Umbilical artery pH and base excess at birth are poor predictors of neurodevelopmental morbidity in early childhood

Abstract Aim We sought to evaluate the associations between umbilical artery pH and base excess and neurodevelopmental outcome at four years of age. Methods This study comprised 84,588 singleton children born alive at term in 2005-2011 in the hospital district of Helsinki and Uusimaa in Finland. Data from the maternity hospital information system were linked to the data from the Medical Birth Register and the Hospital Discharge Register. Neurodevelopmental morbidity included cerebral palsy, epilepsy, intellectual or sensorineural impairment. Results After adjustment for maternal and perinatal factors, a combination of pHPeer reviewe

Prevalence and long-term prognostic implications of prolonged QRS duration in left ventricular hypertrophy : a population-based observational cohort study

Objectives ECG left ventricular hypertrophy (ECG-LVH) has been associated with left ventricular dysfunction and adverse prognosis, but little is known about the prevalence and prognostic significance of different levels of QRS duration in the presence of ECG-LVH in a general population. Design Population-based observational prospective cohort study. Participants Nationally representative random cluster of Finnish adult population. Methods We assessed the prevalence and long-term (median 15.9 years) prognostic significance of QRS duration in ECG-LVH, and compared the risk to individuals without ECG-LVH in a predominantly middle-aged random sample of 6033 Finnish subjects aged over 30 years (mean age 52.2, SD 14.6 years), who participated in a health examination including a 12-lead ECG. Main outcome measures Cardiovascular and all-cause mortality, incidence of heart failure (HF). Results ECG-LVH was present in 1337 (22.2%) subjects; 403 of these (30.1%) had QRS duration >= 100 ms and 100 (7.5%) had >= 110 ms. The increased risk of mortality in ECG-LVH became evident after a QRS threshold of >= 100 ms. After controlling for known clinical risk factors, QRS 100-109 ms was associated with increased cardiovascular (HR 1.38, 95% CI 1.01 to 1.88, p=0.045) and QRS >= 110 ms with cardiovascular (1.74, 95% CI 1.07 to 2.82, p=0.025) and all-cause mortality (1.52, 95% CI 1.02 to 2.25, p=0.039) in ECG-LVH. The risk of new-onset HF was two-fold in subjects with QRS 100-109 ms and threefold in subjects with QRS >= 110 ms, even after adjustment for incident myocardial infarction within the follow-up. When the prognosis was compared with subjects without ECG-LVH, subjects with ECG-LVH but QRS duration Conclusions In ECG-LVH, the risk of excess mortality and new-onset HF markedly increases with longer QRS duration, but even QRS duration within normal limits in ECG-LVH carried a risk of HF compared with the risk in individuals without ECG-LVH.Peer reviewe

Incidence of Sudden Cardiac Death and Life-Threatening Arrhythmias in Clinically Manifest Cardiac Sarcoidosis With and Without Current Indications for an Implantable Cardioverter Defibrillator

