Dynamic Pricing in the Hair & Beauty Industry - Case Timma

Dynamic pricing has become increasingly popular especially on electronic marketplaces with the help of the rise of modern computer systems. Essentially a form of price discrimination and a means of revenue management and maximization, dynamic pricing has been most widely studied and used in the air travel and hospitality industries. In the very core, dynamic pricing is based on being able to accurately estimate demand for a certain product or service. Electronic marketplaces make demand forecasting easier for businesses in many cases, so dynamic pricing becomes possible for a variety of industries. In my thesis I have studied different factors that affect the probability of sale of a certain time slot in a marketplace selling appointments for hair & beauty services. The research data consists of 62 137 available time slots during the month of November 2017. The data was analyzed in R and a Generalized Linear Model (GLM) with a binomial variance function and a logit link function was fitted to study regressions. My research proves that time of day, proximity to center, consumer ratings and weekday all have a statistically significant effect on whether a particular time slot is sold or not. The results concerning the effect of consumer ratings and proximity to center (location) are in alignment with previous research from the hospitality industry. The effect of time of day or weekday on the likelihood of sale had not been researched before in a relevant industry. It seems that to develop a deeper understanding of the factors affecting likelihood of sale and thus demand in the hair & beauty industry more variables would have to be taken into account. This seems like a feasible subject for further research. Also, a similar study from a different service-based industry would be interesting

Asialistalla ahma

Ahma on muiden suurpetojen tavoin vaikuttanut ihmisten elämään aina siitä lähtien kun ihminen elinkeinoineen levittäytyi erämaa-alueille. Järjestäytyneen yhteiskunnan ongelmanratkaisuna nähtiin jo 1700-luvulla lainsäädännön keinoin säädellyt ahmakannat. Tuolloin tavoitteena oli eliminoida kaikki nämä ”yhteiskunnan viholliset” ja toimintaa kannustettiin tapporahoin 1800-luvun lopusta aina vuoteen 1975 saakka, jolloin valtiollinen tapporaha loppui viimeisimpänä juuri ahmalta yhdessä suden kanssa. Suhtautuminen tähän tuntemattomaan erämaan asukkiin on ollut ja on edelleen kahtalaista. Poroelinkeinon harjoittajat kohtaavat tuhoa tekevän porojen saalistajan, jonka luonteenpiirteiden kuvaukset lähenevät paholaista. Toisaalta eteläisen Suomen asukkaat ihmettelevät moista salaperäistä ja harmitonta näätäeläintä, jota tokko suurpedoksi tunnistetaankaan. Mielipiteiden lähentymistä, saatikka yhteisymmärrystä ahman kannanhoidon tavoitteista ei ole ennen tätä tutkimusta edes tohdittu pohtia. Ensimmäistä nykyaikaista ahmakannan hoitoa edustivat ahman rauhoitus poronhoitoalueen eteläpuolisessa Suomessa vuonna 1978 ja koko maassa vuonna 1982. Tämän käännekohdan jälkeen miltei sukupuuttoon tapettu ahmakanta on hiljalleen toipunut ja käsittää nykyisellään noin 140-150 yksilöä. Suunnitelmallista kannanhoitoa on harjoitettu vasta vuodesta 1996, jolloin asetettiin kuusi erillistä ahman kannanhoitoaluetta ja niille ahmakannan kehitystavoitteet. Ahman kohdalla siirtoistutukset poronhoitoalueelta eteläiseen Suomeen ovat olleet osa kannanhoitoa. Ahmakannan hoitoa linjaavat yhtäältä kansainvälisten sopimusten uhanalaista ahmaa koskevat suotuisan suojelutason velvoitteet, ja toisaalta yhteiskunnan sosioekonomisista tarpeista nousevat vaatimukset ahman aiheuttamien vahinkojen minimoimiseksi. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan niitä rinnakkainelon puitteita, jotka määrittyvät ahman ekologisista vaatimuksista ja ahman aiheuttamien sosioekonomisten ristiriitojen ennaltaehkäisystä ja ratkaisumalleista. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää keskeisten maakunnallisten ja kansallisten sidosryhmätahojen vaatimuksia ja näkemyksiä ahman ja ahmakannan hoidon suhteen. Eri sidosryhmillä on erilaisia tavoitteita ahmankannan hoidon suhteen ja nämä tavoitteet perusteluineen kuvataan tässä tutkimuksessa. Tutkimustuloksia käytetään soveltuvin osin ahmakannan hoitosuunnitelman laadinnan apuna. Aineisto käsittää alueellisille ja kansallisille sidosryhmätahoille suunnatun kirjallisen kyselyn, asiantuntijahaastattelut, ja alueellisen sekä kansallisen sidosryhmäneuvottelun. Suurpetojen hoitosuunnitelmahankkeiden yhteydessä aiemmin pidettyjen yleisökuulemisten materiaali on myös ollut tutkimuksen käytettävissä. Haastatellut asiantuntijat valittiin painotetusti niiltä alueilta, joilla elää vakiintunut ahmakanta. Alueellinen sidosryhmäneuvottelu järjestettiin tiheimmän ahmakannan alueella. Poronhoitoalueella ahma aiheuttaa ristiriitoja suurien porovahinkojen vuoksi. Eteläisessä Suomessa ahmavahingot ovat häviävän pienet, ja siksi ristiriitojakaan ei esiinny samoissa määrin. Ahmaan liitetään niin myönteisiä kuin kielteisiäkin seikkoja. Ahma koetaan erottamattomaksi osaksi suomalaista luontoa, jolla on oma ekologinen roolinsa haaskojen puhdistajana ja mahdollisesti jopa pienpetojen saalistajana. Ahma ei pelota vaan päinvastoin tuo myönteistä mielikuvaa esiintymisalueelleen. Poronhoitoalueella ahma kuitenkin nähdään todella pahana porojen tappajana johtuen muun muassa sen tavasta tappaa useita poroja kerrallaan. Myös muualla Suomessa ahman huono maine tunnetaan ja samalla tunnustetaan ahman aiheuttamat vahingot porotaloudelle. Kielteistä mielikuvaa lisäävät myös oletettu ahman aiheuttama hirvi- ja muun riistakannan verotus, sekä yleisesti suurpetojen läsnäoloon liittyvät uhat niin kotieläimille kuin mahdollisesti ihmiselle itselleenkin. Ahma on pienen populaatiokokonsa vuoksi erittäin uhanalainen laji ja sen puolesta ahmakannan voitaisiin antaa kasvaa, varsinkin poronhoitoalueen ulkopuolella. Ihmisen ja hiljalleen kasvavan ahmakannan yhteiseloa edistäisi toimivan ja ahman suojeluun kannustavan petovahinkojen korvausjärjestelmän käyttöönotto poronhoitoalueella. Onnistuneisiin pesintöihin ja ahman esiintymiseen perustuva korvausjärjestelmä on yksi mahdollisuus. Painetta ahmatihentymien purkuun poronhoitoalueen pohjoisosissa löytyy ja yhtenä keinona nähdään siirtoistutukset. Siirtoistutuksilla on mahdollista myös vahvistaa Suomenselän pientä ahmapopulaatiota. Suhtautuminen aiemmin siirtoistutettuihin ahmoihin on ollut alkuhämmästyksen jälkeen melkeinpä yksinomaan myönteistä vaikkakin myös epäilijöitä asian tiimoilta löytyy. Ihmisen ja ahman yhteiselon keinoina ensiarvoisen tärkeää on tutkia toistaiseksi tuntemattomana pysytellyttä ahmaa ja tiedottaa ajantasaisesti niin tutkimustuloksista kuin ahmasta ylipäätänsä – sen elinpiireistä, ravinnonkäytöstä ja mahdollisista siirtoistutuksista. Ahmakannan hoidon linjaukset on hyvä pitää kansallisella tasolla, mutta kannanhoidon alueellisten erityispiirteiden huomioon ottamiseksi maa on syytä jakaa erillisiin kannanhoitoalueisiin joiden ahmakannan hoitotavoitteet voivat erota toisistaan perustuen esimerkiksi alueen elinkeinojen vaatimuksiin ja tarpeisiin. Sidosryhmien välisen vuoropuhelun kehittäminen muun muassa maakunnallisin suurpetoneuvottelukunnin on yksi keino lisätä niin yhteisymmärrystä suurpetokantojen hoidossa kuin lisätä alueellisen mielipiteen kuulumista kansalliseen päätöksentekoon. Näistä lakien, sopimuksien, lajin elinkykyisyyden ja ihmisen sietokyvyn ristiaallokosta löytyy taatusti elämisen tila myös suomalaiselle ahmalle

