Pohjavedenottamoiden suoja-alueet

Hankkeen ensisijaisena tarkoituksena oli selvittää pohjavedenottamoiden suoja-alueiden sijainti, maankäyttöä sekä suojelumääräysten toteutumista ympäristö- ja maa-ainesottoluvissa. Pohjavedenottamokohtaiset suoja-alueet olivat ensimmäinen keino suojella pohjavesiä vesilain voimaantulosta vuodesta 1961 lähtien. Pääosa suoja-aluepäätöksistä on tehty jo yli 20 vuotta sitten. Suomessa on noin 230 pohjavedenottamoa joilla on vesilain mukainen suoja-alue. Ottamotoiminta oli edelleen käynnissä noin 80 % suoja-alueilla sijaitsevista pohjavedenottamoissa. Suoja-alueen laajuus oli usein sidoksissa pohjavesialueen kokoon, mutta poikkeuksiakin löytyy. Pinta-alat vaihtelivat muutamasta hehtaarista ja tuhanteen hehtaarin. Suoja-alueita ei ole rajattu aina hydrologisin perustein, vaan rajaukset perustuivat osittain kiinteistörajoihin. Suoja-alueelle määrättiin toiminnallisia rajoituksia, joiden tavoitteena oli ylläpitää pohjaveden hyvää laatua. Verratessa muutoksia suoja-alueiden määräyksissä vuosikymmenten välillä voidaan todeta, että ne olivat tiukentuneet myöntämisajankohdan voimassa olevan lainsäädännön mukaan. Pohjavettä vaarantavia riskitekijöitä oli usein sallittu sijoitettavaksi suoja-alueiden välittömään läheisyyteen ja ne saattoivat sijaita vedenottamon muodostumisalueella vaikka ne eivät sijoittuneet suoja-alueelle. Maankäyttömuodot olivat muuttuneet riskialttiimmaksi useilla suoja-alueilla. Kaavoituksessa vedenottamoiden suoja-alueita ei oltu erikseen mainittu. Pohjavedenottamoiden suoja-alueille myönnetyissä ympäristöluvissa oli vain osassa otettu huomioon suoja-alue ja sen määräykset. Suoja-alueilla sijaitsi useita satoja vanhoja maa-ainesottoalueita. Lisäksi voimassa olevia maa-ainesottamislupia oli noin 60 kpl. Uusimmat alueille myönnetyt luvat olivat voimassa 2020-luvun alkuun asti. 1990-luvun puolivälin jälkeen suoja-alueita on perustettu vähän osittain niiden rinnalle tulleen suojelusuunnitelmien vuoksi. Vedenottamoiden suoja-alueista 74 oli sellaisia joille on myös laadittu pohjavesialueiden suojelusuunnitelma. Suoja-alueiden muodostamisen tarpeellisuudesta lainsäädännön ja vesipuitedirektiivin suojelutavoitteiden parantuneessa nykytilanteessa voidaan tutkimuksen johtopäätöksenä todeta, että suoja-alueen perustaminen on edelleen toimiva vaihtoehto pohjaveden suojelemiseksi