Background: Cardiac sarcoidosis (CS) predisposes to sudden cardiac death (SCD). Guidelines for implantable cardioverter defibrillators (ICDs) in CS have been issued by the Heart Rhythm Society in 2014 and the American College of Cardiology/American Heart Association/Heart Rhythm Society consortium in 2017. How well they discriminate high from low risk remains unknown. Methods: We analyzed the data of 398 patients with CS detected in Finland from 1988 through 2017. All had clinical cardiac manifestations. Histological diagnosis was myocardial in 193 patients (definite CS) and extracardiac in 205 (probable CS). Patients with and without Class I or IIa ICD indications at presentation were identified, and subsequent occurrences of SCD (fatal or aborted) and sustained ventricular tachycardia were recorded, as were ICD indications emerging first on follow-up. Results: Over a median of 4.8 years, 41 patients (10.3%) had fatal (n=8) or aborted (n=33) SCD, and 98 (24.6%) experienced SCD or sustained ventricular tachycardia as the first event. By the Heart Rhythm Society guideline, Class I or IIa ICD indications were present in 339 patients (85%) and absent in 59 (15%), of whom 264 (78%) and 30 (51%), respectively, received an ICD. Cumulative 5-year incidence of SCD was 10.7% (95% CI, 7.4%-15.4%) in patients with ICD indications versus 4.8% (95% CI, 1.2%-19.1%) in those without (chi(2)=1.834, P=0.176). The corresponding rates of SCD were 13.8% (95% CI, 9.1%-21.0%) versus 6.3% (95% CI, 0.7%-54.0%; chi(2)=0.814, P=0.367) in definite CS and 7.6% (95% CI, 3.8%-15.1%) versus 3.3% (95% CI, 0.5%-22.9%; chi(2)=0.680, P=0.410) in probable CS. In multivariable regression analysis, SCD was predicted by definite histological diagnosis (P=0.033) but not by Class I or IIa ICD indications (P=0.210). In patients without ICD indications at presentation, 5-year incidence of SCD, sustained ventricular tachycardia, and emerging Class I or IIa indications was 53% (95% CI, 40%-71%). By the American College of Cardiology/American Heart Association/Heart Rhythm Society guideline, all patients with complete data (n=245) had Class I or IIa indications for ICD implantation. Conclusions: Current ICD guidelines fail to distinguish a truly low-risk group of patients with clinically manifest CS, the 5-year risk of SCD approaching 5% despite absent ICD indications. Further research is needed on prognostic factors, including the role of diagnostic histology. Meanwhile, all patients with CS presenting with clinical cardiac manifestations should be considered for an ICD implantation.Peer reviewe

F-18-Fluorodeoxyglucose Positron Emission Tomography-Guided Sampling of Mediastinal Lymph Nodes in the Diagnosis of Cardiac Sarcoidosis

Histologic proof of granulomatous inflammation is prerequisite for the diagnosis of cardiac sarcoidosis (CS). Because of the limited sensitivity of endomyocardial biopsy (EMB), confirmation of sarcoidosis often has to be acquired from extracardiac biopsies. We set out to review our experience of F-18-fluorodeoxyglucose positron emission tomography (F-18-FDG PET) in guiding extracardiac tissue biopsies in suspected CS. We included in this work 68 consecutive patients with proved CS who had undergone cardiac F-18-FDG PET with (n = 57) or without whole-body imaging as part of initial diagnostic evaluation. Their hospital charts, imaging studies, and diagnostic biopsies were reviewed in retrospect. Whole-body PET images showed extracardiac foci of abnormally high F-18-FDG uptake in 39 of 57 patients, of whom 38 had involvement of mediastinal lymph nodes (MLN). Parallel F-18-FDG uptake was found in other lymph nodes (n = 10), lungs (n = 9), liver (n = 3), spleen (n = 2), and thyroid gland (n = 1). Adding the mediastinal findings at cardiac PET without whole-body imaging, abnormal F-18-FDG uptake in MLN was found in totally 43 of the 68 patients with CS (63%). Histology of systemic sarcoidosis was known at presentation of cardiac symptoms in 8 patients. Of the 60 patients with missing histology, 24 patients underwent mediastinoscopy for sampling of PET-positive MLN, most often (n = 20) after nondiagnostic EMB; microscopy revealed diagnostic noncaseating granulomatous inflammation in 24 of the 24 cases (sensitivity 100%). In the remaining 36 patients, sarcoidosis histology was confirmed by EMB (n = 30), by biopsy of lungs (n = 2) or peripheral lymph nodes (n = 2), or at autopsy (n = 1) or post-transplantation (n = 1). In conclusion, MLN accumulate F-18-FDG at PET in most patients with CS and provide a highly productive source for diagnostic biopsies either primarily or subsequent to nondiagnostic EMB. (C) 2015 Elsevier Inc. All rights reserved.Peer reviewe

Incidence of Sudden Cardiac Death and Life-Threatening Arrhythmias in Clinically Manifest Cardiac Sarcoidosis With and Without Current Indications for an Implantable Cardioverter Defibrillator