Suurpetojen haaskaruokinnan yhteiskunnallisen kestävyyden haasteet

Suurpetoihin ja ennen kaikkea karhuun liittyvä luontomatkailu on osoittautunut erittäin kiinnostavaksi elämystuotteeksi ja toiminta on viime vuosina kasvanut erityisesti suurpetojen tiheimmän esiintymisen alueilla itärajan tuntumassa Kainuussa, Kuusamossa ja Pohjois-Karjalassa. Suurpetojen katselu- ja kuvaustoiminta nojaa vahvasti eläinperäisten sivutuotteiden eli haaskojen käyttöön, joiden avulla suurpedot näyttäytyvät katselu- ja kuvauspaikalla säännöllisesti ja ennustettavasti. Suurpetojen katseluun liittyvä vuodesta toiseen samalla paikalla jatkuva ruokinta on kuitenkin herättänyt lähiympäristössään ristiriitoja. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää haaskaruokinnan sosiaalisia vaikutuksia ja ristiriitoja kartoittamalla haaskaruokintaan perustuvaan suurpetojen katseluun sekä kuvaamiseen eri tavoilla sidoksissa olevien ryhmien näkemyksiä. Haaskaruokintaa käyttävien yritysten tai toimihenkilöiden sekä poroelinkeinon, maanomistuksen, luonnonsuojelun, metsästyksen ja kenneltoiminnan keskinäiset suhteet ja niiden merkitys alueellisten ristiriitojen synnyttäjänä selvitettiin. Myös alueellisten sekä maakunnallisten eläinlääkintä-, järjestys-, maanpuolustus-, maaseutu-, ja ympäristöviranomaisten mielipiteet kirjattiin, koska he ovat työnsä puolesta tekemisissä haaskojen käytön kanssa ja heidän näkemyksillään on näin ollen vahva rooli alueellisessa vuorovaikutuksessa ja yhteisödynamiikan muokkautumisessa. Tutkimuksen tavoitteena oli myös tarjota asioista päättäville tahoille näkökulma haaskojen käytön sosiaalisista vaikutuksista mahdollisen toimintaa säätelevän ohjeistuksen tai lainsäädännön laadinnan tueksi. Tutkimusaineisto käsittää paikallisille ja maakunnallisille sidosryhmille suunnatun kirjallisen kyselyn sekä asiantuntijahaastattelut. Suurimmat ristiriidat nousevat haaskojen avulla paikalle houkutelluista karhuista. Poronhoitoalueella karhujen määrän epäillään lisääntyvän siinä määrin, että niiden aiheuttamat porojen vasavahingot myös nousevat. Karhujen haaskaruokinnan ja karhunmetsästyksen sovittaminen samaan aikaan koetaan mahdottomaksi tehtäväksi. Tämä kasvattaa myös poliisien työtaakkaa. Rajavartijat ja alueen asukkaat saattavat kokea karhukeskittymät turvallisuusriskinä. Muiden suurpetojen haaskaruokinnan kohdalla ristiriidat ovat hyvin vähäisiä. Suurpetojen katselu- ja kuvaustoiminnan haaskanpitoa säätelevät nykyisellään useat lait ja asetukset, mutta säädöstö on epätäydellistä, hajallaan ja sen noudattaminen ja valvonta on haastavaa. Selkeiden pelisääntöjen puuttuminen nostattaa ristiriitoja eri sidosryhmien välille mahdollistamalla tulkinnanvaraisuudet puolin ja toisin. Yksiselitteinen lainsäädäntö, ohjeistus ja mahdollisesti myös luvanvaraisuus ovat kaikkien etu. Myös haaskojen käyttöön kytköksissä olevien viranomaisten vastuut ja tehtävät on selkeytettävä ja joustava tiedonkulku eri viranomaisten välillä on varmistettava. Neutraalia tietoa suurpetojen esiintymisestä ja käyttäytymisestä kuin myös haaskojen käytöstä ja haaskojen käytön alueellisesta merkityksestä tulisi kohdentaa alueen asukkaille. Tapaamiset eri sidosryhmien kesken ovat myös välttämättömiä. Keinot löytää rauhallinen rinnakkainelo sidosryhmien kesken on haastavaa ja aiheen tiimoilta on edelleen iso joukko avoimia kysymyksiä. Sidosryhmiä on nyt kuultu, ja vastuu haaskankäytön tulevaisuudesta siirtyykin asiasta päättäville tahoille

