Osakuntalaisidentiteetin tuho ja nousu : Traditiot identiteetin rakentamisessa ja ylläpitämisessä Eteläsuomalaisessa osakunnassa 1970–1989

Tutkielma tarkastelee osakuntalaisidentiteetin rakentamista, ylläpitämistä ja ilmenemismuotoja Helsingin yliopiston Eteläsuomalaisessa osakunnassa (ESO) 1970–1989. Tutkimusjakso on mielenkiintoinen, sillä 1970-luku oli kuohunnan aikaa sekä yliopistossa, jossa taisteltiin muun muassa hallintouudistuksesta, että ylioppilaskunnassa, jota piti hallussaan poliittinen opiskelijaliike. 1980-luku taas on nähty 1970-luvulle vastakkaisena city-kulttuurin, individualismin ja postmodernismin aikana. Traditioihin tukeutunut osakuntatoiminta olikin vaikeuksissa 1970-luvun alussa, mutta voimistui jälleen vuosikymmenen lopulla. Identiteettiä tarkastellaan tutkielmassa Eric Hobsbawmin keksittyjen traditioiden käsitteen ja sukupolviin liittyvien teorioiden kautta. Keksityt traditiot valottavat erityisesti sitä, miten yhteistä osakuntalaisidentiteettiä rakennettiin. Sukupolvea tarkastellaan sekä mannheimilaisena yhteiskunnallisena sukupolvena, että rakenteellisena ilmiönä, joka syntyy yhteiskunnan erilaisista kasvuolosuhteista kullekin sukupolvelle. Tutkielman aineisto koostuu pääosin Eteläsuomalaisen osakunnan tuottamasta arkistomateriaalista, lähinnä kokouspöytäkirjoista ja osakunnan julkaisemasta lehdestä. Tutkielman keskeinen tulos on, että 1970-luvun alussa osakuntalaisidentiteetti lähes katosi, mutta se rakennettiin uudelleen vuosikymmenen vaihteessa ja vakiintui selkeäksi identiteetiksi 1980-luvulla. Identiteetin katoamiseen vaikutti 1960-luvun lopulla alkanut traditioiden vastustaminen sekä vähäiset taloudelliset resurssit, jotka haittasivat toiminnan järjestämistä. Eteläsuomalaisessa osakunnassa toimi sukupolvi, jolle osakunnan traditionaaliset arvot eivät olleet merkityksellisiä ja siten osakuntalaisuuden ympärille rakentunutta identiteettiä ei päässyt syntymään. Identiteetti rakennettiin uudestaan 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa, jolloin poliittinen opiskelijaliike hiipui ja osakunnat alkoivat kasvattaa jälleen suosiotaan yliopisto-opiskelijoiden parissa. Osakuntalaisidentiteetin rakentamisessa tärkeimmässä roolissa olivat traditiot, jotka uudelleenkeksittiin tietoisesti osakunnan historiasta. Traditioiden uudelleenkeksimisen lisäksi osakunnan sisäisellä historiapolitiikalla 1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku leimattiin katkokseksi osakunnan olemassaolossa ja siten identiteettiä rakennettiin niille vastaiseksi. Traditiot muuttuivat 1980-luvun edetessä vakiintuneiksi rakenteiksi osakunnalla ja niitä leimasi humoristisuus ja kepeys. Identiteetin kehitykseen vaikutti myös sukupolven vaihdos: 1980-luvulla osakuntaan tullut sukupolvi oli leimallisen epäpoliittista ja siten kiinnittyi paremmin osakunnan kaltaiseen vapaa-ajanyhteisöön. 1980-luvulla ”esolaista” identiteettiä leimasi epäpoliittisuuden lisäksi helsinkiläinen city-kulttuuri ja niin ikään helsinkiläisyyteen liitetty pohjoismaihin suuntautuva kansainvälisyys. Tutkielmasta selviää, että vanhojen osakuntatraditioiden uudelleenkeksiminen oli ratkaisevassa asemassa identiteetin uudelleenrakentamisen kannalta 1970- ja 1980-lukujen puolivälissä. Traditioiden uudelleenkeksiminen oli hyvin tietoista, mutta pian tiedostava ulottuvuus hävisi ja traditioista tuli itsestään selviä osia osakuntaa. Osakuntalaisidentiteetin uudelleenrakentumiseen vaikuttivat kuitenkin myös parantuneet taloudelliset resurssit ja 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa yliopistomaailmaan tullut sukupolvi, joka innostui epäpoliittisesta ja traditionaalisesta osakuntatoiminnasta