Background:Cardiac sarcoidosis (CS) predisposes to sudden cardiac death (SCD). Guidelines for implantable cardioverter defibrillators (ICDs) in CS have been issued by the Heart Rhythm Society in 2014 and the American College of Cardiology/American Heart Association/Heart Rhythm Society consortium in 2017. How well they discriminate high from low risk remains unknown.Methods:We analyzed the data of 398 patients with CS detected in Finland from 1988 through 2017. All had clinical cardiac manifestations. Histological diagnosis was myocardial in 193 patients (definite CS) and extracardiac in 205 (probable CS). Patients with and without Class I or IIa ICD indications at presentation were identified, and subsequent occurrences of SCD (fatal or aborted) and sustained ventricular tachycardia were recorded, as were ICD indications emerging first on follow-up.Results:Over a median of 4.8 years, 41 patients (10.3%) had fatal (n=8) or aborted (n=33) SCD, and 98 (24.6%) experienced SCD or sustained ventricular tachycardia as the first event. By the Heart Rhythm Society guideline, Class I or IIa ICD indications were present in 339 patients (85%) and absent in 59 (15%), of whom 264 (78%) and 30 (51%), respectively, received an ICD. Cumulative 5-year incidence of SCD was 10.7% (95% CI, 7.4%-15.4%) in patients with ICD indications versus 4.8% (95% CI, 1.2%-19.1%) in those without (chi(2)=1.834, P=0.176). The corresponding rates of SCD were 13.8% (95% CI, 9.1%-21.0%) versus 6.3% (95% CI, 0.7%-54.0%; chi(2)=0.814, P=0.367) in definite CS and 7.6% (95% CI, 3.8%-15.1%) versus 3.3% (95% CI, 0.5%-22.9%; chi(2)=0.680, P=0.410) in probable CS. In multivariable regression analysis, SCD was predicted by definite histological diagnosis (P=0.033) but not by Class I or IIa ICD indications (P=0.210). In patients without ICD indications at presentation, 5-year incidence of SCD, sustained ventricular tachycardia, and emerging Class I or IIa indications was 53% (95% CI, 40%-71%). By the American College of Cardiology/American Heart Association/Heart Rhythm Society guideline, all patients with complete data (n=245) had Class I or IIa indications for ICD implantation.Conclusions:Current ICD guidelines fail to distinguish a truly low-risk group of patients with clinically manifest CS, the 5-year risk of SCD approaching 5% despite absent ICD indications. Further research is needed on prognostic factors, including the role of diagnostic histology. Meanwhile, all patients with CS presenting with clinical cardiac manifestations should be considered for an ICD implantation.</p

Manifestations and Outcome of Cardiac Sarcoidosis and Idiopathic Giant Cell Myocarditis by 25-Year Nationwide Cohorts

Background Cardiac sarcoidosis (CS) and giant cell myocarditis (GCM) share many histopathologic and clinical features. Whether they are parts of a one-disease continuum has been discussed.Methods and Results We compared medical record data of 351 CS and 28 GCM cases diagnosed in Finland since the late 1980s and followed until February 2018 for a composite end point of cardiac death, aborted sudden death, and heart transplantation. Heart failure was the presenting manifestation in 50% versus 15% (PP=0.044), of GCM and CS, respectively. At presentation, left ventricular ejection fraction was P=0.004). The median (interquartile range) of plasma NT-proBNP (N-terminal pro-B-type natriuretic peptide) was 5273 (2782-11309) ng/L on admission in GCM versus 859 (290-1950) ng/L in CS (PPPConclusions GCM differs from CS in presenting with more extensive myocardial injury and having worse long-term outcome. Yet the key determinant of prognosis appears to be the extent of myocardial injury rather than the histopathologic diagnosis.</p