Evaluation of the finnish national policy on large carnivores

This evaluation of the Finnish national policy on large carnivores focuses on the success in accomplishing ecological, economic and social sustainability in population management during the period from 2007 to 2012, through objectives and actions in the implemented population management plans. The conclusions drawn in the evaluation are based on a logical framework which must in practice be seen as the logic behind the policy on large carnivores and associated development actions. Based on this framework, the evaluation highlighted the appropriateness, performance, efficiency and impact of the applied policy on large carnivores as well as the problems and threats of the current policy. The evaluation was performed for each species by examining the success of population management from the perspectives of ecological, economic and social sustainability. The investigation and consideration of conflicting objectives between various actors, with the view that the population management of large carnivores can be sustainably maintained, played a key role in the evaluation and, particularly, in the development proposals made. The investigation and consideration of the conflicts involved in the population management of large carnivores was in the focus of risk analysis group closely connected to the evaluation. The composition of this group varied by large carnivore species and the group deliberated over existing or potential future conflicts in the current policy on large carnivores as well as solutions for them. WOLVERINE As there is no valid population management plan in place for the wolverine, it was not possible to evaluate the success of measures taken in relation to the objectives set for them in the population management plan. However, where wolverines are concerned, a comparison was made in relation to the consultation with regional and national stakeholders that preceded the initial drafting of the population management plan. Existing research data and conflict points identified in the evaluation risk analysis also served as a point of reference. There is a long way to go towards achieving ecological, economic and social sustainability in the population management of wolverines. According to a minimum population estimate, growth in the wolverine population has been extremely moderate, and the wolverine population has been divided into two subpopulations: wolverines with habitats in the northern fells and those in the eastern forests. Specifying the size of the wolverine population is extremely challenging, and very little data has been gathered on the eastern forest wolverine. Roughly half of the wolverine population is found in the reindeer husbandry are, where it poses a great deal of economic problems. Indeed, the wolverine is the leading cause of damage to reindeer stock. Wolverine have been subjected to illegal killing and, without a population management plan or a special decree issued by the Ministry, it has not been possible to manage the wolverine population by means of a derogation procedure. There has been very little wolverine research conducted during the review period, with the primary focus being on damages to reindeer stock caused by wolverine. The lack and one-sidedness of information on wolverines have failed to meet the perceived needs of stakeholders. During the review period, damages caused by wolverine to livestock other than reindeer have been extremely minimal, primarily involving a few incidents of damage to sheep stock. On the whole, conflicts outside the reindeer husbandry area are rare, even though a nascent conflict between the wild forest reindeer and wolverines has been identified in the forest reindeer region. The biggest challenge facing wolverine population management is to put reindeer herders earning their livelihoods in regions of Fell Lapland with wolverine aggregations at the forefront of objectives and actions, thus committing them to the management of the wolverine population through rights and responsibilities. There should be a wide range of measures available, comprehensive and reliable methods for determining the population, an incentive-based damage compensation system, transplantations, derogations which are at least based on damages incurred but preferably also on population management, and other necessary financial incentives. LYNX The ecological strategic goal of lynx population management, i.e. the ecological sustainability of the lynx population, has been achieved through the application of existing population management measures. Within the reindeer husbandry area, the lynx population has shown a moderate proliferation and, in other areas of Finland, new habitats have formed together with strong, established lynx populations. At the same time, it has also been found that the ecological carrying capacity has not yet been reached. Growth in the lynx population has given rise to the use of special permits for population management, which have been allocated to achieve a more balanced distribution of regional lynx densities as well as to strengthen the economic and social sustainability of population management. Indeed, high lynx densities are precisely what cause conflicts from an economic and social sustainability standpoint. Damages to reindeer, sheep and hunting dogs as well as game taxation are substantial from an economic perspective. They also put a strain the ability of persons earning a livelihood and hunting to tolerate the presence of lynx. In the reindeer husbandry area, derogations for damages are granted for the specific purpose of preventing substantial economic damages. For many years, the touchstone of social sustainability in lynx population management has been the unreliability of the minimum population estimate for lynx. There have been challenges in determining the lynx population and an effort has been and is still being made in meeting these challenges in research and game management by developing a census method, investing in separate counts, and scaling population management derogations in order to cull regional population growth. Undoing the deep mistrust that has formed between this research and game management as well as the ‘field’ is a special challenge where all large carnivores are concerned. Unreliable lynx population estimates are also reflected in the questioning of the reliability of other large carnivore populations. A challenge in lynx population management is responding quickly to regional lynx problems. It is of the utmost importance to take the sense of insecurity and fear felt about the lynx into consideration, thus avoiding the risk of the lynx falling into disrepute as a pest. Instead, the status of the lynx as a valuable game animal should be promoted and preserved. The cornerstone of this approach is quota hunting. In recent years, population management derogations have served as an excellent tool for achieving economically and socially acceptable population management. BEAR The ecological sustainability of bear population management has been achieved by allowing the size of the bear population to grow within the dispersal zone in central parts of Finland and developing a population region in western parts of the country. Conversely, population management derogations have been used to address population growth in the reindeer husbandry area and the established population region in Eastern Finland. Finding a balance has been a challenge and, particularly in the dispersal zone, bear densities have been created. A local bear presence is revealed by the damage caused by bears. Bears are the biggest cause of damage to sheep stock and, of all the large carnivores, they are the only ones that cause damage to honeybees and crops. In order to improve the economic sustainability of bear population management, electrified fencing, among other things, has been erected to protect property. From a social sustainability standpoint, bears pose a challenge due to their large size and the sense of fear and insecurity this brings with it. The development of new surveying methods and, particularly, the SRVA (“official assistance in large game matters”) founded during the review period to provide official assistance in large game matters have contributed to the expulsion and killing of bears, especially those attempting to enter populated areas. Where bears are concerned, humans have a completely different concept of property than with other large carnivores. Bears are a major form of prey, and bear hunting has centuries-old traditions. Even today, bear hunting is based on derogations for population management, with derogations for damages being granted in very few cases. Bear hunting is also a team effort, with the use of hunting dogs adding a special nuance to the hunting experience. Regional and local bear ownership is evident in situations where there has been no desire to use all possible derogations for population management in a region with an established population. Responsibility is assumed for growth in the bear population, thus engendering a sense of regional ownership. Furthermore, suspected cases involving the illegal killing of bears are reported to the police with far greater frequency than the suspected illegal killing of other large carnivores. This might be an indication of the fact that the illegal killing of bear falls clearly outside the boundaries of what is considered the common good and there is no support for such activities. The challenge facing bear population management is to keep ecological, economic and social acceptance in balance, so that all these factors can be realised from