YSO: Avoin ja monikielinen perusta yhteentoimivalle sisällönkuvailulle

Linkittyvässä ja globaalissa ympäristössä tarvitaan ratkaisuja, jotka tuovat yhteen eri paikoissa, eri aikoina ja eri kielillä kuvailtuja aineistoja yli kieli- ja kulttuurirajojen. Avoin tiede -liikkeessä on kiinnitetty paljon huomiota julkaisujen ja yhä enemmän myös tutkimusdatan avoimuuteen, mutta metatietojen avoimuuteen ja yhteentoimivuuteen kiinnitetään harvemmin huomiota. Kuitenkin metatieto voi olla avointa silloinkin, kun kuvailtava aineisto itsessään ei voi sitä olla esimerkiksi tutkimusaineiston sensitiivisyydestä tai julkaisun kustantajan rajoituksista johtuen. Tässä kirjoituksessa keskitymme monikielisyyden haasteisiin kuvailevan metatiedon välineiden laadinnassa. Ajankohtaiskatsaus pohjautuu osittain lyhennettynä ja päivitettynä aiemmin julkaistuun artikkeliin (Niininen, Nykyri & Suominen 2017), mutta tässä tekstissä kuvaamme lisäksi Kansalliskirjastossa tehtävän kehitystyön uusia ulottuvuuksia.Non peer reviewe

Tyylikästä lässytystä : Homoseksuaali mies kielellisenä stereotyyppinä ja identiteettinä

Tutkielmassa tarkastellaan suomenkielisen homomiehen kielellistä stereotyyppiä. Tutkielmassa selvitetään, mitä kielenpiirteitä suomenkielisen homomiehen kielelliseen stereotyyppiin kuuluu, millaisia sosiaalisia merkityksiä homomiehet tähän kielelliseen stereotyyppiin liitävät ja millaiseksi kielimuodoksi homomiehet tämän kielellisen stereotyypin kokevat. Tutkielma edustaa sosiolingvististä variaationtutkimusta ja pohjautuu teoreettiselta taustaltaan erityisesti sosiaalisen indeksisyyden teoriaan. Tutkielma hyödyntää lisäksi kielitietoisuuden tutkimuksen, kieli-identiteetin tutkimuksen ja diskurssianalyysin menetelmiä ja käsitteistöä. Tutkielman pääasiallinen aineisto koostuu kahdesta puheaineistosta. Vuonna 2012 kerätty puheaineisto sisältää viisi 15 lukiolaisnuoren tekemää improvisoitua kuunnelmaa, joissa informantit imitoivat stereotyyppistä homomiehen hahmoa. Vuonna 2015 kerätty puheaineisto käsittää 31 täysi-ikäisen homomiehen haastattelut, joissa tiedusteltiin homomiesten puhetta koskevia kielikäsityksiä. Näiden puheaineistojen lisäksi tutkielmassa käytetään media-aineistoa, joka koostuu kymmenestä homomiesten puhetta koskevasta verkkokeskustelusta ja kolmesta televisiossa esitetystä sketsivideosta. Tutkielmassa osoitetaan, että homomiehen kielelliseen stereotyyppiin liitetään monia erilaisia kielenpiirteitä. Tutkielmassa käsitellään prosodiaan ja äänenlaatuun liittyviä piirteitä, /s/-äänteen variaatiota, asenneadjektiiveja ja intensiteettisanoja, tietyn prosodisen kaavan sisältäviä sanoja, kiteytyneitä lausahduksia, Helsingin puhekielen morfofonologisia piirteitä, slangisanoja ja englannin kielen käyttöä. Tutkimusaineistojen pohjalta esitetään, että käsitykset homomiehen kielelliseen stereotyyppiin liittyvistä kielenpiirteistä ovat vakiintuneita ja jaettuja. Tutkielmassa esitetään, että nämä kielenpiirteet liittyvät laajempaan sosiaaliseen merkityskenttään, jota määrittävät homomieheyden lisäksi feminiinisyyden, nuoruuden ja helsinkiläisyyden sosiaaliset kategoriat. Työssä osoitetaan, että haastateltujen homomiesten kokemukset homomiehen kielellisestä stereotyypistä poikkeavat toisistaan. Osa haastateltavista käsittää homomiehen kielellisen stereotyypin tietoiseksi tyyliksi tai rekisteriksi, osa sosiolektiksi ja osa synnynnäiseksi ominaisuudeksi. Tutkielmassa havainnollistetaan, että näillä käsityksillä on yhteys haastateltavien seksuaali- ja kieli-identiteetteihin. Tutkielma poikkeaa menetelmiltään aikaisemmasta tutkimuksesta yhdistelemällä imitaatiota, haastatteluja ja media-aineistoja sosiaalisen indeksisyyden tutkimuksessa. Tutkielma avaa uusia näkökulmia seksuaalisuuden ja kielen suhdetta käsittelevään fennistiikkaan