Ilmastonmuutoksen vaikutukset ja sopeutumistarpeet vesihuollossa

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää ilmastonmuutoksen vaikutuksia vesihuollossa sekä keinoja sopeutua muutoksiin. Tutkimus tehtiin pääosin kirjallisuusselvityksenä. Lisäksi kuultiin noin 50 vesihuollon asiantuntijaa. Kirjallisuuden perusteella tarkasteltiin myös eri ilmastoskenaarioissa ja -malleissa esitettyjä arvioita raaka-vesivarastojen määrässä ja laadussa tapahtuvista muutoksista. Ilmastonmuutoksen vaikutukset vesihuoltoon voivat olla joko haitallisia tai myönteisiä, suoria tai välillisiä, ja niiden arviointiin liittyy monia epävarmuustekijöitä. Suurimmat vaikutukset aiheutuvat äärevien sääilmiöiden kuten pitkien kuivuusjaksojen, rankkasateiden ja myrskyjen yleistymisestä. Myrskyjen seurauksena sähkökatkokset vesihuoltolaitoksilla lisääntyvät, mikä vaikeuttaa veden käsittelyä ja johtamista. Vesistöjen pinnannousun ja tulvien seurauksena pintavesiä voi kulkeutua pohjavesimuodostumiin ja vedenottamoille, ja jätevesipumppaamojen ylivuotoriski kasvaa. Pitkät kuivuusjaksot voivat aiheuttaa ongelmia lähinnä pienten raakavesilähteiden vedenlaadulle ja riittävyydelle. Ilmastonmuutoksella on vaikutuksensa myös maan-käyttöön, josta voi paikoin muodostua yhä merkittävämpi riski raakavesilähteille. Keskeisimpiä ilmastonmuutokseen sopeutumisen keinoja vesihuollossa ovat vedenottokaivojen sijoittaminenantoisuudeltaan otollisimpiin paikkoihin tulvariskialueiden ulkopuolelle, jäteveden pumppaamojen sijoittaminenpohjavesialueiden ja tulvariskialueiden ulkopuolelle, vedenkäsittelyvalmiuden parantaminen niin normaali- kuin erityistilanteissa, pienten pohjavesimuodostumien antoisuuden selvittäminen sekä vesihuoltolaitosten varavesi ja varavoimalähteiden turvaaminen. Lisäksi suunnitelmilla, vesihuoltolaitosten välisellä yhteistyöllä, maankäytön ohjauksella sekä tietojärjestelmien ja mallinnusten hyödyntämisellä voidaan tehostaa vesihuoltolaitosten sopeutumista ilmastonmuutoksee

Nitraattidirektiivin täytäntöönpano Suomessa : Raportointijakso 2016–2019

Vuonna 1991 hyväksytty neuvoston direktiivi vesien suojelemisesta maataloudesta peräisin olevien nitraattien aiheuttamalta pilaantumiselta, eli ns. nitraattidirektiivi (91/676/EEC) on olennainen osa Euroopan unionin vesien suojeluun liittyvää sääntelyä ja sidoksissa vesipuitedirektiiviin. Sen tarkoituksena on vähentää maataloudesta peräisin olevaa nitraattien aiheuttamaa vesien pilaantumista. Euroopan unionin jäsenvaltioiden on raportoitava neljän vuoden välein nitraattidirektiivin velvoittamana komissiolle maatalouden aiheuttama vesistökuormitus, pinta-, pohja- ja rannikkovesien nitraattipitoisuudet ja niiden trendit sekä toimintaohjelmien toteutuminen. Suomessa raportoinnin toteuttaa Suomen ympäristökeskus yhdessä ympäristöministeriön kanssa. Suomen osalta raportointi toteutettiin nyt kuudennen kerran. Nitraattidirektiivin raportointijaksolla 2016–2019 nitraatin pitoisuudet nousivat kahdeksassa Etelä-Suomen maatalousvaltaisten alueiden joessa ajoittain lähelle tai ylittivät direktiivin asettaman raja-arvon, 25 mg/l nitraattia. Vuodesta 1996 lähtien pintavesien nitraattipitoisuudet ovat pysyneet pääosin vakaina tai laskeneet lievästi. Raportoinnissa tarkastellaan myös jokien, järvien ja rannikkovesien rehevyystasoa. Pohjavesille asetettu raja-arvo, 50 mg/l nitraattia, ylittyi jaksolla 2016–2019 neljällä maa- ja metsätalouden kuormittamalla alueella. Valtaosin pitoisuudet olivat alle 25 mg/l ja muutossuunta edelliseen raportointijaksoon verrattuna vakaa puolessa kohteista ja lievästi laskeva noin viidesosalla kohteista

