Lassila & Tikanojan CRM-tablettipilotti

Lassila & Tikanoja on ottanut syksyllä 2015 käyttöönsä CRM-järjestelmän. Nyt keväällä 2016 yritys kokeilee järjestelmästä mobiiliversiota tabletin kanssa. Tablettipilottiin osallistuu kolme eri myyntiryhmää, yksi Etelä-Suomesta, yksi Keski-Suomesta ja yksi Pohjois-Suomesta. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tutkia tablettipilotin olennaisten komponenttien taustoja sekä kehittää mobiilijärjestelmää ja seurata pilottia. Työ on rajattu tutkimaan CRM-järjestelmiä sinänsä ja niiden ominaisuuksia, sähköistä myyntiprosessia sekä tablettia laitteena ja sen tar-joamia mahdollisuuksia ja uhkia. Tutkimus on toteutettu haastattelututkimuksena, jossa yksi haastattelu on tehty paikan päällä Helsingin Valimossa ja loput sähköpostilla ympäri Suomea. Haastattelut koostuivat väli- ja loppuhaastatteluista. Tutkimus on pääasiallisesti laadullinen, toiminnallinen tutkimus, mutta loppuhaastatteluissa esiintyi myös oma määrällinen osuutensa. Työ on toteutettu kokonaisuudessaan kevään 2016 aikana, alkaen helmikuussa ja palautuk-sen tapahtuessa toukokuussa. Tutkimuksen lopputuloksiksi saatiin osallistuneiden myyjien kommentteja eri ominaisuuksia mitaten pilottia koskien sekä parannusehdotuksia edetessä projektin seuraavaan vaiheeseen. Tutkimuksen lopputuloksena päädyttiin suosittelemaan vahvasti tablettien ja mobiilijärjestel-mien käyttöönottamista kaikille Lassila & Tikanojan myyntityöntekijöille. Näin myyjät saavat siirrettyä toimintansa nykyaikaan ja tehostettua päivittäistä työnkuvaansa

What is needed at the acceptable minimum? : Studies on the operationalisation of the concept of poverty