Murteellisuus, maalaisuus ja miellyttävyys helsinkiläisten kuulemana : Monimenetelmäinen tutkimus lukiolaisten kieliasenteista

Tutkielmassa tarkastellaan helsinkiläislukiolaisten asennoitumista suomen murteisiin ja pääkaupunkiseudun puhekieleen. Teoreettisena viitekehyksenä toimivat sosiaalipsykologinen kieliasennetutkimus ja kansanlingvistiikka. Keskeisin tutkimusmenetelmä tutkielmassa on kuuntelutesti, jonka avulla selvitettiin, miten helsinkiläisnuoret arvioivat kuulemiaan erimurteisia ääninäytteitä ja minne he paikantavat ne. Pääaineistona on 221:n ja lisäaineistona 19 helsinkiläislukiolaisen lomakevastaukset. Lomakkeen avulla vastaajilta kerättiin tietoa ääninäytteisiin liitetyistä assosiaatioista muun muassa asenneskaalojen ja lisäaineistossa avoimien kysymysten avulla. Laajemman aineiston analysoinnissa on hyödynnetty tilastollisia menetelmiä SPSS-ohjelman avulla. Kuuntelutesti koostui yhdeksästä tutkimusta varten äänitetystä puhenäytteestä. Verbal guise -tekniikan mukaisesti kunkin näytteen puhuja puhuu omaa murrettaan, poikkeuksena yksi puhuja, joka tuotti kuuntelutehtävää varten kaksi erimurteista ääninäytettä (matched guise). Kokonaisuutena miellyttävimmäksi arvioitiin helsinkiläisnaisen ja kiiminkiläismiehen ääninäytteet. Lukiolaiset arvioivat siis myönteisimmin ääripäitä: oman asuinalueensa puhetapaa ja murteellista puhetapaa. Kuitenkin toinen Helsinkiin paikannettu puhuja, espoolaisnainen, arvioitiin toiseksi epämiellyttävimmäksi: samalla lailla arvioitiin myös uusimaalaisena pidetyn turkulaismiehen näyte. Nämä epämiellyttävän kuuloisiksi arvioidut puhuivat vastaajien mielestä epäselvästi, mikä vaikutti tilastollisesti merkitsevästi heidän evaluointeihinsa. Matched guise -ääniparista vastaajat pitivät lounaisvälimurteista versiota peräpohjalaisversiota miellyttävämpänä. Tasoittunutta murretta puhuneet sijoitettiin pääasiassa Etelä-Suomeen ja leimallista murretta puhuneet Savoon ja Pohjanmaalle. Kuvaillessaan sanallisesti ääninäytteitä vastaajat kiinnittivät huomiota siihen, kuinka hyvin puhuja suoriutui tehtävästä (kuvasta kertominen), millainen oli hänen tunnetilansa ja kuinka murteellinen hän oli. Murteellisiksi kuvattuja puhujia pidettiin myös maalaisimpina. Helsinkiin paikannettuja puhujia pidettiin murteettomina. Sekä suoraan kysymällä että epäsuorasti kuuntelutestillä tutkien lukiolaisten murreasenteista saadaan samansuuntainen kuva: suurin osa vastaajista suhtautuu melko myönteisesti murteisiin. Sen sijaan suhde pääkaupunkiseutulaiseen puheeseen on ristiriitainen, sillä kuuntelutestin perusteella vastaajat eivät automaattisesti suosi helsinkiläisiksi tunnistamiaan ja puolet heistä pitää slangia leuhkan kuuloisena. Tutkielma antaa tietoa siitä, miten helsinkiläislukiolaiset suhtautuvat kuulemiinsa erilaisiin puhetapoihin. Tämä kuva poikkeaa osin aiempien tutkimusten kuvaamista stereotyyppisistä murreasenteista. Metodisesti tutkimus avartaa käsitystä siitä, miten olennainen merkitys kuulijoille esitetyn äänimateriaalin luonteella on tuloksiin. Murreaineksen ohella asenteisiin vaikuttavat puheen sisällölliset seikat, sekä se, miten selvästi tai epäselvästi puhujan koetaan puhuvan. Menetelmään liittyvistä ongelmista huolimatta kuuntelutehtävän avulla on mahdollista saada tietoa sekä avoimista että alitajuisemmista asenteista eri kielimuotoja kohtaan

