metsästyskoiravahinkojen aiheuttaja ja vaikeuttaa siten metsästystä ympäri Suomen. Tämä nähdään nimenomaan sosiaalisen hyväksyttävyyden ongelmana. Epäluottamus kentän sekä tutkijoiden ja riistahallinnon välillä on syvä. Tämän eriytymisen myötä on vaikeutunut susikannan seuranta jälkihavaintojen ilmoittamatta jättämisten ja pannoitusten hankaloitumisten vuoksi. Susihavaintojen panttaamisen myötä kyseenalaistetaan myös sudelle tehdyt vähimmäiskanta-arviot. Tämä tutkimuksen aseman ja tietämyksen kyseenlaistaminen on synnyttänyt yhteiskuntaan tilanteen, jossa kiistellään siitä, kuka omistaa oikean tiedon susista. Suden kannanhoidon kohdalla on suuri paine aktiivisiin toimenpiteisiin ja välittömiin korjausliikkeisiin. Tulevan susikannan hoidon merkittävin haaste on nostaa susireviirien alueilla asuvat ihmiset tavoite- ja toimenpideasettelun keskiöön ja sitouttaa heidät vastuun ja oikeuksien kautta alueelliseen susikannan hoitoon. Tämä vaatii täydellisen läpinäkyvyyden kannanhoidon kaikkiin toimiin tavoiteasettelusta toimenpiteisiin. Toimenpidevalikoima tulee myös olla monipuolinen käsittäen kattavat ja luotettavat kannanmäärityskeinot, kannanhoidolliset poikkeusluvat ja merkittävät taloudelliset kannustimet. Suurpetopolitiikan vaikuttavuus Suurpetojen kannanhoidon tavoiteasettelu määräytyy Luontodirektiivin asettaman suotuisan suojelutason saavuttamisen ehdoilla. Tämä ekologiseen kestävyyteen nojaava normisto asettaa maa- ja metsätalousministeriölle reunaehdot, joiden sisään on ajettu suomalaisen suurpetopolitiikan tavoiteasettelu yhdessä toteutettavien toimenpiteiden kanssa. Suurpetopoliittiset toimet ovat siten ylhäältä päin johdettuja ja väistämättä tietyiltä toimenpiteitään myös paikkasokeita niin kauan kuin suurpetojen ekologisen kestävyyden tarkastelussa ei toimenpidevalikoimaa mahdollisteta populaatioperustaisen näkökulman kautta vaan suojellaan alueellisia suurpetoesiintymisiä nojaamalla ainoastaan oman maan suurpetotilanteeseen. Paikallinen ja alueellinen näkemys suurpetopoliittisista tavoitteista ja toimenpiteistä ei siten ole siirtynyt päätöksentekoon toivotusti. Suurpetojen ympärille syntynyt monitahoinen konflikti näkyy jännitteinä paikallisyhteisöjen ja keskushallinnon, maaseudun ja kaupunkien sekä maallikoiden ja tutkijoiden välillä. Kansallisten kannanhoitotavoitteiden kiistäminen ja toisaalta luottamuspulan rakentuminen kentän ja viranomaisten sekä kentän ja tutkijoiden välille on tehnyt mahdottomaksi suunnitelmallisen kannanhoidon suden kohdalla. Myös ahman kohdalla tämä kehityskulku on ennustettavissa. Toteuttavan suurpetopolitiikan toimenpiteet on kyseenalaistettu kansalaisten voimin. Ihmiset eivät tue sellaisia suurpetopoliittisia toimenpiteitä, joiden toteuttajaan ei luoteta. Tämä näkyy epäluottamuksena suurpetohavaintojen tuottamisesta kannanmäärityksen menetelmiin ja poikkeuslupamyöntöprosessiin, vahinkokorvauksiin ja ennaltaehkäisykeinojen omaksumiseen. Tuotettuun suurpetotietoon ei luoteta ja lisäksi koetaan, että paikallinen ja alueellinen näkemys suurpetokantojen hoidon tavoitteista ei ole saavuttanut päättäjiä. Pahimmillaan epäluottamus kulminoituu suurpetojen salakaatoihin joita tuetaan laajalla rintamalla. Julkisoikeudellisilla kontrollikeinoilla on mahdollista tuoda yhä tehokkaammin esiin salakaatoja ja niiden tekijöitä, sekä tuomita nämä teot yhä ankarammin. On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää ymmärtää, että näillä tehostetuilla keinoilla ei vaikuteta siihen yhteisön antamaan tukeen, jolla salakaadot oikeutetaan. Mikäli suurpetoalueilla asuvien ihmisten tarpeisiin ei vastata julkishallinnon puolelta, niin siihen vastataan kentältä laittomin keinoin. Nykyisellä toimenpidevalikoimalla ei saavuteta asetettuja tulostavoitteita, eikä suurpetopolitiikan