Distribution and nymphal age of Dinocras cephalotes (Curtis) (Plecoptera: Perlidae) in northern Finland

The largest species of Scandinavian plecopterans, Dinocras cephalotes (Curtis), was identified in the River Inarijoki, northern Finnish Lapland in 1990, being the first record of this species in Finland. In spite of the widespread zoobenthos survey carried out in all major river systems in the northernmost Lapland, the distribution of D. cephalotes seems to be restricted to a small geographical area in the R. Inarijoki, which forms part of the border between northern Norway and Finland. The nymphal stage of D. cephalotes appears to take four years in northern Finland, and no indications of a five-year nymphal stage, earlier suggested for northernmost Scandinavia, were found

Kyttyrälohi Jäämeren lohijoissa : Kirjallisuuskatsaus vieraslajin biologiaan, leviämiseen ja mahdollisiin vaikutuksiin

Tyynenmeren alueelta peräisin oleva kyttyrälohi (Oncorhynchus gorbucha) on 1950-luvun lopulla Atlantille tuotu vieraslaji, jonka määrä kasvoi ja levinneisyys laajeni Pohjois-Atlantin alueella merkittävästi ja äkillisesti vuodesta 2017 lähtien. Kyttyrälohen elinkaari on käytännössä aina kaksivuotinen ja lajilla esiintyy parittomien ja parillisten vuosien kantoja, jotka eivät lisäänny keskenään. Kaikki kyttyrälohet kuolevat kudun jälkeen. Venäläiset onnistuivat kotiuttamaan Pohjois-Atlantin alueelle erityisesti parittomien vuosien kannan. Parillisten vuosien kannan runsastumisesta ei ainakaan vielä ole merkkejä. Kyttyrälohi on Tyynenmeren alueen runsaslukuisin ja taloudellisesti tärkein lohilaji. Sen saaliit luonnollisella levinneisyysalueella ovat viime vuosina olleet historiallisen suuria ja lajin on arvioitu hyötyvän ilmaston lämpenemisestä. Kyttyrälohelle on tyypillistä erittäin voimakkaat kannanvaihtelut sukupolvien välillä. Kannat voivat äkillisesti runsastua suuresti, mutta ne voivat myös nopeasti romahtaa hyvin pieniksi. Kyttyrälohi on kotijokiuskollinen kala, mutta sitä pidetään kuitenkin yleisesti harhautumisherkimpänä Tyynenmeren lohilajeista. Kyttyrälohikantojen suuresta tuotantopotentiaalista johtuen verraten pienetkin harhautumisprosentit tarkoittavat kappalemäärinä suurta joukkoa kotijokiensa ulkopuolelle hakeutuvia kaloja. Kyttyrälohien määrän ja levinneisyyden valtava kasvu Pohjois-Atlantilla on täytynyt perustua ympäristöolosuhteiden muutoksiin, jotka ovat merkittävästi parantaneet eloonjääntiä kaikissa elinkierron vaiheissa, sekä joessa että merellä. Kyttyrälohikantojen kotiutumisessa Pohjois-Atlantin alueen jokiin on todennäköisesti nähty vasta jäävuoren huippu. Verrattuna lajin luonnollisen levinneisyysalueen yksilömääriin, ovat jokiin palavat kyttyrälohimäärät Pohjois-Atlantin alueella edelleen pieniä, joskin alkuperäisten lohikalakantojen kokoon verrattuna suuria. Kyttyrälohi on kilpailukykyinen kalalaji, jolla voi olla merkittäviä vaikutuksia muiden kalalajien kantojen tilaan, mutta tutkimustietoa asiasta on niukasti. Potentiaalisesti laji voi kilpailla esimerkiksi Atlantin lohen kanssa ravinnosta ja elintilasta niin joki- kuin merivaiheessa, levittää kalatauteja sekä muuttaa jokielinympäristöjen tilaa, mm. ravinnekuormituksen kautta. Kyttyrälohikantojen lähitulevaisuutta Pohjois-Atlantin alueella on lähes mahdoton ennustaa. Lajiin kohdistuvat laajat poistopyyntihankkeet saattavat hidastaa kantojen kasvua ja lajin levittäytymistä, mutta kokonaan eroon siitä ei päästä. Laji voi mahdollisesti levitä myös Itämereen laskeviin jokiin