a regional standpoint. This requires greater trust between research and game management as well as the ‘field’. However, there is positive development where bears are concerned, which is expected to continue into the future with the current array of actions in place. WOLF An unprecedented collapse in the ecological sustainability of the wolf population has been found. After the population management plan entered into effect, the wolf population for the entire country reached its peak in 2007, but has declined since then. The largest single collapse in the wolf population occurred in 2010, and the lowest population level was recorded in 2013, with a minimum population estimate of 120 individuals. This collapse in the wolf population has led to a situation whereby no derogations for population management have been granted for wolves – instead, all population management has been carried out through derogations for damages. The criteria for granting the derogations in question have been found to be challenging, with the capacity utilisation of granted derogations remaining low. Regulations on the killing of large carnivores provided for under the Police Act are applied in situations where human safety is threatened. This in itself has led to a situation where the value of wolves as prey animals has been taken away and the species is seen almost exclusively as a pest with which it is difficult to occupy the same area. In addition to ecological sustainability, the social sustainability of the wolf population has also collapsed. Local residents feel that they have no influence over managing their livelihoods or daily routines. The presence of wolves instils a sense of fear and insecurity. Wolves are the biggest cause of damages to hunting dogs, thus making hunting more difficult throughout Finland. This is seen as a problem of social acceptability. There is a deep mistrust between the field and research and game management. These differences have made the monitoring of the wolf population more difficult, also due to a failure to report follow-up observations and difficulty in tagging. The withholding of information on wolf observations also calls into question the minimum wolf population estimates. Questioning the position and knowledge of this research has created a situation in society where there is debate over who owns the correct information on wolves. Where wolf population management is concerned, there is great pressure to take active measures and make immediate adjustments. The biggest challenge facing future wolf population management is placing the rights and responsibilities of people living within wolf territories at the forefront of objectives and actions, committing them to the regional management of the wolf population through these objectives and actions. This requires complete transparency in all population management measures, from objectives to action. There should also be a wide range of measures in place, including comprehensive and reliable population management methods, population management derogations and substantial economic incentives. IMPACT OF THE NATIONAL POLICY ON LARGE CARNIVORES The objectives for the population management of large carnivores are set in accordance with the terms for achieving favourable conservation status, as stated in the Habitats Directive. This regulatory standard based on ecological sustainability sets the conditions for the Ministry of Agriculture and Forestry, within which the objectives of the Finnish national policy on large carnivores together with actions taken are applied. Consequently, large carnivore management has been imposed in a top-down manner and has inevitably been lacking in terms of place-based policy. Ecological sustainability has not been based on a population-level approach, which would allow for a wider range of management measures to be taken. Local and regional views concerning the objectives and actions of the national policy on large carnivores have not influenced decision-making as desired. The multilateral conflict that arises around large carnivores is manifested in tensions between local communities, central government, rural and urban areas, laymen and researchers. The denial of national population management objectives and, on the other hand, increasing the level of mistrust between the field and the authorities and the field and researchers have made systematic population control impossible where wolves are concerned. A similar trend seems to be evolving with regard to the wolverine. The large carnivore actions taken have been called into question by citizens. People do not support large carnivore policy actions carried out by actors they do not trust. This can be seen in a lack of trust in the methods used in determining a population based on large carnivore observations and the process for granting derogations, compensations for damage and the adoption of preventive measures. Not only is the large carnivore data produced not trusted, it is also widely felt that local and regional views on the objectives of large carnivore population management are not reaching decision-makers. At worst, this mistrust culminates in the illegal killing of large carnivores, which is supported by a broad front. Using public law control measures, it is possible to more effectively discover illegal killing incidents and their perpetrators as well as impose harsher sentences on them. However, it is of the utmost importance to understand that the application of these enhanced measures will not influence the level of public support, which feels that illegal killing is justified. If the needs of people living in large carnivore regions are not met by public administration, they will be met by illegal actions taken in the field. The current array of actions will not achieve the set performance objectives or the large carnivore policy impact objectives unless the objectives behind these actions are changed. This change in objectives is seen as a way of gaining public approval and support for large carnivore policy measures. INTERDEPENDENCY OF ECOLOGICAL, ECONOMIC AND SOCIAL FACTORS In large carnivore policy measures, equal consideration should be given to ecological, economic and social factors both in objectives and actions, stating the interdependency of these three perspectives. Large carnivore policy risks identified in risk analysis groups, which were used in support of this evaluation, showed a clear interdependency between the actions and processes that aim to achieve ecological, economic or social sustainability. The majority of the risks could be categorised as social risks, in addition to which some ecological and economic risks were found to have originated from a social risk phenomenon or, alternatively, could have posed social risks if the situation had remained unchanged. This demonstrates the clear social nature of the risks inherent in the current large carnivore policy, nearly half of which were considered probable and serious. The existing policy risks and problems highlighted in the evaluation have been set as objectives for the future large carnivore policy. When defining this future policy, the objective of ecological sustainability should not undermine the objective of social sustainability but should, instead, take into account the issue raised in this evaluation. According to this, exceeding the limits of social tolerance will lead to the failure of systematic population management based on an ecological objective. DEVELOPING THE OWNERSHIP OF LARGE CARNIVORES The current conservative, top-down approach to decision-making must be phased out. National, regional and local objectives and actions should be synchronised with one another. The primary goal of managing large carnivore populations must be to develop the psychological ownership of large carnivores, particularly at the local and regional level, but also at the national level. The psychological ownership of large carnivores is more effectively developed in situations where ownership involves a sense of community and responsibility. In developing psychological ownership, a sense of ownership is created through practical measures involving rights and responsibilities, thus affecting attitudes. As a natural resource, large carnivores should be considered property whose management carries with it both rights and responsibilities. Concrete responsibilities must be required and rights should be given regionally and locally, taking into account the differences specific to each species. All actions taken should be entirely transparent. Developing ownership requires trust through all structures and between actors. PLACE-BASED AND PROBLEM-BASED POPULATION MANAGEMENT When giving consideration to regional population management, regional diversity must be recognised and regional factors and needs must be taken into account. Conflicts involving large carnivores are local and depend not only on the presence of carnivores, but also on other game resources, livelihoods and infrastructure as well as cultural capital and traditions. Large carnivore policy actions should be targeted precisely, directly and quickly at local needs. Regional cooperation forums with the ability to respond quickly, along with regional or territorial population management plans, are considered key factors for problem-based solutions to large carnivore conflicts. Regional actions should stem from local needs and activate and involve local and/or regional stakeholders, depending on the species of large carnivore and the reason for the conflict. It is possible to integrate public funding and joint stakeholder volunteer work in population management actions