Tarinoita Kalliosta: Narratiivinen tutkimus Kallion asukkaiden paikkakokemuksista

Helsingin Kallio on lukemattomien tarinoiden kaupunginosa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Kallion asukkaiden paikkakokemuksia, heidän käsityksiään asuinkaupunginosansa identiteetistä, omasta paikkaidentiteetistään ja kuinka nämä vaikuttavat heidän kokemukseensa Kallioon kuulumisesta. Tutkimukseni asettuu humanistisen maantieteen piiriin ja siinä tarkastellaan ihmisen suhdetta ympäröivään maailmaan, ja erityisesti Kallion asukkaiden suhdetta kaupunginosaansa. Humanistinen maantiede tarkastelee paikkoihin liitettyjä merkityksiä ja niiden muodostumista. Tutkimus on toteutettu käyttäen narratiivista tutkimusmenetelmää. Narratiivisessa tutkimuksessa lähdetään siitä ajatuksesta, että kertominen ja tarinointi kuuluvat olennaisesti ihmisyyteen. Narratiivinen tarkastelutapa sopii tutkimuksiin, joissa ollaan kiinnostuneita yksilöiden vapaasti kertomista asioista, tarinoista omasta elämästään. Tutkimukseni aineisto koostuu tekemistäni Kallion kaupunginosan asukkaiden haastatteluista. Haastattelut toteutettiin helmikuussa 2022. Haastattelumenetelminä tutkimuksessa käytettiin puolistrukturoitua teemahaastattelua ja kävelyhaastattelua. Haastattelut tavoittavat kertomuksia siitä, kuinka asuminen Kalliossa koetaan ja mitä merkityksiä paikkaan liitetään. Tutkimuksessa selvitetään millaiset narratiivit luonnehtivat Kallion kaupunginosan omaleimaisuutta, mistä tekijöistä Kalliossa asuvien paikkaidentiteetti muodostuu ja miten Kalliossa asuvat tarinallistavat paikkaan kuulumista. Tutkimuksen teoriaosuus rakentuu alueen identiteetin, paikkaidentiteetin ja paikkaan kuulumisen käsitteiden varaan. Alueen identiteetti muodostuu sen muista erottavista tekijöistä, joita ovat esimerkiksi alueen historia, sosiaalinen rakenne ja siihen liittyvät mielikuvat. Paikkaidentiteetin käsite perustuu oletukseen siitä, ettei yksilön identiteetti perustu vain henkilökohtaisiin tai sosiaalisiin prosesseihin, vaan siihen vaikuttaa myös fyysinen ympäristö, kuten asuinpaikka. Paikkaan kuulumista voi analysoida henkilökohtaisena tiettyyn paikkaan kohdistuneena ”kotona olemisen” tunteena ja sitä luo muun muassa aistillinen miellyttävyys, tuttuus, turvallisuus ja paikkaan kohdistuva ylpeyden tunne. Kalliosta kerrotaan monia, yksittäisen kertojan ylittäviä ja sosiaalisesti jaettuja tarinoita. Aineistosta löytyi seitsemän narratiivia, jotka vastaavat tutkimuksen kolmeen tutkimuskysymykseen. Kallion identiteetistä kertovat kerroksellisuuden, suvaitsevuuden ja yhteisöllisyyden narratiivit. Yksilöiden paikkaidentiteetin muodostumista käsitellään elämäntarinan, oman kalliolaisuuden ja torjutun helsinkiläisyyden narratiiveissa. Kuulumisen narratiivi kokoaa asukkaiden kokemuksia Kallioon kuulumisesta. Kallioon kuulumiseen vaikuttaa muun muassa alueen tuttuus, toistuvat kohtaamiset ja oma intentio kotiutumisesta. Tutkimuksen käytännöllinen tiedonintressi liittyy ihmisen paikkaan liittämien kokemusten ja arkielämän ymmärtämiseen, jolla voidaan parantaa kaupunkisuunnittelijoiden ja kaupungin asukkaiden välistä kommunikaatiota sekä edistää kaupunkien ja kaupunginosien kehittämistä omaleimaisiksi ja yhä asuttavammiksi paikoiksi