This dissertation focuses on the operationalisation of the concept of poverty. It analyses the capacity of the consensual deprivation indicator and reference budgets (RBs) in establishing the minimum acceptable living standard in Finland. Based on this examination, this dissertation introduces alternative indicators based on the consensual deprivation indicator and RBs. Alleviating poverty is considered to be the primary task of a welfare state. In wealthy countries, poverty is typically understood as relative poverty. Relative poverty is typically defined as individuals being unable to participate in the minimum acceptable living standard of their society due to a lack of resources. Therefore, relative poverty involves the lack of social efficiency. Numerous poverty indicators have been developed for operationalising the concept of relative poverty. There are different factors that separate poverty indicators. One relates to whether poverty is measured through resources—such as household income—or living standards; these indicators are described as indirect and direct indicators, respectively. The second difference relates to the source of expertise. The source of expertise refers to whose decision the operationalisation of poverty is based on. This dissertation focuses on public-led and expert-led poverty indicators. For public-led indicators, the minimum acceptable living standard is based on the assessment of the public. Common to the public-led indicators is that some sort of consensus is assumed about the minimum acceptable living standard. In expert-led indicators, the decisions about the minimum acceptable living standard are made by experts, such as researchers. This dissertation presents six different poverty indicators and examines their capacity to establish a minimum acceptable living standard. Frequently, poverty is measured using the at-risk-of-poverty (AROP) indicator, in which the poverty threshold is set at 60% of the equivalised national median income. The poverty threshold is set based on expert opinion. Even though this indicator is widely used, it has several acknowledged problems; thus, deprivation indicators are being increasingly used to measure poverty. Deprivation indicators focus on the lack of consumption items. There are different deprivation indicators with differences in how the minimum acceptable living standard is established. Relative deprivation examines necessities, which are defined by experts; however, it makes use of income to derive the poverty threshold. In this sense, it can be seen as an income-based indicator. For the consensual deprivation indicator, the necessities are defined by the public and the poverty threshold is understood as an enforced lack of these necessities. The material deprivation indicator has similarities with the consensual deprivation indicator; however, the minimum acceptable living standard is considered to be supranational, rather than national. Additionally, there are RBs, which are considered to be the oldest indicator of living standards. RBs are priced baskets of goods that can be constructed to present the minimum acceptable living standard. This is done by taking into account the institutional and social context of the given society. However, there is not a shared methodology for constructing such RBs. RBs can be constructed either based on expert knowledge or the information provided by focus groups. The dissertation comprises four sub-studies. The first sub-study examines whether a consensus can be established using the consensual deprivation indicator. This is analysed using two criteria established in earlier research. First, people should base their assessment on public evaluations, rather than private judgments, of the necessity for certain items. Secondly, people should agree on what the necessities are. Typically, this is analysed at the group level; however, in this sub-study the analysis takes place between individuals. The results indicated that the consensual deprivation indicator was problematic in terms of establishing the minimum acceptable living standard. Further, people’s views on the necessities were shaped by their own preferences. Additionally, consensus regarding the necessities was modest at best. The second sub-study examines whether two RBs produce similar results. Two Finnish RBs provide an excellent opportunity, as they target the same living standard and are constructed for the same period and population but are based on