Sipulinnäivete

201

Ilveksiä ja ihmisiä

Maamme ilveskanta hävitettiin lähestulkoon olemattomiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Valtion tapporahan maksamisen lopettaminen 1962 sekä idästä rajan yli vaeltavat yksilöt loivat ilveskannalle mahdollisuudet elpyä, ja 1970-luvulta lähtien kannan kasvu onkin ollut varsin positiivista. Suomen liittyminen EU:n jäseneksi vuoden 1995 alusta vaikutti ilveksen suojelustatukseen. EU:n luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta annettu direktiivi eli luontodirektiivi muutti metsästys- ja luonnonsuojelulainsäädäntöämme niin, että entisestä riistaeläimestä tuli täysin suojeltu riistaeläin. Ilveskannan lisääntyminen ja levittäytyminen viime vuosina on tuonut esiin ihmisten erilaiset ilveskannan hoitoon liittyvät tavoitteet sekä ihmisten ristiriitaisen suhtautumisen ilvekseen. Alueilla, missä ilveskanta on tihein, keskustelu on saanut varsin ilveskielteisiä piirteitä. Arvostelua on saanut niin EU:n sanelema ilveksen suojelupolitiikka, maa- ja metsätalousministeriön pyyntilupakäytäntö kuin itse ilveskin elintapoineen. Toisaalla suojelutahot ovat korostaneet ilveksen asemaa silmällä pidettävänä lajina sekä sitä, että ilveksestä ei ole ihmiselle vaaraa. Ilveskannan hoitoa linjattaessa valtakunnan tasolla on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää kuulla niiden ihmisten näkemyksiä, joita ilveksen läsnäolo eniten koskettaa. Tämä tutkimus on toteutettu ilveksen hoitosuunnitelman perustaksi. Tarkoitus oli tuoda esiin ne tavoitteet ja odotukset, joita paikallisella ja kansallisella tasolla on ilveskannan kasvuun ja levittäytymiseen liittyen. Lisäksi haluttiin tarkentaa erilaisten ilvekseen liittyvien sidostahojen sekä asiantuntijoiden näkökulmia koskien ilvestä. Näillä näkemyksillä, asenteilla ja mielipiteillä uskottiin olevan ratkaiseva merkitys sille, miten laajan hyväksynnän ilveksen hoitosuunnitelma aikanaan saisi. Tavoitteena oli lisäksi selvittää ne tekijät, joiden osalta ilveskannan hoitosuunnitelmassa tulee olemaan eniten ristiriitoja ratkottavana. Paikallisten ihmisten, jotka ilveksen kanssa elävät arjessaan, mielipiteet, näkemykset ja kokemukset, tulivat esille sekä avoimissa kuulemistilaisuuksissa (7 tilaisuutta, 176 ihmistä ja 488 puheenvuoroa) että eri sidostahojen alueellisten toimijoiden mielipiteissä, joita kerättiin sekä kirjallisen kyselyn (239 vastausta) muodossa että järjestämällä sidosryhmäneuvotteluja (15 tilaisuutta, 207 ihmistä ja 913 puheenvuoroa). Kansallisen tason toimijoilla oli myös mahdollisuus vastata kirjalliseen kyselyyn sekä osallistua neuvotteluun. Edellä mainittujen lisäksi näkökulmaa tarkennettiin ja laajennettiin haastattelemalla 30 asiantuntijaa, joita voitiin pitää ilvekseen liittyvissä asioissa asiantuntijoina johtuen heidän ammatistaan, harrastuksestaan tai muusta tietämyksestään. Kaiken kaikkiaan arviolta 1 000 ihmistä esitti kantansa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että ilvekseen liittyvä suhtautuminen on kaksijakoista. Positiivista ilveksessä on sen kuuluminen Suomen luontoon ja osaksi sen ekologista kokonaisuutta. Lisäksi se on arvokas riistaeläin eikä sitä pidetä ihmiselle vaarallisena. Myös negatiivisia mielipiteitä ja näkökantoja tuli esiin runsaasti. Ilves häiritsee riistanhoitotyötä ja tappaa riistaeläimiä, se tulee asutukseen ja aiheuttaa kotieläin- ja koiravahinkoja. Varsin selkeästi esille tuli se, että Suomessa on tilaus ilvekseen liittyvälle tutkimukselle, tutkimuksesta tiedottamiselle ja yleiselle ilvestietouden lisäämiselle. Kannan seurantaa pidettiin erittäin tärkeänä asiana ja petoyhdyshenkilöjärjestelmää toivottiin kehitettävän. Tärkeimmät keinot, joilla ihmisen ja ilveksen yhteiseloa voitaisiin vastaajien mielestä kohentaa, olivat kannan säätely, vahinkoa aiheuttavien yksilöiden joustava poisto sekä vahingonkorvausjärjestelmän kehittäminen ja varsinkin siinä olevan omavastuun poistaminen. Lähestulkoon kaikki tahot, niin alueellisissa kuin kansallisissakin sidosryhmissä olivat sitä mieltä, että ilveskannan hoidon kannalta olisi tärkeää se, että kantaa voisi säädellä ja puuttua ns. ilvestihentymiin. Myös valtaosa asiantuntijoista kannatti tätä näkemystä. Kantaa toivottiin pienennettävän siellä, missä kannantiheys ja pentutuotanto ovat korkeimmillaan. Kannan pienentämistä toivoivat lähinnä metsästäjä- ja kennelväki, sekä maa- ja metsätalouselinkeinojen edustajat. Kannan kasvua kannattivat pääosin ympäristö- ja luonnonsuojelutahot. Osa ilveskannan ylläpidon ongelmasta ja negatiivisista kannanotoista kohdistui Euroopan unioniin ja sen luontodirektiivin liitteeseen IV sekä maa- ja metsätalousministeriön pyyntilupapolitiikkaan. Pelko siitä, että meidän asioistamme päättävät ihmiset, jotka eivät tunne Suomea ja maan oloja, on todellinen, ja kannan hoitoa halutaan siirrettäväksi riistanhoitopiiritasolle, sillä sen asiantuntemukseen luotetaan. Kansallisella tasolla päätäntävallan toivotaan pysyvän ministeriötasolla. Kaikki osapuolet ovat yksimielisiä siitä, että paikallisväestöä tulee kuulla petoasioissa. On mahdollista, että tuleva ilveskannan hoitosuunnitelma ei miellytä kaikkia eivätkä kaikki saa läpi omia näkemyksiään. Tämän raportin jälkeen tiedämme kuitenkin, mitkä ovat ne asiat, joiden kohdalla hoitosuunnitelmassa on löydettävä kompromisseja. Positiivisena asiana ilveskannan tähän mennessä toteutuneessa hoidossa voidaan nähdä siinä tapahtunut myönteinen kehitys viime vuosikymmenten aikana: kanta on kasvanut ja levittäytynyt uusille alueille. Ilveskantamme on tällä hetkellä elinvoimainen