Johdatusta fennistiikkaan – ja ylipäätään kieleen

[Tiina Onikki-Rantajääskö & Mari Siiroinen (toim.): Kieltä kohti

Urheiluorganisaation brändin rakentaminen ottelutapahtuman kautta

Vahvasti kilpailluilla vapaa-ajan markkinoilla moninaisista kilpailijoista erottautu-minen on urheiluorganisaatioilla yksi keskeisimpiä haasteita. Herättääkseen kuluttajan kiinnostuksen on urheiluorganisaation brändin oltava tunteita herättävä, jotta se jäisi tehokkaammin kuluttajan mieleen. Brändien nähdään jopa olevan yksi merkittävimmistä yksittäisistä voimavaroista yrityksen kilpailuetua rakennettaessa. Tämän vuoksi strategi-sen brändin rakentamisen tulisi olla systemaattista ja tarkkaan harkittua myös urheiluor-ganisaatioilla. Urheiluliiketoiminta on kansainvälisesti yksi merkittävimmistä aloista, mutta ottelutapahtuman järjestäjän toimesta harjoitettua systemaattista brändin rakenta-mista ei juurikaan ole aikaisemmin alalla tutkittu. Tällä tutkimuksella pyritään löytämään konkreettisia keinoja rakentaa urheiluorganisaation brändiä ottelutapahtumassa, sekä hahmottaa eroja ja yhtäläisyyksiä eri urheilulajien ottelutapahtumien välillä. Empiirinen tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena. Laadullisen tutkimuksen aineisto kerättiin kolmesta tapausorganisaatiosta puolistrukturoitua teemahaastattelua käyttäen. Käytetyt tutkimusmenetelmät valittiin tieteenfilosofiset lähtökohdat huomioi-den. Haastattelujen tavoitteena oli löytää tapausorganisaatioiden ottelutapahtumista brän-din rakentamisen kannalta keskeisiä elementtejä, joten haastateltavaksi valikoitui tutki-muksessa kustakin organisaatiosta kyseisen aihealueen asiantuntija. Tutkimustulosten perusteella voidaan todeta eri urheiluorganisaatioiden muodosta-van oman brändi-identiteettinsä arvojen sekä brändin visuaalisten elementtien perusteel-la. Näistä kumpiakin pyritään tuomaan laajalti esiin myös järjestetyissä ottelutapahtu-missa. Ottelutapahtumissa brändin rakentamisen osalta yhdistävinä tekijöinä ovat visu-aalisten brändin elementtien vahva esille tuominen, musiikin käyttäminen brändiä tuke-valla tavalla ja ihmisten rooli osana brändin rakentamista. Lisäksi tutkimustulosten pe-rusteella keskeiseksi löydökseksi muodostui tapahtumien sisään rakennetut tapahtumat, joilla pyritään vahvistamaan brändimielikuvaa ja sitouttamaan kuluttajaa