Raskaan raketinheitinpatterin varusmieskoulutuksen koulutussuunnitelmat

Työryhmän Petri Haataja ja Kari-Pekka Niemelä kehittämishankkeen aiheena oli raskaan raketinheitinpatterin varusmieskoulutuksen koulutussuunnitelmien laadinta. Kehittämishankkeen tuotoksena olivat raskaan raketinheitinpatterin varusmiesten mieskohtaiset osaamisvaatimukset ja koulutussuunnitelmat tuntikehyksineen eri koulutuskausille.Aihe valittiin kehittämishankkeeksi, koska raskaan raketinheitinjärjestelmän varusmieskoulutus on Suomessa vielä uutta ja koulutussuunnitelmia ei vielä kyseiselle koulutukselle ollut olemassa. Tästä johtuen kyseessä oli pilottihanke.Ensimmäisenä välitavoitteena oli valmistella raskaan raketinheitinpatterin varusmiesten koulutussuunnitelmat eri koulutuskausilla valmiiksi ja hyväksyttää ne Tykistöprikaatin komentajalla ennen varusmieskoulutuksen alkamista. Tämä vaihe toteutettiin syksyllä 2009.Toisessa vaiheessa toteutettiin raskaan raketinheitinpatterin varusmieskoulutus laadittuja koulutussuunnitelmia käyttäen ja samalla havainnoiden niiden toimivuutta. Koulutuksen jälkeen koulutussuunnitelmat käytiin läpi ja tehtiin tarvittavat muutoksia eri koulutuskausien koulutussuunnitelmiin sekä tarkennettiin mieskohtaisia koulutusvaatimuksia. Kehittämishankkeen tuotos otetaan erillisen hyväksynnän jälkeen käyttöön raskaan raketinheitinjärjestelmän varusmieskoulutuksessa

Raskaan raketinheitinjärjestelmän tykistöohjusten käyttö operatiiviseen tulenkäyttöön Persianlahden sodissa