Osaamisen johtamisen haasteet päivittäistavarakaupan toimialalla

Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on tutkia, miten osaamisen tarpeet päivittäistavara-kaupan toimialalla muuttuvat, ja miten kyseiset muutokset haastavat osaamisen johtamista. Osaaminen on organisaation tärkein resurssi, jonka avulla yritys voi menestyä ja saavuttaa kil-pailuetua. Osaamisen johtamisen perustana tulee olla yrityksen tulevaisuuden tahtotila, ja stra-tegiset linjaukset määrittelevät organisaation osaamisen kehittämisen tarpeet. Osaamisen ke-hittämisen menetelmät sisältävät osaamisen hankkimisen ja jakamisen, sekä hyödyntämisen or-ganisaatiossa. Onnistunut osaamisen johtaminen näkyy yrityksessä kehittyneinä toimintata-poina, tuotteina, palveluina ja innovaatioina, jotka johtavat parantuneeseen taloudelliseen tu-lokseen. Tutkielman kirjallisuuskatsaus käsittelee osaamisen johtamisen ja organisaation osaamisen ulot-tuvuuksia, osaamistarpeiden tunnistamista, sekä osaamisen kehittämisen menetelmiä. Lisäksi perehdytään päivittäistavarakaupan toimialaan vaikuttaviin työelämän muutostekijöihin, ja teh-dään lyhyt katsaus osaamisen johtamisen strategioihin. Kirjallisuuskatsaus perustuu ensisijai-sesti vertaisarvioituihin tieteellisiin artikkeleihin. Empiirinen tutkimus toteutettiin laadullisena tapaustutkimuksena, johon osallistui kolme päivit-täistavarakaupan toimialan yritystä. Tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla 11 henkilöä, jotka toimivat yritysten johtajina tai päälliköinä, ja haastattelut suoritettiin puolistrukturoiduilla teemahaastattelumenetelmällä. Tutkimuksen aineiston analyysissa käytettiin teoriaohjaavaa si-sällönanalyysia. Empiirisen tutkimuksen tavoite oli selvittää, mitkä ovat yritysten tärkeimmät osaamiset, ja miten osaamistarpeet muuttuvat, sekä tunnistaa osaamisen johtamisen haasteita organisaatio- ja yksikkötasolla päivittäistavarakaupan toimialalla. Tutkimustulokset on jaettu kolmeen osioon. Ensimmäiseksi tunnistetaan tärkeimmät yrityksen menestykseen vaikuttavat osaamiset, jotka voidaan aineiston perusteella todeta perustuvan yri-tyksen tulevaisuuden tahtotilaan. Toiseksi arvioidaan osaamisen johtamisen nykytilaa sen ulot-tuvuuksien sekä yritysten osaamisen kehittämisen menetelmien kautta. Kolmanneksi tunniste-taan kolme osaamisen johtamisen haastetta; osaamistarpeiden merkittävät muutokset yhdis-tettynä kiireeseen, digitaalisuus, ja työikäisten sukupolvien eroavaisuudet

Eläinluokittelujen, lajisuojelun ja sidosryhmien historia määrää haitallisten eläinten nykyistä ja tulevaa kannanhoitoa ja suojelua

Luonnonvaraisten eläinlajien luokittelu hyödyllisiin ja haitallisiin on vanhaa perua. Ihmisen tiedetään luokitelleen lajeja lainsäädännössä näin jo keskiajalla, mutta merkkejä vastaavista luokitteluista löytyy kauempaakin historiasta. Kyseinen luokittelu pohjaa asenteisiin, jotka taas muotoutuvat eläimiin liittyvän tiedon ja tunteiden pohjalta. Luokittelun muutokset kertovat näin taustalla olevien asenteiden muuttumisesta. Näistä muutoksista voi löytää merkkejä juuri luonnonvaraisia eläimiä koskevan lainsäädännön kehittymistä tutkimalla, sillä muutosten yhtenä ilmentymänä on ollut lajisuojelun synty ja kehitys. Yhtä lailla muutoksen merkkejä voi nähdä myös julkisessa puheessa, ja tulevat säädösmuutokset eläinten asemaa koskien ovatkin monesti ennustettavissa julkisesti esitetyistä kannanotoista. Eläinasenteiden ja -luokittelun muutosten vastakohta ovat puolestaan ne lajit, joiden kohdalla onkin tapahtunut silmiinpistävän vähän. Ne ovat niitä hyödyllisinä tai haitallisina pidettyjä lajeja, joihin suhtautuminen pysyy likimain yhtä myönteisenä tai kielteisenä aikakaudesta toiseen. Tähän liittyen on tapahtunut vastaavasti myös eläinkantojen hallintaan ja käyttöön liittyvien sidosryhmien muuttumista – syntymisiä, erkaantumisia ja roolien muotoutumista. Teoriataustaan tukeutuen voidaan osoittaa sidosryhmien painoarvon vaihtelevan; toisilla sidosryhmillä on enemmän valtaa, kiireellisempi tarve ja hyväksytympi oikeutus vaikuttaa kantojen hallinnan ja käytön toteutumiseen kuin toisilla. Tilanteista ja eläinlajista riippuen nuo tekijät voivat ilmetä myös jopa laittomana toimintana. Väitöskirja koostuu edellä kuvattuun liittyen neljästä itsenäisestä tutkimuksesta, sekä niiden tulokset yhteen vetävästä pohdintaosiosta. Ensimmäisessä tutkimuksessa selvitetään Suomessa voimassa olleessa lainsäädännössä keskiajalta 1920-luvulle tapahtuneita eläinluokittelujen muutoksia. Toisessa tutkimuksessa tarkastellaan eläinsuojelijoiden, eläintieteilijöiden sekä metsästäjien julkaisemissa aikakauslehdissä niiden ilmestymisen alusta 1920-luvun loppuun esiintyviä julkisia kannanottoja luonnonvaraisten eläinlajien suojelun kehittymistä koskien. Kolmas tutkimus kuuluu ekologian alaan, ja kuvaa maasuurpetojemme kannankehitystä 1860-luvulta 1910-luvulle. Tätä tietoa ei ole ollut ennen tarjolla, ja tutkimus toimiikin ennen kaikkea taustatiedon lähteenä neljännelle tutkimukselle karhun ja suden kannankehityksen eroista ja niiden syistä 1800–1900 -lukujen vaihteessa sekä nykyisin. Tulosten valossa voi todeta, että ihmiselle koituviin välittömiin hyötynäkökohtiin perustuvaa lajisuojelua on ollut meillä lainsäädännössä aina. Ekologisiin vuorovaikutuksiin perustuvaan välilliseen hyötyyn sekä eläinlajien aineettomiin arvoihin nojaava suojelu alkoi puolestaan 1800-luvun puolivälin jälkeen. Tämän suojelun ennusmerkit ovat nähtävissä eri sidosryhmien julkisessa puheessa vuosisadan puolivälistä lähtien. Myös petoeläimiä koskevaa suojelukeskustelua on käyty jo kohta kaksi vuosisataa. Sidosryhmät erkaantuivat toisistaan vähittäin eikä niiden asema ollut niin vakiintunut kuin nykyisin. Samoihin aikoihin 1800- luvun jälkipuoliskolla tapahtuneeksi katsottu suurpetokantojen hupeneminen petovainon myötä on monisyisempi ja useamman taustatekijän tulosta, kuin monesti ajatellaan; on selvää, että susi on tuolloin määrätietoisesti vainottu liki kadoksiin, mutta karhun häviämistä ei tavoiteltu, vaan pikemminkin sen metsästysverotus vain oli liiallista. Ilveksen muutenkin helpohko pyynti vaikuttaa saaneen pontta suden häviämisen myötä, mutta kannustimena on karjavahinkojen estämisen ohella ollut myös lajin arvoturkis. Ahmakannan hupeneminen on ollut edellisiin verraten vähemmän suoraviivaista, vaikka kanta 1910-luvun puitteissa olikin jo liki loppuun pyydetty. Edellisten lisäksi pohdintaosiossa esitetään eläinlajien hyöty-/haittaluokittelun olevan varsin vanhaa perua ja jopa tarkasteltavissa evolutiivisessa aikamittakaavassa. Pohdinnan loppuosa keskittyy otsikon viittaaman mukaan kuvaamaan historiallisen kehityksen määräävää asemaa ihmiselle haitallisten lajien nykyisessä ja tulevassa kannanhoidossa. Erityisesti pohditaan vakiintuneen aseman saavuttaneen kokemusperäisen lajitiedon syrjäyttämisen vaikeutta, sekä paikallisten sidosryhmien ohittamatonta merkitystä haitallisten eläinlajien kannanhoidossa.Histories of animal classifications, species conservation, and stakeholders: three factors determining the conservation and management of harmful wildlife today and in the future The division of wildlife species into useful and harmful goes back to ancient times. Such classifications were applied legislatively already during the Medieval Ages, but there are signs of similar classifications already well before that. The division of wildlife into useful and harmful is based on attitudes toward animals, which in turn develop out of both information about and emotions towards animals. Category shifts of species within this dichotomy thus imply changes in attitudes, and hence in information and emotions. An examination of the historical development of wildlife-related legislation can reveal such category shifts. One of the most typical manifestations of such shifts is the emergence and development of species conservation. Even before any legislative reform, signs of upcoming shifts in the useful/harmful classification of wildlife can be identified in the public debate. On the other hand, in contrast to such significant shifts in animal categorizations and wildlife attitudes, the categorization of some species has remained remarkably inert through time. In the course of this development, wildlife-related stakeholder groups have likewise changed; some of them have split up, new ones have emerged, and stakeholder roles may have changed. A theory-based examination shows that some stakeholders tend to have greater power, urgency and legitimacy than others to influence wildlife population management and use. Depending on both the species and the circumstances, such attributes can be actualized in either legal or illegal actions. The thesis consists of four papers and a summarizing discussion section, all related to the ideas outlined above. The first paper examines shifts in legislative animal classifications in Finland from medieval times to the 1920s. The second paper describes the emergence and development of species conservation between the late 1880s and the late 1920s, through an analysis of the public debate carried on in periodicals published by three stakeholder groups: hunters, professional zoologists, and animal welfare groups. The third is an ecological study of the population development of the four large Finnish carnivores from the 1860s to the 1910s. The results of this third paper are utilized in the fourth, dealing with the divergence in bear and wolf population trends since the late 19th century. The results of the four papers and the summary show that wildlife directly useful to humans has been protected by law in Finland for as long as Finnish legislation has existed. Species conservation promoting the indirect benefits and immaterial values of wildlife began soon after the mid-nineteenth century, when the precursors of the emergence and development of species conservation could be clearly heard in the public debate by various stakeholders. Even though carnivores were generally considered harmful, their conservation has also been a topic of debate for almost two hundred years. During the late 19th century, stakeholder groups gradually evolved, transformed and divided. The populations of large carnivores dwindled at the same time, between the late 19th and early 20th century. Their decline was more complex than has often been considered. The wolf was determinedly extirpated, while the bear was overharvested more or less inadvertently. The lynx was viewed above all as a valuable fur-bearing species, and its harvesting seems to have intensified only after the wolf was gone. The decline of the wolverine was less conspicuous, but in the 1910s it too eventually dwindled. In the Discussion section, it is suggested that the useful/harmful dichotomy is significantly older than is usually thought, and that it should perhaps actually be approached over an evolutionary time-scale. The latter part of the Discussion focuses on the topic of the thesis title, describing the determinative role of history in the current and future conservation and management of harmful wildlife. The focus is in particular on the inertia of established knowledge concerning harmful and conflict-prone wildlife, and on the central role played by local stakeholders in the conservation and management of those species considered harmfu

