Suullisen perinteen arkistoaineistot ja kirjoituksen variaatio : Antti Rytkösen keräämät rekilaulut

Artikkeli käsittelee rekilaulumuistiinpanojen variaatiota Antti Rytkösen 1890-luvulla keräämien aineistojen avulla. Kyseiset aineistot ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston kokoelmissa. Artikkelissa verrataan arkistossa olevia erilaisia kirjoitettuja versioita samoista lauluista ja osoitetaan, että perinnearkistojen tekstianeistoissa on havaittavissa kirjoituksen prosesseihin liittyvää variaatiota. Rytkönen on siis muunnellut keräämiään laulutekstejä jonkin verran, ennen niiden lähettämistä SKS:n arkistoon. Artikkelissa hyödynnetään tekstikritiikin ja geneettisen kritiikin näkökulmia.Peer reviewe

Kirjallisuudenhistorian marginaaleista osaksi aktiivista kulttuurista muistia – arkistot ja rekilauluihin viittaava kaunokirjallisuus

Peer reviewe

Rakastunut myrskyävän meren äärellä. "Ruususolmu" ja subliimin kokemus.

Peer reviewe

Säkeiden synty : Geneettinen tutkimus Otto Mannisen runokäsikirjoituksista

This dissertation is the first monograph written on Otto Manninen's poetry in Finnish literary research. It discusses the writing processes of Manninen's poems in the "Säkeitä" collections (1905 and 1910), processes which can be analysed through the manuscripts. The research deals with the genesis of the poems, concentrating mainly on intertextuality. The following questions are asked. What characteristics can be found in Manninen's writing process? What genetic stages are possible to determine on the basis of Manninen's manuscripts? With what type of archive material it is possible to examine intertextuality, and what connotations can the subtexts traced from the manuscripts bring to light when interpreting the published poems? And, how is Manninen's symbolist poetics manifested in the manuscripts? The dissertation analyses in detail the writing processes and intertextuality of the poems "Aalto" , "Musa lapidaria" , "Mennyt päivä" , "Yksi" , "Yö" and "Kallioon-lyöjä" . Drafts of unpublished poems have also been examined. The material was collected from the Otto Manninen archive located in The Literary Archives of the Finnish Literature Society. The research method is based on the new genetic criticism, originating from France, in which the genesis of a literary work is studied by analysing the preserved documents and the writing processes extrapolated from them. The genesis of the "Säkeitä" poems appears to have been a multiphased process, which can be divided into the following phases: associating, planning, textualizing and revising. The changes in the revision phase are particularly linked with the articulation of Manninen's symbolist poetics. The manuscripts of the poems are not necessarily symbolist, although the published poems largely are. The research shows that genetic intertextuality can be examined through very different types of archive material, and that the adjustment of the subtexts to part of the poetics of the Manninen's newly shaping work materialized in different poems in different ways. The interpretation of the poems in the dissertation show that the subtexts rendered by the analysis of the writing process open interesting channels for interpretating the published works. Further, it is shown that Manninen's work with Finnish translations played a crucial role in the genesis of certain poems of the "Säkeitä" collections.Tutkimus on ensimmäinen Otto Mannisen runotuotantoa käsittelevä monografia suomalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa. Sen kohteena ovat Otto Mannisen (1872 -1950) "Säkeitä"-kokoelmien (1905 ja 1910) runojen kirjoitusprosessit, joita voidaan analysoida käsikirjoituksista. Tutkimuksessa tarkastellaan runojen syntyä, keskittyen pitkälti tekstienvälisyyteen. Keskeisiä ovat seuraavat kysymykset: Millaisia erityispiirteitä Mannisen kirjoitusprosessissa on havaittavissa? Minkälaisia geneettisiä vaiheita "Säkeiden" runojen synnystä on käsikirjoitusten perusteella mahdollista määrittää? Millaisten arkistoaineistojen avulla voidaan tutkia tekstienvälisyyttä ja millaisia merkityksiä käsikirjoituksista jäljitetyt pohjatekstit tuovat julkaistun runon tulkintaan? Millaisena Mannisen symbolistinen poetiikka näyttäytyy käsikirjoitusaineiston valossa? Tutkimuksessa analysoidaan lähemmin "Aalto" , "Musa lapidaria" , "Mennyt päivä" , "Yksi" , "Yö" ja "Kallioon-lyöjä" -runojen kirjoitusprosesseja ja tekstienvälisyyttä. Aineistona on myös Mannisen julkaisemattomien runojen luonnoksia. Tutkimusaineisto on koottu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistossa sijaitsevasta Otto Mannisen arkistosta. Analysoiduista käsikirjoituksista on laadittu transkriptiot eli aukikirjoitukset. Tutkimusmetodi pohjaa uuteen ranskalaiseen geneettisen kritiikkiin, jossa säilyneiden dokumenttien ja niiden pohjalta konstruoitujen kirjoitusprosessien analyysin avulla tutkitaan kirjallisen teoksen syntyä. "Säkeiden" runojen synty näyttäytyy monivaiheisena prosessina, joka voidaan jakaa seuraaviin vaiheisiin: assosiointiin, valmisteluun, tekstualisaatioon ja viimeistelyyn. Eritoten viimeistelyvaiheen muutokset ovat Mannisella yhteydessä symbolistisen poetiikan artikuloitumiseen. Vaikka julkaistut runot ovat pitkälti symbolistisia, niiden käsikirjoitukset eivät sitä välttämättä ole. Tutkimus tuo esiin, että geneettistä tekstienvälisyyttä voidaan tarkastella hyvin erityyppisten arkistomateriaalien avulla ja että pohjatekstien mukauttaminen osaksi uuden syntymässä olevan teoksen poetiikkaa on toteutunut eri runojen kohdalla eri tavoin. Kirjoitusprosessien tutkimus avaa myös koko tekstienvälisyyden ilmiötä uudella tavalla. Väitöskirjassa esitetyt runotulkinnat osoittavat, että kirjoitusprosessin analyysin esiin nostamat pohjatekstit avaavat kiinnostavia väyliä julkaistujen runojen tulkintaan. Lisäksi osoitetaan, että Mannisen suomennostyöllä oli keskeinen rooli tiettyjen "Säkeiden" runojen synnyssä

