Maatalouden vesistökuormituksen hallinta. Seuranta, mallit ja kustannustehokkaat toimenpiteet vesienhoidon toimenpideohjelmissa

Tämä vesienhoidon tutkimusohjelmaan sisältyvien kahden osahankkeen (SeMaTo ja KuVe) yhteinen loppuraportti on ensimmäinen, jossa on tarkasteltu maatalouden kuormitusta ja sen hallintaa laajempana kokonaisuutena. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että maatalouden ympäristötoimenpiteiden kustannuksista ja tehokkuudesta valuma-aluetasolla on niukasti tietoa ja tuloksissa on suurta epävarmuutta. Luotettavuuden parantaminen vaatii mm. seurannan automatisointia pienillä valuma-alueilla, kuormitusmallien prosessikuvausten edelleen kehittämistä toimenpide- ja kasvilajitarkkuuteen saakka sekä tarkemman korkeusmalliaineiston käyttöä ja eloperäisten maiden huomioimista. Maatalouden ympäristötoimenpiteiden samanaikaisia kustannus- ja ympäristövaikutuksia arvioitaessa lähtökohtana voi olla tilatason taloudellinen optimointi tai vaihtoehtoisesti ympäristötukijärjestelmä, joilla pyritään vastaamaan eri kysymyksiin. Tilatason kannattavuuteen ja ympäristötoimenpiteiden todellisiin kustannuksiin perustuva taloudellinen tarkastelu perimmiltään pyrkii avaamaan yhteiskunnallista ja kansantaloudellista näkökulmaa. Ympäristötukijärjestelmään perustuva taloudellinen tarkastelu taas pyrkii arvioimaan voimassa olevan poliittisesti hyväksytyn järjestelmän ympäristötehokkuutta ja osoittamaan järjestelmän kehittämistarpeita. Maatiloilla ympäristötoimenpiteitä koskevat valinnat perustuvat pitkälti tiloilla vallitsevaan tuotannolliseen infrastruktuuriin ja eri vaihtoehtojen kannattavuuteen. Ympäristötukijärjestelmä taas sisältää runsaasti vaihtoehtoehtoja, mutta heikon valinta- ja kohdentamismekanismin. Järjestelmän tulisi olla rakenteeltaan sellainen, että maatilojen valinnat täyttäisivät ympäristötavoitteet, vaikka tilatason valintapäätökset tehdäänkin taloudellisin perustein. Tämä on keskeinen ympäristötukijärjestelmän kehittämisessä huomioon otettava näkökulma

Suomalainen kaavoittajaprofessio ja suunnittelun kommunikatiivinen käänne: vuorovaikutukseen liittyvät ongelmat ja mahdollisuudet suurten kaupunkien kaavoittajien näkökulmasta