different methodologies. This sub-study provides explanations of why differences between RBs occur. Building on the findings of the first and second sub-studies, this dissertation introduces alternative poverty indicators. The results indicate that the two RBs produce different estimates about the resources needed for the minimum acceptable living standard. Notably, the differences involved mainly the costs for housing and mobility. The differences in the estimates were traced back to differences in information bases, selection criteria and pricing of the items. The third sub-study examines poverty in Finland using a poverty indicator based on RBs. The results regarding the prevalence and concentration of poverty of the RB indicator were contrasted with those of the AROP indicator. The results indicated that the poverty rate was lower with the RB indicator, compared with the AROP indicator. Additionally, the risk groups of poverty were somewhat different. In particular, this concerns the elderly, as the poverty rates for this group were considerably lower when using the RB-based indicator. In the fourth sub-study, several different weighting approaches are used for analysing consensual deprivation. Typically, using the consensual deprivation approach, the items are unweighted, thereby attributing the same importance to all items. This sub-study argues that by using the weighted approach, some of the problems regarding typical consensual deprivation indicators can be avoided. The results indicate that weighting the items changes the prevalence of material deprivation but only modestly. In sum, this dissertation illustrates that the consensual deprivation indicator does not lead to a unified view of the minimum acceptable living standard. Similarly, different RBs produce different estimates of the minimum acceptable living standard. Nonetheless, RBs can address some of the problems that are embedded in the AROP indicator. However, further methodological work is needed. In a similar vein, the weighted consensual deprivation indicator reflects more accurately the minimum acceptable living standard in Finland, compared with the unweighted approach. These alternative poverty indicators have the potential to be used in poverty research to improve the accuracy of poverty measurement.Väitöskirjassa tarkastellaan köyhyyden käsitteen operationalisointia. Tutkimus analysoi konsensuaalisen deprivaatio-mittarin sekä viitebudjettien kykyä määrittää vähimmissään hyväksyttävää elintasoa Suomessa. Tähän tarkasteluun perustuen, väitöskirja esittää vaihtoehtoisia mittareita, joita voi hyödyntää köyhyyden mittaamiseen. Köyhyyden vähentämistä pidetään hyvinvointivaltion keskeisimpänä tehtävänä. Varakkaissa eurooppalaisissa maissa köyhyys yleensä ilmenee suhteellisena köyhyytenä. Suhteellisella köyhyydellä tarkoitetaan kyvyttömyyttä saavuttaa elintasoa, jota pidetään vähimmissään hyväksyttävänä kussakin yhteiskunnassa. Suhteellinen köyhyys onkin eräänlaista sosiaalisen toimintakyvyn puutetta. Köyhyysmääritelmän operationalisointiin on kehitetty useita erilaisia köyhyysmittareita. Mittareita erottaa useat eri tekijät. Eräs keskeinen ero mittareiden välillä on siinä, mitataanko köyhyyttä resurssien, kuten kotitalouden tulojen kautta, vai elintason kautta. Ensin mainittuja mittareita kutsutaan epäsuoriksi mittareiksi ja jälkimmäisiä suoriksi mittareiksi. Toinen ero liittyy siihen, kuka määrittelee vähimmissään hyväksyttävän elintason. Tässä tutkimuksessa keskitytään asiantuntijavetoisiin sekä kansalaisvetoisiin köyhyysmittareihin. Kansalaisvetoisissa mittareissa kansalaiset määrittävät mitä vähimmissään hyväksyttävään elintasoon sisältyy. Tyypillistä näille mittareille on, että ne perustuvat jonkinlaiseen konsensukseen vähimmissään hyväksyttävästä elintasosta. Asiantuntijavetoisissa mittareissa vähimmissään hyväksyttävä elintaso määritetään asiantuntijoiden, kuten tutkijoiden toimesta. Tutkimuksessa esitellään viisi erilaista köyhyysmittaria ja tarkastellaan niiden kykyä määrittää vähimmissään hyväksyttävää elintasoa. Yleisimmin köyhyyttä tarkastellaan pienituloisuusmittarilla, jossa köyhyysraja asetetaan 60 prosenttiin kansallisista ekvivalenteista mediaanituloista. Köyhyysraja perustuu asiantuntijoiden arvioihin. Vaikka mittari on laajasti käytetty, on se monin osin ongelmallinen. Deprivaatio-mittareiden käyttö onkin lisääntynyt näiden ongelmien vuoksi. Deprivaatio-mittarit keskittyvät kulutushyödykkeiden tai palveluiden puutteeseen. Suhteellisessa