Arkista estetiikkaa : Japanilainen estetiikka Hiromi Kawakamin Sensei no Kaban -romaanissa

Japanilainen kulttuuri on hyvin erilainen verrattuna länsimaalaiseen vastaavaan. Ei siis ole ihmekään, että myös maan estetiikka eroaa esimerkiksi suomalaisesta kauneuden käsityksestä. Japanilaisesta kaunokirjallisessa kulttuurissa on havaittavissa piirteitä, jotka ovat säilyneet arvostettuina kulttuurissa jo satojen vuosien ajan. Tutkielmassani käsittelen japanilaista estetiikkaa Japanin suosituimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan Hiromi Kawakamin romaania Sensei no Kaban『センセイの鞄』 (2001), joka on suomennettu nimellä Sensein salkku (2017). Japanilaista estetiikkaa ymmärtääkseen on tärkeää käsitellä myös taustalla vaikuttavia kulttuurisia piirteitä. Tutkielmani alussa esittelenkin japanilaista yhteisöllisyyden ja rakkauden käsitystä sekä uskonnon vaikutusta kulttuuriperintöön. Sen jälkeen siirryn käsittelemään nimenomaisesti estetiikkaa ja sen monimuotoisuutta: niin romaanin suhdetta japanilaiseen luonnon estetiikkaan kuin siinä ilmeneviä implisiittisiä estetiikan piirteitäkin. Japanilainen estetiikan käsitys tulee Sensein salkku -romaanissa esiin monella tavalla. Luonnon ja luonnollisuuden estetiikka sekä estetiikan implisiittiset piirteet on erotettavissa selkeästi. Romaanissa tulee esiin vihjailevuuden, sulkeutumattomuuden, pelkistyneisyyden, hetkellisyyden ja vastakohtaisuuden estetiikka. Japanilaisen estetiikan tutkimus on monitahoinen kokonaisuus, jossa kaikki esteettiset piirteet nivoutuvat yhteen lähtemättömästi. On haastavaa tutkia ja eritellä esteettisiä piirteitä, mutta se on vaatimus japanilaisen estetiikan kokonaisvaltaiselle ymmärtämiselle