The thesis examines the role and jurisdiction of the planning profession in Finland, as well as the reactions of the profession to the pressures for change caused by the communicative turn in planning. The background of study includes the adoption of the new Land Use and Building Act in 2000 and the observation that some planners have a negative view of communicative or participatory planning. Empirical data of the qualitative study consists of 24 thematic interviews conducted with planners in Helsinki, Tampere and Oulu. Applying the methodology of the sociology of professions, the study employs theories of professions to fi nd explanatory models for patterns of thinking and action among planners. Key concepts are professional knowledge and skills, and expertise. The main research question is approached in four sub-areas. The first presents a review of the development of the planning profession and its current role in Finland. The second examines the views of planners about their expertise and about knowledge in planning. The third examines the views of planners about town planning and the actors involved. The final discussion focuses on ways to develop the self-understanding of planners, and possible ways to improve trust between planners and stakeholders. The study shows that the way planners view their own role and jurisdiction depends on their perception of the nature and function of town planning. Some planners see town planning in terms of the physical and the rationalist planning paradigms, both of which emphasise the role of the planner as an expert. As opposed to the planner, residents are seen as lay people and ”users” of residential areas, instead of active participants in the planning process. In the physical and rationalist paradigms, the planner’s professional role follows the traditional functionalist or technological-rationalist notion of the profession, in which a planner’s work consists of fi nding technical solutions to problems defi ned by someone else. Planners see themselves as representing value-free, neutral expertise and the common good, other stakeholders are seen to represent their own special interests. The views of these planners on planning and themselves as professionals place little importance on communicativity. From the perspective of the sociology of professions, this is a fairly typical way of thinking in many professions: in order to protect their own jurisdiction, professions restrict all communication regarding their own work rather than open it up for discussion and external evaluation (e.g. Abbott 1988). In the world of town planning, however, this way of thinking serves to exacerbate the lack of trust and confl icts between those involved in planning. Some planners, on the other hand, see town planning more or less in keeping with the communicative planning paradigm. The communicative turn in planning draws attention to the evaluative and political nature of planning, and to the opportunities of citizens to participate in planning their own living environment. All actors, planners included, have different kinds of knowledge, different starting points and values regarding planning. In the communicative paradigm, the planning professional is an expert capable of refl ection, whose function is to reconcile different viewpoints and information regarding planning, and to offer participants an opportunity to reach a common understanding. The responsibility of the planner as an expert of good environment and a co-ordinator of the planning process remains unchanged. The views of planners regarding their own jurisdiction varies. It is observed in the study that the professional jurisdiction of the planning profession is changing, and the situation is currently extremely challenging for planners. Along with core competences, the new dispensation of jurisdiction for planners places an increased emphasis on process skills, and communication skills in particular. The study outlines a “model of the refl ective planner” based on Donald A. Schön’s “model of the refl ective practitioner” (1982). It is used to present one possible professional role model that accords with the new jurisdiction of planners. The possible impacts of the new role for the planning profession are also discussed.Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisen kaavoittajien ammattikunnan eli profession roolia ja valtuutusta, sekä profession reagointia siihen kohdistuviin muutospaineisiin yhdyskuntasuunnittelun niin kutsutun kommunikatiivisen käänteen myötä. Työn taustalla ovat vuonna 2000 voimaan tullut maankäyttö- ja rakennuslaki, sekä havainto, jonka mukaan kommunikatiivinen eli osallistuva suunnittelu jakaa kaavoittajien mielipiteitä. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen. Empiirinen aineisto koostuu 24 kaavoittajan teemahaastattelusta Helsingissä, Tampereella ja Oulussa. Työn lähestymistapa on professiososiologinen. Kaavoittajien ajattelu- ja toimintatapoihin etsitään selitysmalleja professioteorioista. Keskeisiä käsitteitä ovat professionaalinen tieto ja osaaminen sekä asiantuntijuus. Tutkimuksen peruskysymystä selvitetään neljän tutkimustehtävän kautta. Ensin tutkitaan kaavoitusprofession kehitysvaiheita sekä nykyistä roolia Suomessa. Toiseksi tarkastellaan kaavoittajien näkemyksiä asiantuntijuudesta ja tiedosta suunnittelussa. Kolmanneksi tutkitaan kaavoittajien näkemyksiä yhdyskuntasuunnittelusta ja suunnitteluun osallistuvista toimijoista. Lopuksi pohditaan sitä, miten kaavoittajien itseymmärrystä voitaisiin kehittää, ja onko mahdollista parantaa kaavoittajien ja osallisten välistä luottamusta. Tutkimuksessa todetaan, että, että kaavoittajien näkemykset omasta roolistaan ja valtuutuksestaan riippuvat siitä, millaisena nämä näkevät yhdyskuntasuunnittelun luonteen ja tehtävän. Osa kaavoittajista näkee yhdyskuntasuunnittelun fyysisen ja rationalistisen suunnitteluparadigman mukaisena. Molemmat suunnittelun paradigmat korostavat kaavoittajan asiantuntijuutta. Asiantuntijuuden vastapainona asukkaat määrittyvät maallikoiksi ja asuinalueiden ”käyttäjiksi”, eivät suunnittelun aktiivisiksi toimijoiksi. Fyysisessä ja rationalistisessa suunnitteluparadigmassa kaavoittajien professionaalinen rooli on perinteisen funktionalistisen tai teknis-rationaalisen professionäkemyksen mukainen. Siinä kaavoittajat keskittyvät muualla asetettujen ongelmien tekniseen ratkaisemiseen. Kaavoittajat katsovat edustansa suunnittelussa arvovapaana pidettyä asiantuntijuutta ja yleistä etua, kun taas muiden osallisten katsotaan edustavan erilaisia erityisintressejä. Näiden kaavoittajien näkemykset suunnittelusta sekä näkemykset itsestä professionaalisina toimijoina eivät painota kommunikatiivisuuden merkitystä. Professiotutkimuksen näkökulmasta ajattelutapa on monille professioille tyypillinen: omaa valtuutustaan suojellakseen professiot pyrkivät pikemmin rajoittamaan työnsä sisältöä koskevaa kommunikaatiota kuin avaamaan sen avoimelle keskustelulle ja profession ulkopuoliselle arvioinnille (mm. Abbott 1988). Yhdyskuntasuunnittelun maailmassa tämä ajattelutapa aiheuttaa kuitenkin yhä enemmän luottamuspulaa ja konfl ikteja suunnittelun eri osapuolten välille. Toisaalta osa kaavoittajista näkee yhdyskuntasuunnittelun enemmän tai vähemmän kommunikatiivisen suunnitteluparadigman mukaisena. Suunnittelun kommunikatiivinen käänne korostaa suunnittelun arvoladattua ja poliittista luonnetta sekä kansalaisten mahdollisuutta osallistua oman elinympäristönsä suunnitteluun. Kaikilla toimijoilla, kaavoittajat mukaan lukien, on erilaista tietoa, erilaisia lähtökohtia ja arvostuksia koskien suunnittelua. Kommunikatiivisen suunnitteluparadigman mukainen kaavoittajaprofessionaali on refl ektoiva asiantuntija, jonka tehtävänä on saattaa yhteen erilaiset suunnittelua koskevat näkökulmat ja tieto, sekä tarjota osallisille yhteisymmärryksen mahdollisuus. Kaavoittajan vastuu hyvän ympäristön asiantuntijana ja suunnitteluprosessin koordinoijana säilyy. Kaavoittajien näkemykset omasta valtuutuksestaan siis vaihtelevat. Tutkimuksessa esitetään, että kaavoittajien professionaalinen valtuutus on muuttumassa ja tilanne on kaavoittajille tällä hetkellä hyvin haasteellinen. Uuden valtuutuksen mukaisessa asiantuntemuksessa korostuvat kaavoituksen substanssiosaamisen lisäksi entistä enemmän prosessiosaaminen sekä erityisesti kommunikaatiotaidot. Tutkimuksessa kehitetään Donald A. Schönin ”refl ektoivan ammattilaisen malliin” (1982) perustuva ”refl ektoivan kaavoittajan malli”. Sen avulla esitellään yksi mahdollisuus kaavoittajien uuden valtuutuksen mukaiseksi ammatilliseksi roolimalliksi. Lisäksi pohditaan, mitä seurauksia uuden roolin omaksumisesta voisi kaavoittajaprofessiolle olla