Suomeen on hankittu raskas raketinheitinjärjestelmä vuonna 2006. Vuosina 2012 - 2015 tehtävällä ammunnanhallintajärjestelmän päivittämisellä hankitaan kyky syvään asevaikutukseen aina 300 kilometrin etäisyydelle saakka. Tämän jälkeen ajankohtaiseksi tulevat ampumatarvikehankinnat. Tykistöohjukset ovat tällä hetkellä ainoa järjestelmä raskaalle raketinheittimelle, millä saavutetaan 300 km kantama. Tässä tutkimuksessa on tutkittu tykistöohjusten käytettävyyttä operatiiviseen tulenkäyttöön ja kaukovaikuttamiseen Persianlahden sotien kokemusten perusteella. Tutkimus on toteutettu laadullisena, hermeneuttista lähestymistapaa noudattavana tutkimuksena, jossa molemmat Persianlahden sodat on erotettu omiksi tapauksikseen. Tutkimusmenetelmänä on käytetty julkisten asiakirjojen analyysiä ja tulkitsevaa käsiteanalyysiä. Tiedonhankinnassa on pyritty holistiseen ja näkemysperäiseen tiedon tuottamiseen. Tutkijan esiymmärryksen pohjalta on luotu induktiivisen päättelyn keinoin hypoteesi, jonka pitävyyttä on testattu hermeneuttisella dialogilla. Tutkimuksessa on määritettyjen tutkimuskysymysten kautta vastattu keskeiseen tutkimusongelmaan, jossa on selvitetty tykistöohjusten käytettävyyttä operatiiviseen tulenkäyttöön. Painopiste analyysissä on ollut yksittäisten tykistöohjustehtävien arvioinnissa kokonaisoperaation kannalta sekä havaittujen heikkouksien ja vahvuuksien analysoinnissa. Tutkimus on osittanut tarpeen useille jatkotutkimusaiheille. Tykistöohjukset tulivat ensimmäiseen Persianlahden sotaan suoraan koeammunnoista. Toimivilla joukoilla ei ollut kokemusta asejärjestelmästä, sen tehosta eikä käyttöperiaatteista ennen sodan alkua. Tämä aiheutti monia hankaluuksia tykistöohjusten käytössä. Yhteistyö eri puolustushaarojen välillä ei toiminut odotetulla tavalla, vaan maavoimat pitivät tykistöohjuksen käytön tiukasti itsellään. Tulenkäytön väliraja aiheutti ongelmia tykistöohjusten käytössä, koska niiden kantama ulottui pitkälle välirajan taakse. Tulenkäytön välirajan takana oleva alue on ollut perinteisesti ilmavoimien vastuulla ja maavoimien aseiden ulottuvuus tämän rajan taakse asetti haasteita. Vaikeuksista huolimatta ensimmäisessä sodassa ammuttiin kaikkiaan 32 tykistöohjusta. Toteutetut tykistöohjustehtävät onnistuivat erittäin hyvin. Asejärjestelmä oli varmatoiminen. Sillä oli jokasään toimintakyky ja sillä saavutettiin haluttu vaikutus maalissa. Sodan kokemusten perusteella tykistöohjuksia tilattiin lisää ja niiden kehitystyötä päätettiin jatkaa. Yhdysvaltojen operatiivisen tulenkäytön ja maalittamisen konseptia alettiin laajamittaisesti kehittää sotakokemusten perusteella. Toiseen Persianlahden sotaan lähdettäessä lähtökohdat olivat jo erilaiset tykistöohjusten käytölle. Ohjuksia oli käytettävissä moninkertainen määrä. Niiden kantamaa ja osumatarkkuutta oli parannettu ja uusia ohjusversioita kehitettiin edelleen. Maalittamisesta ja operatiivista tulenkäytöstä oli julkaistu uudet ohjesäännöt. Yhteisoperaatioiden tulenkäytöstä oli uusitut doktriinit ja niitä oli harjoiteltu ennen sotaa yhteistoiminnassa eri puolustushaarojen kanssa. Toisessa Persianlahden sodassa ammuttiin kaikkiaan 414 tykistöohjusta tukien kaikkien puolustushaarojen tulenkäyttöä. Suurimmat ongelmat ilmatilan varaamisessa oli ratkaistu. Puolustushaarat eivät enää pitäneet omista suorituskyvyistään niin tiukasti kiinni vaan tässä sodassa ne nivoutuivat osaksi yhteistä tulenkäyttöä. Suurimmaksi tykistöohjusten vahvuudeksi nousi jokasään toimintakyky, nopea vasteaika tulitehtäviin ja pienet riskit tulenkäytössä vahvan ilmapuolustuksen suojaamiin kohteisiin. Ilmatilan varaamisen prosessi nopeutui toisessa Persianlahden sodassa, mutta se oli vielä liian hidas aikasensitiivisten tulitehtävien toteuttamiseksi. Molempien sotien aikana pääosa tykistöohjustehtävistä toteutettiin osana ilmapuolustuksen lamauttamistehtäviä. Tykistöohjuksin tuhottiin myös arvokkaita maaleja sekä toteutettiin vastatykistötehtäviä. Tykistöohjukset osoittautuivat luotettaviksi ja kustannustehokkaiksi aseiksi, joilla oli erityinen vaikutus molempien operaatioiden onnistumiselle. Sotakokemusten perusteella tykistöohjusten käyttö vaatii harjoittelua ja puolustushaarojen välistä yhteistyötä. Ilman selkeitä ohjeita, oppaita ja ohjesääntöä niiden käyttö on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Tykistöohjusten hyvä käytettävyys korostuu huonolla säällä. Ilma-alukset eivät kykene operoimaan ja vaikutettamaan vahvan ilmapuolustuksen sisällä oleviin maaleihin. Tykistöohjuksia ei voida ohjata lennon aikana, vaan ne hakeutuvat koordinaattien perusteella maaliin. Tämä asettaa haasteita tulenjohdolle. Ohjuksen osumatarkkuus riippuu maalin paikannuksen tarkkuudesta. Tästä ominaisuudesta johtuen tykistöohjus ei sovellu liikkuvan maalin ammuntaan. Nämä heikkoudet huomioon ottaen tykistöohjus on kuitenkin kustannustehokas ja hyvä ase. Tutkimuksen perusteella tykistöohjus soveltuu hyvin operatiiviseen tulenkäyttöön ja kaukovaikuttamiseen. Sen suurimmat ongelmat eivät ole johtuneet aseesta tai asejärjestelmästä vaan käyttäjistä ja käyttöperiaatteista tai niiden puuttumisesta