deprivaatio-mittarissa tarkastellaan asiantuntijan määrittämiä välttämättömyyshyödykkeitä, mutta köyhyysraja perustuu tulopohjaiseen tarkasteluun. Konsensuaalisessa deprivaatio-mittarissa välttämättömyyshyödykkeet määrittää kansa ja köyhyyttä tarkastellaan näiden hyödykkeiden vastentahtoisena puutteena. Näiden ohella tutkimuksessa esitellään viitebudjettimittarit, joita pidetään vanhimpana elintason mittarina. Viitebudjetit ovat tavaroista ja palveluista koostuvia hyödykekoreja, jotka hinnoiteltuna voivat edustaa mitä tahansa elintasoa. Viitebudjetissa huomioidaan kunkin maan yhteiskunnallinen ja institutionaalinen konteksti. Viitebudjettien laatimiseen ei ole kuitenkaan olemassa yhteistä metodologiaa. Viitebudjetteja voidaankin laatia kansalaisvetoisesti tai asiantuntijavetoisesti. Väitöskirja koostuu neljästä artikkelista. Ensimmäinen artikkeli tarkastelee, että perustuuko konsensuaalinen deprivaatio-mittari konsensukseen. Tätä tarkastellaan kahden kriteerin kautta. Ensinnäkin vastaajien näkemysten hyödykkeiden välttämättömyydestä ei tulisi heijastella heidän omia tarpeitaan tai halujaan, vaan perustua laajempaan perspektiiviin. Toiseksi, vastaajien tulisi olla samaa mieltä siitä, mitkä hyödykkeet ovat välttämättömiä kaikille. Tyypillisesti samanmielisyyttä on tarkasteltu ryhmätasolla, mutta tässä artikkelissa tarkastelu ulotetaan myös yksilöiden väliseen samanmielisyyteen. Tulosten perusteella voidaan esittää, että konsensuaalisen deprivaatio-mittarin avulla ei voida tuottaa yhtenäistä kuvaa vähimmissään hyväksyttävästä elintasosta. Tulokset viittaavat siihen, että ihmisten näkemykset välttämättömyyshyödykkeistä määrittyvät ainakin osin heidän omien halujensa kautta. Myös ihmisten samanmielisyys välttämättömyyshyödykkeistä on korkeintaan kohtalaista. Toinen artikkeli tarkastelee kahta suomalaista viitebudjettia ja sitä, tuottavatko ne samalaisia tuloksia yhteiskunnalliseen osallisuuteen tarvittavista resursseista. Tarkasteltavat viitebudjetit tarjoavat hyvän mahdollisuuden tarkasteluun, sillä ne pyrkivät määrittämään samaa elintasoa, ovat rakennettu samaan aikaan ja samoille kotitaloustyypeille, mutta ovat rakennettu eri menetelmin. Artikkeli tuottaa tietoa siitä, mistä erot viitebudjettien tuloksissa johtuvat. Tulosten mukaan viitebudjetit tuottavat jossain määrin erilaisia arvioita vähimmissään hyväksyttävästä elintasosta. Erityisen suuret erot ovat havaittavissa asumiseen ja liikkumiseen arvioiduissa menoissa. Erot viitebudjettien osalta paikannettiin erilaisiin tietopohjiin, valintakriteereihin ja hinnoitteluun. Kahteen ensimmäiseen artikkeliin pohjautuen, väitöskirja esittelee kolmannessa ja neljännessä artikkelissa vaihtoehtoisia tapoja mitata köyhyyttä. Kolmannessa artikkelissa analysoidaan köyhyyttä ensimmäistä kertaa Suomessa käyttämällä viitebudjetteihin perustuvaa köyhyysmittaria. Viitebudjettimittarin tuloksia köyhyyden yleisyydestä ja köyhyyden kohdentumisesta väestöryhmiin vertaillaan pienituloisuusmittariin. Tulosten mukaan viitebudjettimittarin tuottama köyhyysaste on matalampi verrattuna pienituloisuusmittariin. Tämän ohella köyhyyden riskiryhmät ovat jossain määrin erilaisia. Esimerkiksi iäkkäiden kohdalla köyhyys on harvinaisempaa, kun käytetään viitebudjettimittaria. Neljännessä artikkelissa konsensuaalista deprivaatiota tarkastellaan erilaisten painotusmenetelmien avulla. Hyödykkeitä painotuksessa käytettiin sekä välttämättömyysnäkemyksiin perustuvia lukuja että hyödykkeiden yleisyyttä yhteiskunnassa. Tyypillisesti konsensuaalisessa deprivaatiossa hyödykkeet ovat painottamattomia, eli niiden tärkeydessä ei ole eroa. Artikkelissa esitetään, että painottamalla hyödykkeitä voidaan välttää ongelmia, jotka liittyvät konsensuaaliseen deprivaatioon. Tulosten mukaan painojen käyttäminen muuttaa aineellisesta puutteesta saatua kuvaa ainoastaan vähäisesti, sillä monen hyödykkeen kohdalla puute oli matalaa. Väitöskirjan tulokset antavat viitteitä siitä, että konsensuaalinen deprivaatiomittari on monessa mielessä ongelmallinen. Hyödykkeiden tärkeyden painottaminen – joko niiden yleisyyden tai niiden välttämättömyyden mukaan – tarkentaa aineellisesta puutteesta saatua kuvaa. Huolimatta siitä, että viitebudjetit tuottavat erilaisia tuloksia, niiden voidaan nähdä pienituloisuusmittaria paremmin kuvastavan vähimmissään hyväksyttävään elintasoon tarvittavia resursseja. Metodologista työtä viitebudjettien kehittämiseksi on syytä jatkaa, jotta vertailukelpoisia viitebudjetteja voidaan käyttää sosiaali-indikaattorina Euroopassa