Turvallinen asuinalue : Tampereen Muotiala suunnitelmissa ja kokemuksissa

Turvallinen asuinalue -tutkimus tarttuu ajankohtaiseen, kansainvälisesti kiinnostavaan aiheeseen. Raportissa pohditaan eri näkökulmista, missä määrin fyysisen ympäristön suunnittelun keinoin voidaan vähentää rikollisuutta ja edistää asuinalueiden koettua turvallisuutta. Tampereen Muotialan asuinalue Suomessa on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa asuinalue, jonka suunnittelussa on tietoisesti ja monipuolisesti toteutettu rikollisuuden ennaltaehkäisyyn luotuja periaatteita ja toimintatapoja. Ulkomailla, erityisesti USA:ssa mutta myös Pohjoismaissa kuten Tanskassa ja Ruotsissa turvallisuussuunnittelua on sen sijaan hyödynnetty jo pitkään ja alalle on syntynyt useita, hieman toisistaan poikkeavia turvallisuussuunnittelun konsepteja. Tämä ympäristöministeriön Ympäristöklusteri-tutkimusohjelman rahoittama hanke on neliosainen. Ensinnäkin raportin teoriaosuuksissa olemme esitelleet sekä turvallisuuslähtöiseen suunnitteluun että koettuun turvattomuuteen liittyviä teorioita. Koska alan kotimaista tutkimusta ja tutkimuskirjallisuutta on olemassa varsin niukasti, katsaukset painottuvat kansainväliseen kirjallisuuteen. Toiseksi tutkimuksessa on analysoitu Muotialan suunnittelua ja toteutusta verraten sitä kansainvälisiin turvallisuuslähtöisen suunnittelun teorioihin ja malleihin. Kolmanneksi on tutkittu Muotialan suunnittelusta ja toteuttamisesta saatuja kokemuksia. Lopuksi on kartoitettu asukkaiden kokemuksia Muotialasta asuinalueena, erityisesti asuinympäristön koettua turvallisuutta unohtamatta asukkaiden kokemuksia yhteisöllisyydestä ja alueen julkisten tilojen käytöstä. Tutkimusmenetelminä on käytetty teemahaastatteluja sekä asukastutkimusosuudessa internet-pohjaista pehmoGIS-kyselyä ja tähän nojaavaa tilastollista ja paikkatietoanalyysia. Eräs turvallisuussuunnittelun keskeisimmistä käsitteistä on territoriaalisuus, jolla tarkoitetaan oman alueen tunnistamista ja siihen identifioitumista. Territorinen tila lisää turvallisuuden tunnetta ja sitä voidaan vahvistaa suunnittelulla muun muassa seuraavin keinoin: lisäämällä asukkaiden ulkotilojen kontrollimahdollisuuksia, jaottelemalla ulkotilat selkeästi yksityisiin ja puoliyksityisiin tiloihin, suunnittelemalla yhteiset sisäänkäynnit palvelemaan mahdollisimman pientä joukkoa asukkaita, sijoittamalla julkiset ulkotilat, kuten leikkikentät, puistikot mahdollisimman lähellä asuntojen sisäänkäyntejä tai yksityisten pihojen välittömään läheisyyteen. Toinen turvallisuussuunnittelun keskeinen ajatus on lisätä alueen niin sanottua luonnollista valvontaa jolloin kuka tahansa asukas tai ohikulkija voi tarkkailla ympäristöään ja samalla lisätä mahdollisten rikollisten kiinnijäämisen riskiä. Suunnittelun keinoja luonnollista valvontaa varten ovat: ikkunoiden sijoittaminen siten, että niistä on näkymät jalkakäytäville ja parkkipaikoille, kevyen liikenteen väylien sijoittaminen siten, että ne tuovat elävyyttä ja potentiaalisia tarkkailijoita alueelle, sisäänkäyntien sijoittaminen niin, että niitä on mahdollista valvoa / ne voidaan nähdä muualta, läpinäkyvien materiaalien käyttö sisäänkäyntien yhteydessä olevissa eteisissä ja tuulikaapeissa, matalien, näkyvyyttä rajoittamattomien aitojen ja muurien käyttö, valaistuksen huolellinen suunnittelu muun muassa. niin, että näkyvyys on esteetön mutta häikäisyminimoitu, pimeitä kohtia vältetään ja valaistus mahdollistaa kasvojen tunnistamisen. Turvallinen asuinalue on myös yhteisöllisyyttä ja alueen sosiaalista elämää tukeva. Tätä voidaan tavoitella korostamalla suunnittelussa: inhimillistä mittakaavaa, urbaaneja kohtauspaikkoja, nuorison tapaamispaikkoja ja harrastusmahdollisuuksia, asukkaiden osallistumismahdollisuuksia alueen yhteiseen toimintaan, asukkaiden omaa aluettaan koskevaa vastuullisuutta. Muotialan suunnittelussa on hyödynnetty lähes kaikkia edellä mainittuja periaatteita. Tutkimuksen toimijahaastattelut osoittivat, että Muotialan suunnittelussa ja toteutuksessa mukana olleiden viranomaistoimijoiden sekä rakennusliikkeiden edustajien kokemukset turvallisuussuunnittelusta olivat lähes pelkästään myönteisiä. Turvallisuuslähtöisen suunnittelun toteuttaminen asuntotonteilla ei tullut lainkaan tai vain vähän tavanomaista kalliimmaksi, vaikka kyseessä oli pilottikohde. Sen sijaan lopputulos, erityisesti pihojen toteutus, oli rakennuttajien mukaan tavallista huomattavasti onnistuneempi. Hankkeessa kokeiltu yhteistoiminnallinen menettely lisäsi eri toimijoiden välistä ymmärrystä turvallisuuden edistämisestä. Kokonaisuutena ympäristön turvallisuustavoite nivoutui Muotialan suunnittelussa elimelliseksi osaksi ympäristön laadullisia tavoitteita. Myös tutkimuksemme asukaskyselyn mukaan alueen suunnittelu oli varsin onnistunutta. Asukaskyselyn tulokset osoittivat, että Muotiala koetaan erittäin turvallisena alueena ja alueen julkisia tiloja käytetään vilkkaasti. PehmoGIS-metodin mahdollistama, tiettyjen turvallisuussuunnitteluun liittyvien ratkaisujen vertailu asukkaiden paikallistettuihin kokemuksiin, vahvistaa käsitystä Muotialan suunnittelun onnistuneisuudesta. Sosiaalisen vuorovaikutuksen vahvistamiseen pyrkivät suunnitteluratkaisut, kuten sosiaalista kanssakäymistä edistävä korttelirakenne ja laadukkaat pihat, ovat asukkaiden kokemusten paikannusten perusteella varsin onnistuneita ratkaisuja. Vastaavasti hyvin suunniteltu valaistus näyttää lisäävän turvallisuuden kokemuksia ja alueiden aktiivista käyttöä. Sosiaalista turvattomuutta koetaan hyvin vähän Muotialan alueen sisällä. Tulevaisuudessa turvallisuuslähtöiselle suunnittelulle saattaa olla kasvavaa kysyntää. Kestävän kehityksen mukaisten, tiiviisti rakennettujen urbaanien ympäristöjen kääntöpuolena saattaa olla juuri koettu turvattomuus. Tampereen Muotiala on toiminut turvallisuusajattelun test bed alueena ja laboratoriona. Tutkimuksemme on tuottanut periaatteita, kriteeristöä ja paikkatiedon analysoinnin tapoja, joita voidaan hyödyntää myös muiden asuinalueiden suunnittelussa. Peräänkuulutamme erityisen pohjoismaisen turvallisuusajattelun jalostamista. Tällöin turvallisen asuinalueen suunnittelun tulee lähteä avoimen yhteiskunnan ajatuksesta: rikoksen pelon ei pidä antaa rajoittaa elämäämme niin, että teemme ympäristöstämme tylsän, suljetun ja vartioidun