vaikuttavuustavoitteita, ellei toimenpiteiden takana olevaa tavoiteasettelua muuteta. Tavoiteasettelun muutos nähdään keinona saavuttaa kansalaisten hyväksyntä ja tuki suurpetopoliittisille toimenpiteille. Ekologisten, taloudellisten ja sosiaalisten tekijöiden riippuvuussuhde Suurpetopoliittisissa toimissa tulee ottaa ekologiset, taloudelliset ja sosiaaliset tekijät tasavertaisina huomioon niin tavoiteasettelussa kuin toiminnassakin, ja tiedostaa, että nämä kolme näkökulmaa ovat riippuvuussuhteessa toisiinsa. Tämän arviointityön tukena käytetyissä riskianalyysiryhmissä tunnistetuissa suurpetopoliittisissa riskeissä oli nähtävissä selkeä riippuvuussuhde niiden toimenpiteiden ja prosessien välillä, joilla tavoiteltiin erikseen joko ekologista, taloudellista tai sosiaalista kestävyyttä. Suurin osa riskeistä oli luokiteltavissa sosiaalisiin riskeihin ja näiden lisäksi esiin nousi ekologisia ja taloudellisia riskejä, joiden taustalla oli sosiaaliseksi riskiksi tunnistettava ilmiö tai toisaalta toiminta jatkuessaan olisi voinut tuoda mukanaan sosiaalisia riskejä. Tämä osoittaa nykyisen suurpetopolitiikan sisältämien riskien olevan vahvasti sosiaalisia, ja lähes puolet niistä arvioitiin todennäköisiksi ja vakaviksi. Kehittämisarvioinnissa esiin nostetut nykyiset suurpetopolitiikan riskit ja ongelmat on asetettu tulevan suurpetopolitiikan tavoitteiksi. Suurpetopolitiikan tavoiteasettelussa ei tule asettaa ekologisen kestävyyden tavoitetta ohi sosiaalisen kestävyyden tavoitetta, vaan sen sijaan on hyvä pohjata tässä arvioinnissa esiin tuotuun seikkaan. Sen mukaan sosiaalisen sietokyvyn ylittäminen kaataa ekologisen strategisen tavoitteen varaan rakennetun suunnitelmallisen kannanhoidon. Suurpetojen omistajuuden rakentaminen Nykyinen konservatiivinen ylhäältä alaspäin etenevä kannanhoidon päätöksentekotapa on purettava. Kansallinen, alueellinen ja paikallinen tavoiteasettelu ja toimenpiteet pitää saada synkronoitua keskenään. Suurpetojen kannanhoidon päätavoitteena on suurpetojen psykologisen omistajuuden rakentuminen etenkin paikallisesti ja alueellisesti, mutta myös kansallisesti. Psykologinen omistajuus suurpetoja kohtaan rakentuu voimakkaammin tilanteessa, jossa omistajuus on yhteisöllistä ja sisältää vastuuta. Psykologisen omistajuuden rakentamisessa omistamisen kokemus synnytetään käytännönläheisillä vastuiden ja oikeuksien toimenpiteillä, joilla vaikutetaan asenteisiin. Suurpedot luonnonvarana tulee nähdä omaisuutena, jonka hoitoon on niin velvollisuuksia kuin oikeuksiakin. Konkreettisia velvollisuuksia on vaadittava ja oikeuksia on annettava alueellisesti ja paikallisesti ottaen huomioon suurpetojen lajityypilliset erot. Toiminnan on oltava täysin läpinäkyvää. Omistajuuden rakentaminen vaatii luottamusta kaikkien rakenteiden läpi ja toimijoiden välillä. Paikkaperustainen ja ongelmalähtöinen kannanhoito Pohdittaessa alueellista kannanhoitoa tulee tunnistaa alueellinen monimuotoisuus ja ottaa huomioon alueen lähtökohdat ja tarpeet. Suurpetokonfliktit ovat paikallisia ja niiden esiintymiseen vaikuttaa suurpetojen esiintyminen lisäksi myös muut riistavarat, alueen elinkeinorakenne ja infrastruktuuri, sekä alueellinen kulttuuripääoma ja perinteet. Suurpetopoliittisia toimia tulee kohdistaa tarkasti, suoraan ja nopeasti paikallisen tason tarpeisiin. Nopeasti reagoivat alueelliset yhteistyöfoorumit sekä alueelliset tai reviiripohjaiset kannanhoitosuunnitelmat nähdään suurpetokonfliktien ongelmalähtöisten ratkaisujen avaintekijöinä. Alueellisen toiminnan tulee nousta paikallisista tarpeista ja aktivoida sekä osallistaa toimintaan suurpetolajista ja konfliktin aiheesta riippuen paikalliset ja/tai alueelliset sidosryhmät. Kannanhoidollisiin toimiin on mahdollista kytkeä julkista rahoitusta ja sidosryhmien yhteistä talkootyötä