Kansanlingvistinen kieliasennetutkimus Vantaan puhekielestä

Tutkielmassa tarkastellaan tavallisten vantaalaisten ja helsinkiläisten, niin kutsuttujen maallikoiden eli ei-lingvistien, asenteita Vantaan puhekieltä kohtaan ja kartoitetaan, minkälaisia asenteita ja stereotypioita Vantaaseen ja vantaalaiseen puhekieleen liittyy sekä vantaalaisten että helsinkiläisten näkökulmasta. Keskeinen tarkastelun kohde on, miten vantaalaisten alueellinen ja kielellinen identiteetti suhteutuu siihen imagoon, joka alueella ja sen puhekielellä on helsinkiläisten silmissä. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimivat kieliasennetutkimus ja kansanlingvistiikka. Tutkimustausta muodostuu katsauksesta Vantaan ja Helsingin kaupunkien kehitykseen sekä aiemmasta tutkimuksesta. Tutkielman aineisto on kerätty Helsingin yliopiston professori Hanna Lappalaisen johdolla osana Helsingin yliopiston Suomi kieliyhteisönä -kurssia vuosina 2018 ja 2019 strukturoidun haastattelun menetelmällä lomakekyselyn muodossa. Lomakekysely sisälsi viisi avointa kysymystä, kahdeksan Likert-asteikon muodossa esitettyä väittämää sekä yhdeksän semanttista differentiaalia, jotka kartoittivat vastaajien mielikuvia kartoittavaa adjektiiviparein. Kysymykset käytiin haastateltavien kanssa läpi suullisesti. Alkuperäinen aineisto koostui 70 pääkaupunkiseutulaisen informantin vastauksista, mutta tutkielmaa varten aineisto on rajattu koskemaan 32 vantaalaisen ja 29 helsinkiläisen vastauksia. Aineiston pienen koon vuoksi saaduista tuloksista ei voida vetää yleistäviä johtopäätöksiä sen enempää helsinkiläisten kuin vantaalaistenkaan asenteista Vantaata ja sen puhekieltä kohtaan. Tutkimuksesta käy ilmi, että sekä helsinkiläisten että vantaalaisten vastaajien näkemykset Vantaasta ja vantaalaisesta puhekielestä ovat pääpiirteittäin samansuuntaisia: molemmissa vastaajaryhmissä edustetaan tasaisesti erilasia asenteita Vantaata ja sen puhekieltä kohtaan. Keskeisimmät erot vastaajaryhmien välillä liittyvät sanavalintoihin, joilla Vantaaseen liittyvistä mielikuvista puhuttiin. Tutkimus osoitti, ettei kumpikaan vastaajaryhmä edusta selkeästi yhtä tiettyä asennetta, vaan asenteet vaihtelivat vastaajakohtaisesti. Tutkimuksesta myös selvisi, että osalle sekä helsinkiläisiä että vantaalaisia on kansanlingvistinen fakta, että Vantaan puhekieli on muista pääkaupunkiseudun kielimuodoista selvästi poikkeava