Vesikauhun saastuttama Suomi: Vesikauhu, sen ehkäisy ja hoito Suomessa 1910-luvulla. Erityistarkastelussa Viipurin lääni.

Vesikauhu on ikävä tauti, joka ilman oikeanlaista hoitoa tappaa lähes varmasti. Olen tutkinut vesikauhun en-naltaehkäisyä, hoitoa ja kontrollia Suomessa 1910-luvulla. Aikaisemman tutkimuksen mukaan erityisesti Itä-Suomi oli vesikauhun riivaamaa seutua, joten olen ottanut lähempään tarkasteluun Viipurin läänin. Olen tar-kastellut vesikauhua myös sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Tutkimuksen lähteet muodostuvat tilas-tomateriaalista (pääasiassa Suomen virallinen tilasto), laeista ja muista valtiollisista aineistoista sekä sanoma- ja aikakauslehdistä. Menetelmänä olen käyttänyt muun muassa kartallistamista, mikä on mahdollistanut taudin levinneisyyden paremman maantieteellisen tarkastelun. 1910-luvun Suomessa vesikauhun leviämistä pyrittiin estämään monin keinoin. Piirieläinlääkärit valvoivat eläintautien esiintymistä ja vesikauhun ilmaantuessa pyysivät läänin kuvernööriä julistamaan alueen vesi-kauhun saastuttamaksi. Saastuneeksi julistetulla alueella lemmikkieläimet tuli pitää kiinni tai koirien kohdalla käyttää kuonokoppaa. Ohjeistusten vastaisesti pidetyt eläimet sai rankkuri tai poliisi tappaa. Koiraverolla yri-tettiin vähentää koirien eli potentiaalisten vesikauhunkantajien määrää. Rankkurit valvoivat myös veron mak-samista ja ottivat veromerkittömät koirat kiinni ja tappoivat ne, jos omistaja ei vaaditussa ajassa ilmaantunut paikalle. Rankkurien menetelmät olivat eläinsuojelun kannalta kyseenalaiset, joten koirien surmaamistapaan pyrittiin puuttumaan. Suuri osa koiranomistajista jätti koiraveron maksamatta eikä kuonokoppaa pidetty aina vaadittaessa. Vuodesta 1885 lähtien vesikauhua oli mahdollista hoitaa rokotteella. Maailman ensimmäisessä hoitoa tarjoa-vassa Pasteur-laitoksessa Ranskassa kävi hoidettavana yksi ryhmä suomalaisia, minkä jälkeen suomalaiset potilaat hoidettiin Pietarissa. Suomeen perustettiin oma Pasteur-laitos vuonna 1916, minkä ansiosta vesi-kauhun uhrit voitiin hoitaa kotimaassa. Laitoksen kohtaamista ongelmista huolimatta ainoastaan yksi potilas kuoli vuosikymmenen loppuun mennessä. Koko vuosikymmenenä kuoli kaksi muuta suomalaista, joista toinen oli saanut hoitoa Pietarin Pasteur-laitoksessa ja toinen oli jäänyt ilman hoitoa. Eläimiä kuoli vesikauhuun huo-mattavasti enemmän kuin ihmisiä. Viipurin läänissä vesikauhua esiintyi paljon, mutta 1910-luvun lopulla vesikauhu oli jo yleisempi Uudellamaalla ja Hämeessä kuin Viipurin läänissä. Tautia ilmeni ympäri Suomen Ahvenanmaata ja Lappia lukuun ottamatta. Yleisintä vesikauhu oli etelän väkirikkailla alueilla, joissa myös ihmisten, eläinten ja asioiden liikkuminen oli suurempaa. Aikaisemmasta tulkinnasta poiketen vesikauhu ei keskittynyt Venäjän rajalle, vaikkakin Karjalan kannas oli vesikauhun pahasti saastuttama alue. Tautia ei esiintynyt läänien sisällä tasaisesti. Esimerkiksi Viipurin läänissä oli pahasti vesikauhuisien kuntien vieressä alueita, joissa vesikauhua ei ollut laisinkaan

