Turvallisuusarviot isotooppilääketieteen valvonnan välineenä : Terveydenhuollon valvontaraportti

Tämä julkaisu kokoaa yhteen tietoa isotooppilääketieteen säteilyn käytön turvallisuusarviotyöstä. Tosiasiallisen toiminnan dokumentoinnin lisäksi se sisältää arvioita turvallisuusarviotyön tuloksista, oppeja vastaisen varalle ja pohdintaa strategisten tavoitteiden sovittamisesta käytännön työhön. Säteilylain (859/2018) myötä toiminnanharjoittajille syntyi velvollisuus laatia säteilytoiminnan turvallisuusarvio 18 kuukauden siirtymäajan puitteissa. Säteilyturvakeskuksen (STUK) tehtävänä on vahvistaa turvallisuusarvio osana turvallisuusluvan myöntämistä tai erikseen. Siirtymäsäännöksen puitteissa STUKin käsiteltäväksi tulivat mm. kaikki isotooppilääketieteen toimialaa käsittelevät säteilytoiminnan turvallisuusarviot. Turvallisuusarvioiden laatiminen ja käsittely vaativat merkittävän työmäärän sekä säteilyn käyttäjiltä että STUKilta. Toiminnanharjoittajat arvioivat tehdyn työn merkitystä vaihtelevasti. Suurin osa arvioi hyötyjä syntyneen "jonkin verran" tai "vähäisesti". STUKin antamaa ohjeistusta turvallisuusarvioiden laatimiseksi pidettiin riittämättömänä. Toisaalta vuorovaikutusta prosessin aikana pidettiin hyvänä. Etenkin kirjallisen palautteen ja asioinnin oheen järjestettyä mahdollisuutta keskusteluun etäyhteyden avulla arvostettiin. Tulosten perusteella voidaan todeta, että STUKin olisi kiinnitettävä erityistä huomiota toimiensa vaikutuksiin käytännön säteilyturvallisuuteen. Parhaimmillaan turvallisuusarvio on ajantasainen ja käytännöllinen asiakirja, joka kuvaa toimintaan liittyvät riskit ja niiden hallinnan. Tällöin se voi toimia valvonnan välineenä niin toiminnanharjoittajan omavalvonnassa kuin viranomaisvalvonnassakin

Optimointi isotooppikuvantamisessa : Terveydenhuollon valvontaraportti

Optimointiperiaate on yksi säteilysuojelun yleisistä periaatteista. Tässä kyselyssä käsiteltiin optimointia kuvausprotokollien tasolla. Kyselyllä selvitettiin käytännön toimia optimoinnin toteuttamiksi SPECT- ja PET-kuvantamisessa Suomessa. TT-kuvantamisen osuus jätettiin huomiotta. Webropol-kysely tehtiin kaikille isotooppilääketieteen kuvantamista harjoittaville turvallisuusluvanhaltijoille. Kyselyyn saatiin vastaukset kaikilta luvanhaltijoilta (N=24). Vastausten perusteella optimointi oli moniammatillista. Lääkäriresurssit rajoittivat optimoinnin toteuttamista joissakin tapauksissa. Kirjallisen ohjeistuksen puute oli laajaa. Tavanomaisin aloite optimointiin oli muutos kansallisissa tai kansainvälisissä suosituksissa. Usein optimointi käynnistyi myös itsearvioinnin, kollegoiden vinkkien ja EANM:n suositusten perusteella. Yllättävää on, ettei uuden laitteen käyttöönotto välttämättä sisältänyt kuvantamisprotokollien optimointia. Mediaanitaajuudet tutkimusprotokollien muutoksissa olivat munuaisfunktiotutkimuksissa (KA1FN) 2, luuston gammakuvauksissa (NK6AN) 1, yläkehon aineenvaihdunnan PET-TT-tutkimuksissa ( JN5DR) 1,5 ja koko kehon aineenvaihdunnan PET-TT-tutkimuksissa (JN6DR) 2 kertaa kymmenessä vuodessa. Kuvanlaadun liiallista heikkenemistä optimoinnin aikana tapahtui harvoin. Toisaalta noin puolessa tapauksista annettu aktiivisuus ja kuvanlaatu eivät muuttuneet. Optimointiperiaate toteutuu epätyydyttävästi. Systemaattisen ja dokumentoidun optimoinnin pitäisi olla tavanomainen käytäntö. Lisäksi kuvausprotokollien optimoinnin pitäisi olla osa laitteen käyttöönottoa. Itsearvioinnit, ammatillinen ja moniammatillinen yhteistyö sekä EANM:n suositukset tukevat optimointia. Sen toteuttaminen edellyttää kuitenkin riittäviä resursseja