The Varying Interpretations of Public Interest: Making Sense of Finnish Urban Planners’ Conceptions

During the past decades, the concept of public interest has been severely criticized. It nevertheless remains to be a key normative reference point against which public planning may be evaluated and justified. The article claims that there are multiple conceptions of public interest that coexist in everyday planning practice. These conceptions are grounded in the age-old debate on the duties of the State. In the article, four different approaches to public interest were recognized on the basis of two dimensions of the concept. These dimensions are individual/collective and regulation/non-regulation. The theoretical assumptions were tested with interview data of Finnish planning professionals. The coexistence of multiple conceptions of public interest was revealed. This ambiguity makes public interest dubious as a rhetorical tool. Without the explication of the discursive context, the concept is largely devoid of meaning. Thus, when truly seeking justification to planning decisions, with reference to “public interest”, the explication of the context and the discursive framework applied is necessary.</p

Strateginen eheyttäminen kaupunkiseuduilla - Näkökulmia kestävän maankäytön ja julkisen talouden kysymyksiin

Tämä tutkimusraportti on kokoelma tutkimuksia, joissa ruoditaan maankäytön, asumisen ja julkisen talouden monimutkaista suhdetta. Näkökulma on monessa tapauksessa uutta luova ja jopa uraa uurtava. Eri tieteenaloja ja tarkastelutapoja edustavia tutkimuksia yhdistää näkemys, jonka mukaan sekä kaupungeissa että kaupunkiseuduilla tarvitaan entistä määrätietoisempaa strategista suunnittelua ja johtamista. Tätä silmällä pitäen tutkijat ovat kehittäneet strategisen eheyttämisen työkalun, joka esitellään raportissa