Nuorten hyvinvointi alueellisen erilaistumisen näkökulmasta

In my dissertation, I focus on the wellbeing of the young people from the viewpoint of the regional differentiation. The interdisciplinary dissertation is positioned in the field of sociology, but it also draws from the wellbeing research, youth studies and urban studies. The empirical focus of my dissertation is on the comprehension and boundaries of wellbeing of the ninth-grader pupils living in three diverse neighbourhoods, based on the socioeconomic structures, in the city of Helsinki early 2000’s. The dissertation comprises four articles and a summary, in which I introduce the research done in the early 2000’s and 2010’s, hence contextualising and updating my research. My research origins from the notions of the diversification of wellbeing and the increase in regional differentiation. The research done in this field shows that the diversification of wellbeing and health is taking place both between and within the municipalities. The growing regional gap has raised special concern on its influence on the wellbeing of the children and young people. There is still lack of knowledge on the comprehension of the wellbeing as well as on the meaning of their living areas for the young people. My dissertation increases this knowledge on wellbeing in the context of the regional differentiation. I examine how the young people comprehend the wellbeing and what factors contribute to their understanding about their wellbeing and their future prospects. My main research questions are: 1) How do young people understand wellbeing? Are these understandings different in different residential areas? 2) How are the elements of living areas and differentiation expressed in their understandings of wellbeing? I examine the youth wellbeing by young people’s writings, interviews and surveys. With the multimethodological approach, I have examined the variety of wellbeing and hence aimed for increasing the knowledge on youth wellbeing and its residential dimensions. My research produces novel viewpoints on the youth wellbeing and residential differentiation and adds to statistical and register-based knowledge on them. I have not pre-defined the wellbeing too strictly, since the young people’s understanding on wellbeing was my core interest. Nevertheless, I have utilised the wellbeing dimensions of having, loving and being, developed by Erik Allardt, when outlining the young people’s comprehension on wellbeing. In my understanding the wellbeing connects to needs and resources, but also to the abilities to utilise them. Therefore, I reflect the young people’s comprehensions of their possibilities to influence their life courses to discussions about agency and its boundaries. As an outcome, I argue that the wellbeing and exclusion were understood alike in different residential areas and the living environment were not given notable importance in the wellbeing. Instead, young people emphasised the importance of friendship and family relationships, schooling and school achievements, above all. Exclusion followed from being alone and excluded from the peer group. The everyday life was multi-sited and all the urban opportunities seemed to be achievable for them. The diversification of the socioeconomic structures and residential areas in Helsinki was yet modest and the urban structure was still globally stable in the early 2000’s. My dissertation follows this interpretation. Although the young people in my sub studies described the variety and diversification of the residential areas, their comprehensions on wellbeing, good life and good living areas were alike. They also believed they had possibilities to influence their life courses. To conclude, I noticed how multifaceted and dynamics the relationships between the wellbeing and residential diversification are. My research shows how difficult it is to grasp the dimensions of wellbeing and the intertwining dimensions like neighbourhood attachment, family and family time, without the multimethodological approach. There is a danger that the indicator-based approaches dominate the wellbeing research done among the young people. Instead, the understanding about the variety of the youth wellbeing should guide the formulation and interpretation of the wellbeing indicators.Sosiologian alaan