Isotooppitutkimukset ja -hoidot Suomessa 2015

Säteilyturvakeskus (STUK) on tehnyt selvityksen isotooppitutkimuksista ja hoidoista Suomessa vuonna 2015. Selvityksessä noudatettiin Suomen Kuntaliito ry:n julkaisemaa Radiologinen tutkimus- ja toimenpideluokitus 2015 -luokittelua. Isotooppitutkimuksia tehtiin 41 739. Niistä 1 169 tehtiin lapsipotilaille ja 848 oli tieteellisiä tutkimuksia. Isotooppihoitojen lukumäärä oli 2 120. Vuonna 2015 isotooppitutkimusten määrä tuhatta asukasta kohden oli 7,6 ja isotooppihoitojen 0,39. Isotooppitutkimusten määrä on kasvanut hiukan vuoteen 2012 verrattuna. Silloin tutkimuksia tehtiin 7,5 tuhatta asukasta kohden. Isotooppihoitojen määrä on kasvanut. Vuonna 2012 niitä annettiin tuhatta asukasta kohden 0,34. Eri elimille tehdyistä tutkimuksista yleisimpiä olivat kasvainten kuvantaminen 30 %, luuston ja pehmytosien tutkimukset 26 %, ja verenkiertoelimistön tutkimukset 18 %. Vuonna 2012 vastaavat osuudet olivat 24 %, 33 % ja 16 %. Vuonna 2015 isotooppitutkimuksista potilaille aiheutunut kollektiivinen efektiivinen annos oli 201,2 manSv, josta 162,2 manSv aiheutui radioaktiivisten lääkkeiden käytöstä ja 39,0 manSv tietokonetomografiatutkimuksista (TT). Efektiivinen annos kansalaista kohti oli 0,037 mSv, josta radioaktiivisten lääkkeiden osuus oli 0,030 mSv ja TT:n osuus 0,007 mSv. Efektiivinen annos on kasvanut vuoteen 2012 verrattuna, jolloin se oli 0,034 mSv. Radioaktiivisten lääkkeiden käytöstä aiheutunut keskimääräinen efektiivinen annos isotooppitutkimusta kohden oli 3,9 mSv. SPECT-TT- ja PET-TT- tutkimuksissa TT-kuvauksesta aiheutui lisäannosta keskimäärin 2,8 mSv tutkimusta kohti. Radioaktiivisten lääkkeiden aiheuttama keskimääräinen annos on kasvanut hiukan vuoden 2012 arvosta, joka oli 3,8 mSv. TT-kuvauksen efektiivinen keskimääräinen annos on puolestaan laskenut selvästi aiemmasta vuoden 2012 arvosta, joka oli 3,8 mSv. Kokonaisuu-dessaan isotooppitutkimusten aiheuttama kollektiivinen efektiivinen annos on kasvanut noin kymmenen prosenttia vuodesta 2012 vuoteen 2015. Kasvua on sekä radioaktiivisten lääkkeiden että TT-kuvausten osuuksissa. Isotooppitutkimuksista aiheutuneet annokset on laskettu aikuisille tehtyjen tutkimusten perusteella. Selvityksessä pyydettiin tietoja myös isotooppiyksikössä käytettävistä laitteistoista. Vuonna 2015 Suomessa oli 21 gamma- tai SPECT-kameraa, 34 SPECT-TT-kameraa ja 14 PET-kameraa, joista 11 oli PET-TT-kameroita ja yksi PET-MRI-kamera