Piipatusta simapillin, paimenhuilun pajatusta? Otto Mannisen ”Pellavan kitkijä” ja ”Luistimilla” -runojen yhteydet rekilauluperinteeseen

Artikkelissa osoitetaan, että Otto Mannisen (1872−1950) runotuotannolla on yhteyksiä kepeänä pidettyyn kansanlauluperinteeseen. Runouden suhdetta kansanlauluun tarkastellaan artikkelissa nimenomaan yhteydessä rekilauluperinteeseen, eli uudempiin riimillisiin, rekilaulumittaa noudattaviin kansanlauluihin, jotka olivat 1800-luvun lopun Suomessa vallitseva kansanomaisen laulun laji ja josta kirjailijat ja runoilijat kiinnostuivat 1890-luvulla. Aiemmassa tutkimuksessa Mannisen runous on nähty pitkälti oppositiossa ennen kaikkea Eino Leinon edustamaan, laulullisuutta ja soinnillisuutta korostavaan runouteen. Mannisen runoutta on käsitelty yhteydessä symbolismin poetiikkaan ja runojen konstruktivistista ja kryptistäkin luonnetta korostettu. Artikkelissa tarkastellaan erityisesti kahta Mannisen Säkeitä-esikoiskokoelman (1905) runoa, ”Pellavan kitkijää” ja ”Luistimilla”, jotka oli molemmat julkaistu jo aiemminkin (1897 ja 1900). Runoja verrataan suullisen perinteen rekilauluihin (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinteen ja nykykulttuurin kokoelman rekilaulumuistiinpanojen avulla), erityisesti runojen säkeistörakenteiden sekä suullisen perinteen formuloiden toisintamisen ja varioimisen osalta. ”Luistimilla”-runon tapauksessa sivutaan myös runon rytmiä. Artikkelissa käsitellään myös Antti Rytkösen runoa ”Järven jäällä” (1900) sekä eräitä Mannisen arkiston aineistoja