Suurpetopolitiikka kriisissä : salakaadot ja yhteisön tuki

Suurpedoillemme vuosina 2005–2007 laadittujen kansallisten kannanhoitosuunnitelmien vaikutukset eivät kaikilta osin ole olleet toivotunlaiset. Erityisesti susikannassa näkynyt kannankoon pieneneminen johtuu laajalle levinneistä salakaadoista. Tavoitteena oli selvittää suurpetojen salakaatojen motiivi ja etenkin mahdollinen salakaatajien yhteisön ydinryhmän toiminnalle antama tuki. Tavoitteena oli myös selvittää toiminnan ja sen tuen suuruus ja merkitys kannanhoidon onnistumisen kannalta, sekä tuoda tutkimuksen viitekehykseen nojautuen pohdittavaksi kannanhoidollisia toimintaehdotuksia, joiden kautta voidaan edesauttaa hyväksyttävämmän ja oikeudenmukaisemman suurpetopolitiikan laatimista. Käräjäoikeuksien tuomioiden ja poliisin rikostutkintapyyntöjen (2005–2010) sekä salakaatajien haastatteluiden avulla tarkastelimme toiminnan motiivia ja luonnetta. Yhteisön tukea ja sen suuruutta tarkastelimme laadullisella argumentaatioanalyysillä käyttäen aineistonkeruussa eläytymismenetelmää. Tulosten perusteella on osoitettavissa, että salakaadoilla ja niiden vahvalla tuella haastetaan ekologisiin reunaehtoihin pohjautuvat kannanhoidolliset toimenpiteet, joiden ei nykyisellään koeta olevan hyväksyttäviä. Tuloksiin nojautuen väitämme, että kyseessä on vahvasti tunteisiin perustuva toiminta, jonka keskiössä on susi. Kriisiytyneen susipolitiikan hallitsemiseksi käytännön kannanhoidollisten toimenpiteiden tulee pohjautua uudenlaisiin työkaluihin. On oleellista poistaa maaseudun asukkaiden turvattomuuden ja turhautumisen tunne nostamalla heidät kannanhoidon toimijoiden keskiöön. On oleellista myös pohtia susilauman omistajuuden siirtämistä paikallistasolle, sosiaalisten poikkeuslupien myöntämistä sekä suden nostamista arvokkaaksi metsästyssaaliiksi

"I feel it is mine!" - Psychological ownership in relation to natural resources

The use of natural resources often generates conflict among stakeholders. Conflict analysis and management in this sector has traditionally been based on compliance enforcement and/or education. Recently, however, the need for alternative approaches has been increasingly highlighted. In this study, we address the need for in-depth analysis, and introduce the theoretical concept of psychological ownership to improve the understanding and potential management of conflict situations. We suggest that ownership feelings may play a significant role both in successful co-operation, and in conflicts related to the use of natural resources. The study is qualitative in nature. The data consisted of two interview datasets related to nature tourism: nature tourism in private forests and bear watching safaris. We show that the ways the psychological ownership of stakeholder groups is constructed and taken into account in co-operative relationships are of the utmost importance for the sustainability and success of the interplay among stakeholders. (C) 2017 Elsevier Ltd. All rights reserved.Peer reviewe