Taide 2060 - Toimijalähtöisellä skenaarioanalyysilla

Opinnäytetyön tarkoituksena on havainnollistaa taiteen mahdollisia kehityskulkuja. Näkemykseni mukaan se millaisena taide ymmärretään vaikuttaa siihen millaista taidetta tehdään. Näin ollen on mahdollista arvioida miten taidekäsitys voisi muuttua ja sen pohjalta laatia vaihtoehtoisia kuvauksia taiteen tulevaisuudesta. Opinnäytetyössä esitetään neljä mahdollista kehityskulkua: 1. Kuvataide häviää kun siihen suhtaudutaan samanlaisena ammattina kuin muuhun visuaaliseen työhön. Kun kuvataidetta arvioidaan taloudellisesti se ei ole kannattava työpaikka joten sitä ei haluta tehdä. Taiteella ei nähdä olevan mitään erityistä arvoa taiteilijoiden tai kansalaistenkaan keskuudessa. 2. Taide tuo irrationaalisuutta rationaaliseen yhteiskuntaan ja näin ollen uusia ajatuksia. Kun tiede on keksinyt kaiken ja teknologialla kaikki on mahdollista, on taiteen rooli asettua rationaalisen toiminnan ulkopuolelle löytämään uusia ajatuksia ja vaihtoehtoja. 3. Taiteen rooli on tuoda esille yhteiskunnan ongelmakohtia yhteiskunnassa jossa sananvapaus on heikko. Taiteilija on rohkea ihminen joka uskaltaa asettaa itsensä vaaraan arvojensa ja ideologiansa puolesta. 4. Taide muuttaa roolinsa sosiaalisen työn suuntaan. Taiteen edellytykset vahvistuvat mutta taiteella on enemmän yhteiskunnallisia tehtäviä. Taide muuttuu immateriaaliseksi ihmisten väliseksi kanssakäymiseksi ja sosialisuudeksi. On hyvä tiedostaa että nämä ovat vain neljä mahdollista tulevaisuuskuvaa äärettömän monen vaihtoehdon joukosta. Tarkoitus onkin rohkaista lukijaa vaikuttamaan yhteiskuntaan niin että hänen oma toivomansa tulevaisuus toteutuu. Lisäksi tarkoitus on saada miettimään omien tekojensa toivottuja ja tahattomia seurauksia. Omat nykyisyyteen vaikuttavat teot ja oman tulevaisuuden ajattelu ovatkin lopputyön eräitä päämääriä. Olen kehittänyt toimijalähtöisen variaation skenaarioanalyysistä voidakseni arvioida taiteen käsityksen kehittymistä. Opinnäytetyötä varten on suoritettu viisi aineistohaastattelua ja kolme taustahaastattelua. Aineistohaastatteluiden taidekäsityksistä on laadittu minä-muotoinen kuvaus samalla tavoin kuin tulevaisuuden skenaarioiden kuvitteellisista taiteilijoista. Lukija voi verrata tulevaisuuden toisenlaisen maailman, nykytaiteilijan ja oman taidekäsityksen eroja ja muodostaa kuvan vaihtoehtoisista tavoista ymmärtää taidetta