Nitraattidirektiivin täytäntöönpano Suomessa – Raportointijakso 2012–2015

Suomessa EU:n direktiivi vesien suojelemisesta maataloudesta peräisin olevien nitraattien aiheuttamalta pilaantumiselta, eli nitraattidirektiivi, pantiin täytäntöön ympäristönsuojelulain nojalla annetulla valtioneuvoston nitraattiasetuksella vuonna 2000. Nitraattiasetus korvattiin uudella asetuksella vuonna 2014. Asetus sisältää nitraattidirektiivin 5 artiklan tarkoittaman toimintaohjelman, jota sovelletaan koko valtakunnan alueella. Se sisältää myös direktiivin edellyttämät hyvän maatalouskäytännön ohjeet. Raportissa esitetään nitraattiasetukseen, eli hyviin maatalouskäytännön ohjeisiin ja toimintaohjelmaan tehdyt muutokset, sekä arvioidaan toimintaohjelman täytäntöönpanoa ja sen vaikutuksia maatalouskäytäntöihin. Vaikutusten arviointia on aiemmin tehty ympäristötuen vaikuttavuuden seurantatutkimuksesta (MYTVAS) saatujen tietojen pohjalta, mutta seurannan päätyttyä vastaavia tietoja ei tällä raportointikerralla ollut käytettävissä. Yleisesti ottaen Suomen pintavesien nitraattipitoisuudet ovat matalalla tasolla muihin Euroopan maihin verrattuna. Seurantajaksolla 2012–2015 pitoisuudet nousivat yhdeksässä Etelä-Suomen maatalousvaltaisten alueiden joessa vain ajoittain lähelle tai yli direktiivin asettaman raja-arvon, eli 25 mg/l nitraattia. Vuodesta 1996 lähtien pintavesien nitraattipitoisuudet ovat pysyneet pääosin vakaina ‒ talvikautena 63 %:ssa ja vuositasolla 83 %:ssa kohteista. Voimakkaita nousevia trendejä ei havaittu, mutta sen sijaan Porvoonjoella talviaikaiset nitraattipitoisuudet ovat laskeneet voimakkaasti, johtuen osittain tehostuneesta yhdyskuntien typenpoistosta. Lieviä trendejä havaittiin talvikautena sekä nousevina (19 %) että laskevina (15 %). Rehevyystaso on noussut rannikkovesissä ja jokivesistöissä, mutta laskenut järvissä. Verrattaessa kahta viimeistä jaksoa (2008–2011 ja 2012–2015), havaittiin lievästi kasvavia nitraattipitoisuuden trendejä 23 jokivesistössä, 13 rannikkokohteessa ja 5 järvessä. Laskevia trendejä havaittiin vain neljässä joessa. Suomen seurannassa olevien pohjavesien nitraattipitoisuudet ovat yleisesti alhaisia verrattuna muun Euroopan pohjavesimuodostumiin, mutta suuriakin pitoisuuksia esiintyi. Pohjavesien kahta viimeistä seurantajaksoa (2008–2011 ja 2012–2015) voitiin verrata huomattavasti kattavammalla aineistolla (146 kohdetta) kuin aikaisemmin vuodesta 1996 alkavalla jaksolla (20 kohdetta). Pohjavesille asetettu raja-arvo, 50 mg/l nitraattia, ylittyi jaksolla 2012–2015 neljällä maa- ja metsätalouden kuormittamalla alueella. Pitoisuudet olivat valtaosin alle 25 mg/l. Edelliseen seurantajaksoon verrattuna nähtiin enemmän laskevia kuin nousevia trendejä, mutta myös voimakkaasti nousevia trendejä havaittiin. Typpipitoisuuksien nousuun tai laskuun vaikuttavat maankäytön muutosten lisäksi myös hydrologiset olot, mikä vaikeutti arvioita siitä, missä määrin maataloudessa tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet pinta- ja pohjavesin tilaan. Ilmastomuutoksen arvioidaan lisäävän typen huuhtoumia enemmän Pohjois-Suomessa kuin Etelä-Suomessa. Tämä raportti on nitraattidirektiivin 91/676/ETY 10 artiklan mukainen ja käsittelee nitraattidirektiivin täytäntöönpanoa Manner-Suomessa vuosina 2012–2015. Ahvenanmaan maakuntahallitus on tehnyt vastaavan raportin nitraattidirektiivin täytäntöönpanosta Ahvenanmaalla

Severe drought in Finland : Modeling effects on water resources and assessing climate change impacts

Severe droughts cause substantial damage to different socio-economic sectors, and even Finland, which has abundant water resources, is not immune to their impacts. To assess the implications of a severe drought in Finland, we carried out a national scale drought impact analysis. Firstly, we simulated water levels and discharges during the severe drought of 1939–1942 (the reference drought) in present-day Finland with a hydrological model. Secondly, we estimated how climate change would alter droughts. Thirdly, we assessed the impact of drought on key water use sectors, with a focus on hydropower and water supply. The results indicate that the long-lasting reference drought caused the discharges to decrease at most by 80% compared to the average annual minimum discharges. The water levels generally fell to the lowest levels in the largest lakes in Central and South-Eastern Finland. Climate change scenarios project on average a small decrease in the lowest water levels during droughts. Severe drought would have a significant impact on water-related sectors, reducing water supply and hydropower production. In this way drought is a risk multiplier for the water–energy–food security nexus. We suggest that the resilience to droughts could be improved with region-specific drought management plans and by including droughts in existing regional preparedness exercises