kuuluvassa, monitieteisillä hyvinvointitutkimuksen, nuorisotutkimuksen ja kaupunkitutkimuksen kentillä liikkuvassa väitös-tutkimuksessani tarkastelen nuorten hyvinvointia alueellisen erilaistumisen näkökulmasta. Tutkimuskohteenani ovat yhdeksäsluokkalaisten nuorten käsitykset hyvinvoinnista ja hyvinvoinnin reunaehdoista kolmella sosioekonomiselta rakenteeltaan erityyppisellä asuinalueella 2000-luvun alun Helsingissä. Tutkimukseni koostuu neljästä osajulkaisusta ja yhteenvedosta, jossa käyn vuoropuhelua 2000-luvun alun ja 2010-luvun tutkimuksen kanssa paikantaen ja päivittäen samalla tutkimustani. Tutkimukseni lähtökohdat kytkeytyvät havaintoihin hyvinvoinnin eriytymisestä ja alueellisen erilaistumisen voimistumisesta. Tutkimusten mukaan alueelliset hyvinvointierot ovat Suomessa kasvaneet ja myös nuoria koskevissa tutkimuksissa on löydetty hyvinvoinnin ja terveyden eroja niin eri kuntien välillä kuin myös kuntien sisällä. Kuitenkin edelleen on vähän tietoa siitä, miten nuoret ymmärtävät hyvinvoinnin ja mikä merkitys asuinympäristöllä on heille. Väitös¬tutkimuksessani vastaan tähän hyvinvointitiedon tarpeeseen alueellisen erilaistumisen kontekstissa. Tutkin, miten nuoret ymmärtävät hyvinvoinnin ja mitkä seikat nuorten omien käsitysten perusteella vaikuttavat hyvinvointiin sekä siihen, millaiseksi elämä tulevaisuudessa muotoutuu. Tutkimuksen pääkysymykset ovat: 1) Miten nuoret ymmärtävät hyvinvoinnin? Vaihtelevatko nuorten käsitykset hyvinvoinnista alueittain? 2) Miten asuinympäristöön liittyvät tekijät ja alueellinen erilaistuminen näyttäytyvät nuorten hyvinvointikäsityksissä? Tarkastelen hyvinvointia ainekirjoitus-, haastattelu- ja kyselyaineiston kautta. Monimenetelmällisellä lähestymistavalla olen kartoittanut tutkittavan ilmiön eri puolia ja samalla pyrkinyt laajentamaan ymmärrystä nuorten hyvinvoinnista ja sen alueellisista ulottuvuuksista. Tutkimukseni tuo uusia näkökulmia nuorten hyvinvoinnin ja alueellisen erilaistumisen tutkimukseen ja täydentää tilasto- ja rekisteritutkimuksen niistä antamaa kuvaa. Hyvinvointia en ole halunnut määritellä tiukasti etukäteen, koska olen ollut kiinnostunut siitä, miten tutkimani nuoret ymmärtävät hyvinvoinnin. Olen kuitenkin hyödyntänyt Erik Allardtin elintasosta, yhteisyyssuhteista ja ihmisenä olemisesta kertovia hyvinvoinnin ulottuvuuksia jäsentäessäni nuorten hyvinvointikäsityksiä. Ymmärrän hyvinvoinnin kytkeytyvän tarpeisiin ja resursseihin, mutta myös kykyyn hyödyntää resursseja. Peilaan nuorten käsityksiä mahdollisuuksistaan vaikuttaa elämänsä kulkuun toimijuudesta ja sen rajoista käytyyn keskusteluun. Tutkimukseni tulosten mukaan hyvinvointi ja syrjäytyminen määrittyivät samaan tapaan eri asuinalueilla eikä asuinympäristön merkitys korostunut nuorten hyvinvointikäsityksissä. Nuoret kertoivat ennen kaikkea kaveri- ja perhesuhteiden sekä koulunkäynnin ja koulumenestyksen tärkeydestä. Syrjäytyminen määrittyi nuorten puheessa yksinjäämiseksi ja syrjäytymiseksi vertaissuhteista. Nuorten arki näyttäytyi monipaikkaisena ja kaupungin mahdollisuudet vaikuttivat olevan heidän ulottuvillaan. Alueellinen erilaistuminen oli vuosituhannen vaihteen Helsingissä vielä maltillista. Monissa tutkimuksissa kaupunkirakennetta kuvattiin tuolloin kansainvälisesti vertailtuna tasapainoiseksi. Tutkimukseeni osallistuneiden nuorten käsitykset hyvinvoinnista ja alueellisesta erilaistumisesta tukevat osaltaan tätä näkemystä. Nuorten kuvauksissa asuinalueet näyttäytyivät erilaisina ja niistä oli löydettävissä viitteitä alueellisesta erilaistumisesta. Kuitenkin nuorten käsitykset hyvinvoinnista, hyvästä elämästä ja hyvästä asuinympäristöstä olivat samankaltaisia kaikilla alueilla. Nuoret myös uskoivat omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa kaikilla asuinalueilla. Havaitsin, kuinka monimuotoista ja dynaamista hyvinvoinnin ja alueellisen erilaistumisen tematiikka on ja miten eri tekijät kietoutuvat toisiinsa. Tutkimukseni osoitti, että hyvinvoinnin ja siihen kytkeytyvien osatekijöiden, kuten alueellisen kiinnittymisen, perheen ja perheajan, saamiin moniin ulottuvuuksiin ja merkityksiin on vaikea päästä kiinni ilman monimenetelmällistä tutkimusotetta. Nuorten hyvinvointitutkimuksessa on vaarana, että indikaattoritarkastelu dominoi liikaa. Ymmärryksemme nuorten hyvinvoinnin moninaisuudesta tulisi ohjata hyvinvointia mittaavien indikaattoreiden laadintaa ja tulkintaa