Kokovartaloprotokollien kuvanlaadun vaihtelu PET-kuvauksissa Suomessa

PET-kuvantaminen (positroniemissiotomografia) on lisääntynyt huomattavasti Suomessa. Vuonna 2021 PET-tutkimusten lukumäärä oli yli 17 000. Vuonna 2018 määrä oli noin 4000 pienempi. Niissä kerätään kvantitatiivista tietoa radioaktiivisen merkkiaineen jakautumisesta potilaassa. Tämä selvitys perustuu tutkimukseen Variability in PET image quality and quantification measured with a permanently filled 68-Ge-phantom: a multi-center study (Sipilä et al. 2023). Tutkimuksessa selvitettiin kokovartaloprotokollien kuvanlaadun vaihtelua PET-kuvauksissa Suomessa. Helsingin yliopistollisen sairaalan (HUS) NEMA 2018 IQ -fantomi (radionuklidina 68-Ge) kuvattiin 11 suomalaisessa PET-keskuksessa kesäkuun 2019 ja tammikuun 2020 välisenä aikana. STUK vastasi fantomin kuljetuksista sairaaloiden välillä. Tämän raportin tavoitteena on jakaa valvontanäkökulmasta helposti ymmärrettävässä ja tiiviissä muodossa tietoa tutkimuksesta. Varsinaisen tutkimuksen tavoitteiden lisäksi selvityksen tavoitteena oli yhteistyö toiminnanharjoittajien ja STUKin välillä, siksi raportissa arvioidaan kokemuksia myös tästä näkökohdasta. Kansallisessa yhteistyössä tapahtuva selvitystoiminta on hyvä tapa huolehtia STUKille kuuluvista tehtävistä. Se voi tuottaa uutta tieteellistä tietoa ja tukea tavanomaista valvontaa. Sillä voidaan luoda kansallista ymmärrystä ja yhteistyötä toiminnanharjoittajien ja STUKin välillä. Tällaista toimintaa on perusteltua ylläpitää viranomaistoiminnan osana. Toiminnanharjoittajat voivat käyttää tutkimuksen tuloksia laadunvalvontaohjelmia arvioidessaan. STUKin on syytä ottaa tulokset huomioon käytönaikaisia hyväksyttävyysvaatimuksia päivittäessään