Kansalaisten karhukannat

Kansalaisten karhukannat Tiivistelmä Ihmisen ja karhun suhde on aina ollut varsin monitahoinen, ja sen juuret ulottuvat ajassa huomattavan kauas taaksepäin. Ennen kaikkea pohjoisten kansojen keskuudessa karhua on arvostettu, ja karhumyytit ja karhuperinteet ovatkin kautta koko pohjoisen pallonpuoliskon huomattavasti kirjoitettua historiaa vanhempia. Suurena petoeläimenä karhua ei arvostuksesta huolimatta kuitenkaan aina katsottu hyvällä, ja Suomessakin se noteerattiin lainsäädännössä keskiajalta lähtien ennen kaikkea vahingolliseksi. Haittaeläimen leima säilyi karhulla pitkään 1900-luvulle asti. Tämä vaikutti maan karhukantaan. Karhu hävitettiin varsin vähiin jo 1800-luvun lopulla, ja pyyntiä alettiin säädellä vasta kannan huvettua huomattavan pieneksi. Karhun arvostus ei kuitenkaan koskaan kadonnut, ja lainsäädännöllisten ohjauskeinojen sekä suunnitelmallisen kannanhoidon myötä Suomen karhukanta on tätä nykyä jälleen elinkykyinen. Mystiikka, uskonnolliset elementit sekä perinteet ovat ihmisen ja karhun suhteessa menettäneet jalansijaansa, mutta muuten rinnakkainelon elementit liittyvät niin kiinteästi ihmisenä ja karhuna olemisen perusasioihin, ettei keskinäinen suhde ole juurikaan yksinkertaistunut. Yhteiskunta ehti vuosisadan verran muovautua nykyiseen hahmoonsa likimain karhuttomana, ja nyt viimeaikainen karhukannan kasvu ja karhun levittäytyminen uudelleen koko maahan on kärjistänyt tilannetta, aiheuttanut ristiriitoja ja tuonut esiin eri tahojen erilaisia kannanhoitotavoitteita. Karhun kannanhoitoa linjattaessa tulee keskustella ennen kaikkea niiden kansalaisten kanssa, joita karhun läsnäolo eniten koskettaa. Vuoden 2005 aikana tekeillä olleen karhukannan hoitosuunnitelman perustaksi toteutettiin tämä tutkimushanke, jossa kerättiin kirjallisin kyselyin, haastatteluin ja avoimin kuulemistilaisuuksin niin keskeisten sidosryhmien kuin yksittäisten kansalaistenkin tavoitteita, odotuksia ja toiveita karhukannan hoitoa koskien. Kirjalliset kyselyt kohdistettiin maakunnallisella ja kansallisella tasolla karhukannan hoidon osalta keskeisille luonnonvarojen suojeluun ja käyttöön liittyville sidosryhmille. Haastattelujen kohteena olivat yksittäiset asiantuntijat, ja yleisökuulemiset oli suunnattu kaikelle kansalle. Tutkimuksessa kerättiin noin tuhannen ihmisen näkemyksiin ja kannanottoihin perustuva aineisto. Ääneen on pyritty päästämään juuri ne ihmiset ja sidostahot, joilla karhu on osa arkea ja joiden elämään ratkaisut karhukannan hoidossa vaikuttavat. Tämän vuoksi suuntasimme aineistonkeruun painotetusti tiheän karhukannan alueen väestöön, mutta osa aineistosta kattaa koko maan. Tavoitteiksi asetimme selvittää, minkälaisia karhua koskevia kannanottoja – ”karhukantoja” – kansalaiset esittävät, kuinka sidosryhmien kannanhoitotavoitteet ja -odotukset eroavat ja miten niitä perustellaan. Erityisesti halusimme selvittää, mihin täsmällisiin käytännön kysymyksiin kannanhoidossa ongelmiksi koetut seikat kulminoituvat. Kansalaisten täsmälliset kannanotot keskittyvät karhun aiheuttamiin pelkoihin ja ongelmiin, mutta karhun arvostus osana Suomen luontoa näkyy sekin hyvin selvästi kaikkien vastaajatahojen suhtautumisessa. Ongelmiksi koetaan nimenomaan karhun aiheuttamat poro-, mehiläis- ja kotieläinvahingot. Ratkaisevaksi ongelmien suhteen nähdään toimiva vahinkojen korvausjärjestelmä, riittävä panostus vahinkojen ennalta ehkäisyyn sekä karhujen ihmisarkuuden säilyminen. Pelkoa vastaajissa aikaansaa ennen kaikkea karhun taholta koettu uhka ihmisten hengelle ja terveydelle. Usein tämä liittyi karhujen hakeutumiseen asutuksen tuntumaan. Pelkojen hallintaan päteviksi keinoiksi koetaan asiallisen karhutiedotuksen toteuttaminen sekä karhujen ihmisarkuuden ylläpito. Pääsääntöisesti asiantuntijat sekä sidosryhmätahot halusivat pitää karhun vastedeskin metsästyksellisin keinoin toteutetun pyynnin kohteena, koska ainoastaan sillä katsottiin taattavan tärkeäksi koettu ihmisarkuuden säilyminen. Yleisesti ottaen vastaajat tarkoittivat pyynnillä nykymuotoista pyyntilupiin perustuvaa metsästystä, mutta luonnonsuojelujärjestöjä edustaneista maakunnallisista vastaajista valtaosa ehdotti vain häiriötä tuottavien yksilöiden pyyntiä. Karhukannan nykyinen koko katsottiin valtaosassa aineistoa sopivaksi. Vaatimuksia karhujen määrän harventamiseksi kantautui oikeastaan vain tiheimmän kannan alueelta sekä maa- ja metsätalouselinkeinojen edustajien parista. Kannan kasvua toivoivat ympäristöviranomaiset sekä useat luonnonsuojelujärjestöjä edustaneet tahot. Kannanseuranta ja tutkimus ovat karhukannan hoidon kulmakiviä, ja niitä halutaan ylläpitää ja kehittää. Suuri osa kriittisistä kannanotoista liittyy vahvaan tunteeseen päätäntävallan luisumisesta kokonaan pois paikalliselta väestöltä kansalliselle tasolle ja edelleen koko maan ulkopuolelle Euroopan unionin virkakoneistoon. Sekä maa- ja metsätalousministeriöön että maakuntatasolla toimiviin riistanhoitopiireihin kohdistuu melkoisia odotuksia, kun päätäntävaltaa kannanhoidossa ja pyyntilupapolitiikassa halutaan kiivaasti alemmille tasoille ja samalla likemmäs niitä ihmisiä, jotka arkeaan karhun kanssa jakavat. Ministeriön osa on sikäli konstikas, että sen ratkaisuja karhupolitiikassa arvostellaan sekä ruohonjuuritasolta että maan rajojen ulkopuolelta ja myös kansallisesti useamman eri sidosryhmän leiristä. Toisaalta toteutetun politiikan voi hyvällä syyllä todeta onnistuneen, koska sen seurauksena kanta on kehittynyt elinkykyiseksi ja on levittäytymässä. Täydellisen harmonian saavuttaminen karhukannan hoidossa eri toimijoiden kesken ei ole mahdollista, mutta yhteisymmärrys keskeisissä ratkaisuissa tulisi kuitenkin löytyä. Sen etsiminen vaatii kaikilta tahoilta valmiutta joustaa omien kannanhoidollisten tavoitteidensa ja odotustensa suhteen