Naakka ja ihminen. Naakkojen aiheuttamien haittojen hallinta

Naakka (Corvus monedula) on oppivainen varislintu, joka viihtyy ihmisen tarjoaman ravinnon ja pesäpaikkojen parissa. Naakka-kanta on ollut voimakkaassa kasvussa koko 2000-luvun ja siten ovat lisääntyneet myös ihmisten naakoista kokemat haitat ja vahingot. Etenkin naakkojen aiheuttamat maatalousvahingot ovat mittavia, mutta haittaa naakoista koetaan olevan myös kaupunkiympäristössä, mihin naakat hakeutuvat yöpymään suurina parvina aina loppukesästä kevääseen saakka. Ympäristöstään riippumatta merkittävänä naakkavahinkona koetaan rakenteiden rikkomiset ja ulosteista aiheutuvat hygieniahaitat sekä mahdollinen tautivaara. Avainasemassa vahinkojen hallinnassa on sopivien pesäpaikkojen tarjonnan rajoittaminen muun muassa verkottamalla savupiippuja ja muita kolomaisia rakenteita. Pesintöjen estämisellä on mahdollista vaikuttaa etenkin alkukesän naakkavahinkoihin. Pesimäajan ulkopuolella vahinkojen ehkäisy on lähinnä pistemäistä naakkojen karkottamista erilaisin pelotekeinoin. Toisaalta esimerkiksi säilörehupaalivahinkoja saattaa olla mahdollista vähentää sijoittelemalla paalit mahdollisimman lähelle metsänrajaa. Naakkojen karkotuskeinoja pohdittaessa onkin hyvä nojata naakkojen luontaisen vihollisen matkimiseen. Seinäjoella ja Lahdessa toteutetun kolmivuotisen kaupunkinaakkatutkimuksen tulosten perusteella on todettavissa, että naakat viihtyvät hyvin erityyppisissä yöpymispaikoissa. Kaupunkisuunnittelulla on kuitenkin mahdollista vaikuttaa jossain määrin suurten naakkaparvien yöpymispaikkavalintaan ja siten naakoista aiheutuvaan meluun ja ulostehaittoihin keskeisellä paikoilla. Naakkojen ulosteet aiheuttavat runsaasti hygieniahaittoja, mutta ulosteiden aiheuttama tautiriski ei ole kovin suuri. Naakoissa esiintyy salmonellaa vain satunnaisesti, kampylobakteerin osalta naakat näyttävät olevan epätodennäköinen ihmisiin tarttuvien C. jejuni -kantojen varasto, eikä naakkoja voida pitää Brachyspira-sukuun kuuluvien tuotantoeläintaudinaiheuttajien varastona

Coastal fishery stakeholders’ perceptions, motivation, and trust regarding maritime spatial planning and regional development: The case in the Bothnian Sea of the northern Baltic Sea

The European Union (EU) promotes a sustainable blue economy in the coastal and marine regions. In Finland, the regional development objectives are defined at the national and regional levels. Maritime spatial planning (MSP) is a tool to reconcile the sea’s different uses. This study considers developing collaborative practices in regional planning to help meet regional development objectives. The MSP participants representing the coastal fishery (fishing and fish farming) in the Satakunta region, Finland, exemplify a local stakeholder group. Coastal fishery is a demanding and highly regulated livelihood, with the potential to grow as local food is trending. A mixed-method approach was used to examine MSP participants’ and fishery experts’ perceptions about regional cooperation and the MSP process. The semi-structured interviews focused on three main themes: regional cooperation and synergies, conflicts and threats, and interest in regional collaboration or establishing secondary businesses. Questionnaires 2019 and 2021 examined stakeholders’ engagement (intrinsic motivation) and social trust towards the planners in the MSP process. The need to tackle the challenges of coastal fishery dictates coastal fishery participants’ perceptions regarding the fishery business’s development in a regional context. Despite the collaborative approach, the first Finnish MSP round did not make a significant difference in the coastal fishery’s status as a stakeholder group. MSP processes and developing the sustainable blue economy are part of the regional development framework, requiring a level playing field and mutual trust among stakeholders. The regional development of marine and coastal areas would benefit from a joint forum for stakeholder interaction built upon MSP. Collaboration could strengthen the integrative and comprehensive management of sea uses and resources.</p