Kansalaisten karhukannat

Kansalaisten karhukannat Tiivistelmä Ihmisen ja karhun suhde on aina ollut varsin monitahoinen, ja sen juuret ulottuvat ajassa huomattavan kauas taaksepäin. Ennen kaikkea pohjoisten kansojen keskuudessa karhua on arvostettu, ja karhumyytit ja karhuperinteet ovatkin kautta koko pohjoisen pallonpuoliskon huomattavasti kirjoitettua historiaa vanhempia. Suurena petoeläimenä karhua ei arvostuksesta huolimatta kuitenkaan aina katsottu hyvällä, ja Suomessakin se noteerattiin lainsäädännössä keskiajalta lähtien ennen kaikkea vahingolliseksi. Haittaeläimen leima säilyi karhulla pitkään 1900-luvulle asti. Tämä vaikutti maan karhukantaan. Karhu hävitettiin varsin vähiin jo 1800-luvun lopulla, ja pyyntiä alettiin säädellä vasta kannan huvettua huomattavan pieneksi. Karhun arvostus ei kuitenkaan koskaan kadonnut, ja lainsäädännöllisten ohjauskeinojen sekä suunnitelmallisen kannanhoidon myötä Suomen karhukanta on tätä nykyä jälleen elinkykyinen. Mystiikka, uskonnolliset elementit sekä perinteet ovat ihmisen ja karhun suhteessa menettäneet jalansijaansa, mutta muuten rinnakkainelon elementit liittyvät niin kiinteästi ihmisenä ja karhuna olemisen perusasioihin, ettei keskinäinen suhde ole juurikaan yksinkertaistunut. Yhteiskunta ehti vuosisadan verran muovautua nykyiseen hahmoonsa likimain karhuttomana, ja nyt viimeaikainen karhukannan kasvu ja karhun levittäytyminen uudelleen koko maahan on kärjistänyt tilannetta, aiheuttanut ristiriitoja ja tuonut esiin eri tahojen erilaisia kannanhoitotavoitteita. Karhun kannanhoitoa linjattaessa tulee keskustella ennen kaikkea niiden kansalaisten kanssa, joita karhun läsnäolo eniten koskettaa. Vuoden 2005 aikana tekeillä olleen karhukannan hoitosuunnitelman perustaksi toteutettiin tämä tutkimushanke, jossa kerättiin kirjallisin kyselyin, haastatteluin ja avoimin kuulemistilaisuuksin niin keskeisten sidosryhmien kuin yksittäisten kansalaistenkin tavoitteita, odotuksia ja toiveita karhukannan hoitoa koskien. Kirjalliset kyselyt kohdistettiin maakunnallisella ja kansallisella tasolla karhukannan hoidon osalta keskeisille luonnonvarojen suojeluun ja käyttöön liittyville sidosryhmille. Haastattelujen kohteena olivat yksittäiset asiantuntijat, ja yleisökuulemiset oli suunnattu kaikelle kansalle. Tutkimuksessa kerättiin noin tuhannen ihmisen näkemyksiin ja kannanottoihin perustuva aineisto. Ääneen on pyritty päästämään juuri ne ihmiset ja sidostahot, joilla karhu on osa arkea ja joiden elämään ratkaisut karhukannan hoidossa vaikuttavat. Tämän vuoksi suuntasimme aineistonkeruun painotetusti tiheän karhukannan alueen väestöön, mutta osa aineistosta kattaa koko maan. Tavoitteiksi asetimme selvittää, minkälaisia karhua koskevia kannanottoja – ”karhukantoja” – kansalaiset esittävät, kuinka sidosryhmien kannanhoitotavoitteet ja -odotukset eroavat ja miten niitä perustellaan. Erityisesti halusimme selvittää, mihin