Selvitys alueidenkäytön suunnittelun ja ohjauksen voimavaroista

Selvitys alueidenkäytön suunnittelun ja ohjauksen voimavaroista on osa maankäyttö- ja rakennuslain toimivuuden arviointia. Selvityksessä tarkastellaan alueidenkäytön suunnitteluun käytettyjen resurssien määrällistä ja laadullista kehitystä sekä näiden resurssien koettua riittävyyttä suhteessa tehtävien vaativuuteen ja volyymiin. Työn keskeisenä tavoitteena on ollut selvittää, onko suunnittelujärjestelmän käyttö ja toteuttaminen mahdollista käytettävissä olevien resurssien puitteissa sillä tavoin kuin lainsäätäjä on tarkoittanut. Vastauksia kysymykseen on haettu tilastoanalyysin perusteella koko maasta sekä haastattelu- ja tilastoanalyysin (Ympärisitötiedon hallintajärjestelmä Hertta/kaavoituksen seurannan tilastot) avulla viideltä kaupunkiseudulta; Oulusta, Seinäjoelta, Tampereelta, Turusta ja Lahdesta. Haastateltavana oli 15 johtavaa viranomaista kaupungeista, maakuntien liitoista ja ELY-keskuksista. Tilastoanalyysissä on hyödynnetty ympäristöministeriön ja Kuntaliiton syksyllä 2012 toteuttamaa kolmea Webropol-nettikyselyä alueidenkäytön suunnittelun ja ohjauksen voimavaroista. Kyselyt suunnattiin kuntiin, maakuntien liittoihin ja ELY-keskuksiin. Haastattelututkimuksen tarkoituksena oli yhtäältä selvittää alueidenkäytön suunnittelun ja ohjauksen koettua resurssitilannetta ja jokapäiväisen työn pullonkaulatilanteita. Kysyttiin, mitkä erityiset tekijät tai olosuhteet syövät runsaasti resursseja eli henkilöstön työaikaa sekä vaikuttavat esimerkiksi työn tehokkuuteen, mielekkyyteen ja jaksamiseen. Toisaalta haastatteluissa haettiin best practice –tyyppisiä esimerkkejä hyvin toimivista yhteistyön muodoista eri viranomaistahojen välillä. Lähtökohtana oli ajatus siitä, että hyvin toimiva yhteistyö voi parantaa resurssien hyödyntämistä. Selvityksen mukaan maankäytön suunnittelun henkilöstöresurssit koetaan niukoiksi sekä kunnissa, maakuntien liitoissa että erityisesti ELY-keskuksissa. Paras tilanne on kaupunkien asemakaavoituksessa, huonoin yleiskaavoituksessa ja ELY-keskuksissa. ELY-keskukset joutuvat vajavaisilla henkilöresursseilla paikkaamaan muualla järjestelmässä ilmeneviä puutteita ja ongelmia. Resurssipulaa aiheuttavat tai pahentavat muun muassa organisaatioiden rakenteeseen ja toimintaan liittyvät ongelmat, (hierarkiat, toimintojen ja toimialojen rakenteellinen ja fyysinen sijainti, toimijoiden määrä ja koko, organisaatiomuutokset.), organisaatioiden yhteistyöhön ja työnjakoon liittyvät ongelmat, (toimijoiden sijainnit, alueelliset ja seudulliset päällekkäisyydet/erot, yhteistyön organisointi ja siihen sitoutuminen). Lisäksi resurssitilannetta hankaloittavat yhteiskunnalliset ja organisatoriset rakennemuutokset (suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtyminen, rekrytointikiellot, rekrytoinnin vaikeus, puutteet koulutuksessa, avustavan henkilökunnan väheneminen; hallinnoinnin, suunnittelun ja raportoinnin lisääntyminen sekä hankaliksi koetut tietokonepohjaiset hallinnointi- ja raportointijärjestelmät) sekä tietyt käytännön kaavoitustyön erityiskysymykset. ELY-keskuksia työllistävät erityisesti pienten kuntien ohjaus sekä ranta- ja hajarakentaminen. Tehtävien toivottiin suuntautuvan strategisempaan ohjaukseen. (Toisaalta korostettiin ELYjen roolia ”yleisen edun edustajina” suhteessa kuntiin.) Resurssipulaa taas helpottavat eri toimialojen ja organisaatioiden sijainti fyysisesti lähekkäin, matalat hierarkiat, joustava työnjako, hyvin organisoitu viestintä ja vuorovaikutus sekä asiantuntijuuksien epämuodollinen hyödyntäminen. Lisäksi resurssipulaa helpottavat yhteisesti jaetut tavoitteet, hyvä työskentelyilmapiiri, mielekkäät alueelliset, seudulliset ja hallinnolliset kokonaisuudet sekä erilaiset yhteistyön muodot. Yhteistyöstä on toimijoille monia konkreettisia ja strategisia etuja, mutta toimiakseen hyvin se edellyttää suunnitelmallisuutta, sitoutumista ja selkeitä rooleja