Different Methods, Different Standards? A Comparison of Two Finnish Reference Budgets

According to Principle 14 of the European Pillar of Social Rights, everyone should have the right to adequate minimum income benefits that ensure a life in dignity. Reference budgets have been proposed to monitor this principle. Reference budgets are priced baskets of goods and services that represent a given living standard. At the moment, no common methodology for constructing reference budgets exists; instead, different methods are used to construct them. This study sought to compare the approaches and results of two Finnish reference budgets: one created by the Centre for Consumer Society Research (CCSR), and the second by the ImPRovE project. The purpose of the article is to respond to a gap in existing literature around how different methods for constructing reference budgets impact their outcomes. The two reference budgets offer a strong basis for comparison because they both sought to capture the same living standard in the same context for similar household types (single woman, single man, heterosexual couple, and heterosexual couple with two children), while using different approaches. The results suggest that the two reference budgets arrive at different estimates of what is needed for social participation. Ultimately, we found that the most significant differences between the budgets were housing and mobility costs for the couple with two children due to differences in information bases, selection criteria, evaluators, and pricing. The study makes a significant contribution to the literature because it is one of the first to explore how different approaches to constructing reference budgets affect their outcomes. The results suggest that clear criteria for constructing reference budgets are needed to monitor Principle 14 of the European Pillar of Social Rights.</p

Consensus or dissensus? Analysing people's perceptions of the necessities of life in Finland

The aim of this study is to analyse whether or not people are in consensus on what the necessities of life are in Finland. Consensus is analysed through two criteria: a public oriented view on the necessities and agreement between individuals. The study utilises a Finnish postal survey from 2015 where people were asked about the necessity of 23 items. The results suggest that individual views are shaped by personal circumstances and a fully public-oriented view cannot be established. Further, the respondents did not seem to agree on what are necessities. This implies that the minimum living standard could not be established consensually. </p

Security co-operation under anarchy : The CFE Final Act and Russian behaviour

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library.Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla.Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler.This study approaches the issue of Russian foreign and security policy from the framework of two international relations theories; neorealism and neoliberal institutionalism. The focus is on Russian behaviour under the obligations laid down in the CFE Final Act, an associated document of the CFE Treaty. The research is based solely on action, not on rhetoric. Source material comprises of literature describing Russian behaviour under CFE Final Act obligations. The findings of the study are compared to the findings of the studies based on rhetoric and vocal statements. Under the politically binding CFE Final Act, the three new NATO members entering the alliance in 1999 - Poland, Hungary, and the Czech Republic - accepted limits on deployed conventional armaments on their territories. Russia agreed to withdraw two military bases and limit its conventional forces in Georgia, and to pull all forces out of Moldova. According to the findings of this study, neorealism fails to describe the formation and functioning of the CFE Final Act as well as its ability to produce change in Russia's security environment. The Act was not formed and is not operated by a hegemony, but in co-operation between states with different and even conflicting security interests. The obligation structure of the CFE Final Act runs counter to the international division of power, allowing the weaker parties to the agreement better their position toward the stronger parties; Russia toward NATO, Moldova and Georgia toward Russia. Neorealism also fails to describe Russian action under the CFE Final Act. By receiving concessions from NATO and admitting them to Georgia and Moldova, Russia did not play out its role as part of the international division of power. Russia has chosen to co-operate, although reluctantly, under the CFE Final Act, and has therefore not chosen defection, choice most rational as claimed by neorealists. Russia is exchanging hard assets of military security in the post-Soviet space for soft institutional concessions in Central Eastern Europe. Russia does not attempt to challenge unipolar West-led world order through balance of power, but to accommodate to it through institutional damage control. Neoliberal institutionalism, therefore, succeeds in explaining the effect of the CFE Final Act on Russia's behaviour better, than does neorealism. Russian action is in contradiction with the findings of previous study derived from vocal expressions of Russian foreign policy community