täsmällisiin käytännön kysymyksiin kannanhoidossa ongelmiksi koetut seikat kulminoituvat. Kansalaisten täsmälliset kannanotot keskittyvät karhun aiheuttamiin pelkoihin ja ongelmiin, mutta karhun arvostus osana Suomen luontoa näkyy sekin hyvin selvästi kaikkien vastaajatahojen suhtautumisessa. Ongelmiksi koetaan nimenomaan karhun aiheuttamat poro-, mehiläis- ja kotieläinvahingot. Ratkaisevaksi ongelmien suhteen nähdään toimiva vahinkojen korvausjärjestelmä, riittävä panostus vahinkojen ennalta ehkäisyyn sekä karhujen ihmisarkuuden säilyminen. Pelkoa vastaajissa aikaansaa ennen kaikkea karhun taholta koettu uhka ihmisten hengelle ja terveydelle. Usein tämä liittyi karhujen hakeutumiseen asutuksen tuntumaan. Pelkojen hallintaan päteviksi keinoiksi koetaan asiallisen karhutiedotuksen toteuttaminen sekä karhujen ihmisarkuuden ylläpito. Pääsääntöisesti asiantuntijat sekä sidosryhmätahot halusivat pitää karhun vastedeskin metsästyksellisin keinoin toteutetun pyynnin kohteena, koska ainoastaan sillä katsottiin taattavan tärkeäksi koettu ihmisarkuuden säilyminen. Yleisesti ottaen vastaajat tarkoittivat pyynnillä nykymuotoista pyyntilupiin perustuvaa metsästystä, mutta luonnonsuojelujärjestöjä edustaneista maakunnallisista vastaajista valtaosa ehdotti vain häiriötä tuottavien yksilöiden pyyntiä. Karhukannan nykyinen koko katsottiin valtaosassa aineistoa sopivaksi. Vaatimuksia karhujen määrän harventamiseksi kantautui oikeastaan vain tiheimmän kannan alueelta sekä maa- ja metsätalouselinkeinojen edustajien parista. Kannan kasvua toivoivat ympäristöviranomaiset sekä useat luonnonsuojelujärjestöjä edustaneet tahot. Kannanseuranta ja tutkimus ovat karhukannan hoidon kulmakiviä, ja niitä halutaan ylläpitää ja kehittää. Suuri osa kriittisistä kannanotoista liittyy vahvaan tunteeseen päätäntävallan luisumisesta kokonaan pois paikalliselta väestöltä kansalliselle tasolle ja edelleen koko maan ulkopuolelle Euroopan unionin virkakoneistoon. Sekä maa- ja metsätalousministeriöön että maakuntatasolla toimiviin riistanhoitopiireihin kohdistuu melkoisia odotuksia, kun päätäntävaltaa kannanhoidossa ja pyyntilupapolitiikassa halutaan kiivaasti alemmille tasoille ja samalla likemmäs niitä ihmisiä, jotka arkeaan karhun kanssa jakavat. Ministeriön osa on sikäli konstikas, että sen ratkaisuja karhupolitiikassa arvostellaan sekä ruohonjuuritasolta että maan rajojen ulkopuolelta ja myös kansallisesti useamman eri sidosryhmän leiristä. Toisaalta toteutetun politiikan voi hyvällä syyllä todeta onnistuneen, koska sen seurauksena kanta on kehittynyt elinkykyiseksi ja on levittäytymässä. Täydellisen harmonian saavuttaminen karhukannan hoidossa eri toimijoiden kesken ei ole mahdollista, mutta yhteisymmärrys keskeisissä ratkaisuissa tulisi kuitenkin löytyä. Sen etsiminen vaatii kaikilta tahoilta valmiutta joustaa omien kannanhoidollisten tavoitteidensa ja odotustensa suhteen

Ilveksiä ja ihmisiä

Maamme ilveskanta hävitettiin lähestulkoon olemattomiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Valtion tapporahan maksamisen lopettaminen 1962 sekä idästä rajan yli vaeltavat yksilöt loivat ilveskannalle mahdollisuudet elpyä, ja 1970-luvulta lähtien kannan kasvu onkin ollut varsin positiivista. Suomen liittyminen EU:n jäseneksi vuoden 1995 alusta vaikutti ilveksen suojelustatukseen. EU:n luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta annettu direktiivi eli luontodirektiivi muutti metsästys- ja luonnonsuojelulainsäädäntöämme niin, että entisestä riistaeläimestä tuli täysin suojeltu riistaeläin. Ilveskannan lisääntyminen ja levittäytyminen viime vuosina on tuonut esiin ihmisten erilaiset ilveskannan hoitoon liittyvät tavoitteet sekä ihmisten ristiriitaisen suhtautumisen ilvekseen. Alueilla, missä ilveskanta on tihein, keskustelu on saanut varsin ilveskielteisiä piirteitä. Arvostelua on saanut niin EU:n sanelema ilveksen suojelupolitiikka, maa- ja metsätalousministeriön pyyntilupakäytäntö kuin itse ilveskin elintapoineen. Toisaalla suojelutahot ovat korostaneet ilveksen asemaa silmällä pidettävänä lajina sekä sitä, että ilveksestä ei ole ihmiselle vaaraa. Ilveskannan hoitoa linjattaessa valtakunnan tasolla on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää kuulla niiden ihmisten näkemyksiä, joita ilveksen läsnäolo eniten koskettaa. Tämä tutkimus on toteutettu ilveksen hoitosuunnitelman perustaksi. Tarkoitus oli tuoda esiin ne tavoitteet ja odotukset, joita paikallisella ja kansallisella tasolla on ilveskannan kasvuun ja levittäytymiseen liittyen. Lisäksi haluttiin tarkentaa erilaisten ilvekseen liittyvien sidostahojen sekä asiantuntijoiden näkökulmia koskien ilvestä. Näillä näkemyksillä, asenteilla ja mielipiteillä uskottiin olevan ratkaiseva merkitys sille, miten laajan hyväksynnän ilveksen hoitosuunnitelma aikanaan saisi. Tavoitteena oli lisäksi selvittää ne tekijät, joiden osalta ilveskannan hoitosuunnitelmassa tulee olemaan eniten ristiriitoja ratkottavana. Paikallisten ihmisten, jotka ilveksen kanssa elävät arjessaan, mielipiteet, näkemykset ja kokemukset, tulivat esille sekä avoimissa kuulemistilaisuuksissa (7 tilaisuutta, 176 ihmistä ja 488 puheenvuoroa) että eri sidostahojen alueellisten toimijoiden mielipiteissä, joita kerättiin sekä kirjallisen kyselyn (239 vastausta) muodossa että järjestämällä sidosryhmäneuvotteluja (15 tilaisuutta, 207 ihmistä ja 913 puheenvuoroa). Kansallisen tason toimijoilla oli myös mahdollisuus vastata kirjalliseen kyselyyn sekä osallistua neuvotteluun. Edellä mainittujen lisäksi näkökulmaa tarkennettiin ja laajennettiin haastattelemalla 30 asiantuntijaa, joita voitiin pitää ilvekseen liittyvissä asioissa asiantuntijoina johtuen heidän ammatistaan, harrastuksestaan tai muusta tietämyksestään. Kaiken kaikkiaan arviolta 1 000 ihmistä esitti kantansa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että ilvekseen liittyvä suhtautuminen on kaksijakoista. Positiivista ilveksessä on sen kuuluminen Suomen luontoon ja osaksi sen ekologista kokonaisuutta. Lisäksi se on arvokas riistaeläin eikä sitä pidetä ihmiselle vaarallisena. Myös negatiivisia mielipiteitä ja näkökantoja tuli esiin runsaasti. Ilves häiritsee riistanhoitotyötä ja tappaa riistaeläimiä, se tulee asutukseen ja aiheuttaa kotieläin- ja koiravahinkoja. Varsin selkeästi esille tuli se, että Suomessa on tilaus ilvekseen liittyvälle tutkimukselle, tutkimuksesta tiedottamiselle ja yleiselle ilvestietouden lisäämiselle. Kannan seurantaa pidettiin erittäin tärkeänä asiana ja petoyhdyshenkilöjärjestelmää toivottiin kehitettävän. Tärkeimmät keinot, joilla ihmisen ja ilveksen yhteiseloa voitaisiin vastaajien mielestä kohentaa, olivat kannan säätely, vahinkoa aiheuttavien yksilöiden joustava poisto sekä vahingonkorvausjärjestelmän kehittäminen ja varsinkin siinä olevan omavastuun poistaminen. Lähestulkoon kaikki tahot, niin alueellisissa kuin kansallisissakin sidosryhmissä olivat sitä mieltä, että ilveskannan hoidon kannalta olisi tärkeää se, että kantaa voisi säädellä ja puuttua ns. ilvestihentymiin. Myös valtaosa asiantuntijoista kannatti tätä näkemystä. Kantaa toivottiin pienennettävän siellä, missä kannantiheys ja pentutuotanto ovat korkeimmillaan. Kannan pienentämistä toivoivat lähinnä metsästäjä- ja kennelväki, sekä maa- ja metsätalouselinkeinojen edustajat. Kannan kasvua kannattivat pääosin ympäristö- ja luonnonsuojelutahot. Osa ilveskannan ylläpidon ongelmasta ja negatiivisista kannanotoista kohdistui Euroopan unioniin ja sen luontodirektiivin liitteeseen IV sekä maa- ja metsätalousministeriön pyyntilupapolitiikkaan. Pelko siitä, että meidän asioistamme päättävät ihmiset, jotka eivät tunne Suomea ja maan oloja, on todellinen, ja kannan hoitoa halutaan siirrettäväksi riistanhoitopiiritasolle, sillä sen asiantuntemukseen luotetaan. Kansallisella tasolla päätäntävallan toivotaan pysyvän ministeriötasolla. Kaikki osapuolet ovat yksimielisiä siitä, että paikallisväestöä tulee kuulla petoasioissa. On mahdollista, että tuleva ilveskannan hoitosuunnitelma ei miellytä kaikkia eivätkä kaikki saa läpi omia näkemyksiään. Tämän raportin jälkeen tiedämme kuitenkin, mitkä ovat ne asiat, joiden kohdalla hoitosuunnitelmassa on löydettävä kompromisseja. Positiivisena asiana ilveskannan tähän mennessä toteutuneessa hoidossa voidaan nähdä siinä tapahtunut myönteinen kehitys viime vuosikymmenten aikana: kanta on kasvanut ja levittäytynyt uusille alueille. Ilveskantamme on tällä hetkellä elinvoimainen

Isotooppitutkimukset ja -hoidot Suomessa vuonna 2018 : Terveydenhuollon valvontaraportti

Säteilyturvakeskus (STUK) on selvittänyt isotooppitutkimuksia ja -hoitoja Suomessa vuonna 2018. Selvityksessä käytettiin tuolloin voimassa ollutta Suomen Kuntaliito ry:n radiologisten tutkimusten ja toimenpiteiden luokittelua. Isotooppitutkimuksia tehtiin 42 411. Niistä 1 196 tehtiin lapsipotilaille ja 699 oli tieteellisiä tutkimuksia. Isotooppihoitojen lukumäärä oli 2 571. Vuonna 2018 isotooppitutkimusten määrä tuhatta asukasta kohden oli 7,7 ja isotooppihoitojen 0,47. Isotooppitutkimusten määrä on kasvanut hiukan vuoteen 2015 verrattuna. Silloin tutkimuksia tehtiin 7,6 tuhatta asukasta kohden. Isotooppihoitojen määrä on kasvanut vuoteen 2015 verrattuna, jolloin niitä annettiin 0,39 tuhatta asukasta kohden. Eri elimille tehdyistä tutkimuksista yleisimpiä olivat kasvainten kuvantaminen 37,3 %, luuston ja pehmytosien tutkimukset 20,5 %, ja verenkiertoelimistön tutkimukset 16,6 %. Vuonna 2015 vastaavat osuudet olivat 30 %, 26 % ja 18 %. Vuonna 2018 isotooppitutkimuksista potilaille aiheutunut kollektiivinen efektiivinen annos oli 216,7 manSv, josta 144,3 manSv aiheutui radioaktiivisten lääkkeiden käytöstä ja 72,4 manSv tietokonetomografiatutkimuksista (TT). Efektiivinen annos kansalaista kohti oli 0,039 mSv, josta radioaktiivisten lääkkeiden osuus oli 0,026 mSv ja TT:n osuus 0,013 mSv. Efektiivinen annos on kasvanut vuoteen 2015 verrattuna, jolloin se oli 0,037 mSv. Radioaktiivisten lääkkeiden käytöstä aiheutunut keskimääräinen efektiivinen annos isotooppitutkimusta kohden oli 3,5 mSv. SPECT-TT- ja PET-TT- tutkimuksissa TT-kuvauksesta aiheutui lisäannosta keskimäärin 1,8 mSv tutkimusta kohti. Radioaktiivisten lääkkeiden aiheuttama keskimääräinen annos on laskenut vuoden 2015 arvosta, joka oli 3,9 mSv. TT-kuvauksen efektiivinen keskimääräinen annos on puolestaan kasvanut aiemmasta vuoden 2015 arvosta, joka oli 1,1 mSv. Kokonaisuudessaan isotooppitutkimusten aiheuttama kollektiivinen efektiivinen annos on kasvanut noin kahdeksan prosenttia vuodesta 2015 vuoteen 2018. Kasvua on TT-kuvausten osalta, mutta radioaktiivisten lääkkeiden aiheuttama kollektiivinen efektiivinen annos on pienentynyt. Isotooppitutkimuksista aiheutuneet annokset on laskettu aikuisille tehtyjen tutkimusten perusteella