Lohenkalastuksen kantakohtaiset säätelyjärjestelmät : Kirjallisuuskatsaus

Atlantin ja Tyynenmeren lohikannat ovat taantuneet viime vuosikymmeninä monista syistä, mm. merellä tapahtuneen voimakkaan sekakantakalastuksen takia. Merikalastusta onkin monin paikoin rajoitettu tai se on lopetettu kokonaan, jotta lohikannat elpyisivät. Lohikantojen kestävä hyödyntä-minen on mahdollista, mikäli kalastus kohdistuu ainoastaan elinvoimaisiin kantoihin sellaisella teholla, että niiden tuotanto ei vaarannu. Tämä edellyttää kantakohtaista lohen kalastusta ja sen säätelyä. MSY:n käsite (Maximum Sustainable Yield, suurin kestävä saalis) on nykyään kalastuksen mitoituksen tärkein peruste. MSY perustuu siihen, että lohikannalla on kussakin joessa tietty maksimaalinen poikastuotanto, jonka saavuttamiseen tarvitaan tietty minimimäärä emoja. Kalastuksen kohteena MSY:ssä on se osa nousukantaa, joka ylittää asetettuun poikastuotannon tasoon tarvittavan emokalamäärän ja tuottaa maksimaalisen, biologisesti kestävän lohisaaliin pitkällä aikavälillä. Tavoitetasona on yleisimmin pidetty 75-80 % maksimaalisesta poikastuotannosta. Huomattava osa lohikannoista tuottaa paljon vähemmän poikasia kuin eri tavoilla arvioitu potentiaalinen maksimi. Näillä kannoilla MSY=0, eli ne vaativat suojelua, mikä tarkoittaa käytännössä voimakasta kalastuksen säätelyä. Kantakohtaisessa säätelyssä kalastusta kestävien ja suojeltavien kantojen luotettava tunnistaminen on säätelyn edellytys. Nykyisin tunnistus perustuu geneettisiin analyyseihin, mikä puolestaan edellyttää laajaa, kaikki alueen lohikannat kattavaa geneettistä karttaa, eli baseline-aineistoa. Tämän lisäksi eri kantojen tai saman joen osakantojen kalastuskuolevuuden ajallisesta ja alueellisesta vaihtelusta tarvitaan tutkittua tietoa. Mikäli suojeltavia kantoja esiintyy suhteellisen paljon tietyssä kalastuksessa, on sitä tarpeellista rajoittaa. Vastaavasti, mikäli kalastusta kestävää kantaa esiintyy tyypillisesti tietyssä kalastuksessa, eikä uhanalaisia kantoja siinä esiinny, vahvaa kantaa voidaan kalastaa MSY-teholla. Tässä kirjallisuuskatsauksessa on kerätty yhteen suunniteltuja ja toteutettuja lohen kalastuksen säätelyjärjestelmiä, niiden syntyhistoriaa, päätöksentekoa, kansainvälistä yhteistyötä sekä erilaisia tapoja kerätä kantakohtaiseen säätelyyn tarvittavaa tietoa. Katsaus kattaa Atlannin lohen päälevinneisyysalueen: Luoteis Venäjältä Brittein saarille, Islannin, Grönlannin ja Pohjois-Amerikan itärannikon. Tyynenmeren lohilajien kalastuksen säätelyjärjestelmistä on otettu mukaan merkittävimmät jokisysteemit USA:n ja Kanadan länsirannikolta. Lopuksi on pohdittu kantakohtaiseen kalastuksensäätelyn edellytyksiä Suomessa.201

Taimenseurannat Tuulomajoen vesistön Suomen puolen latvajoissa 2011 - 2014

Tuulomajoen vesistön Suomen puoleiset latvavedet, Lutto-, Anteri-, Jauru-, Hirvas- ja Nuorttijoki ylläpitävät eräitä maamme viimeisistä ainoastaan luonnonvaraiseen lisääntymiseen perustuvista järvitaimenkannoista. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos (nykyään Luonnonvarakeskus, Luke) on seurannut näiden latvajokien arvokkaiden taimenkantojen tilaa satunnaisesti 1980-luvulta lähtien ja säännöllisesti vuodesta 2003 alkaen, keskittyen Lutto- ja Nuorttijoen vesistöihin. Seurannat on viime vuosina toteutettu yhteistyössä Metsähallituksen kanssa. Tässä raportissa esitellään alueen taimenseurantojen keskeiset tulokset vuosilta 2011–2014 ja peilataan niitä suhteessa aiempiin vuosiin. Sähkökoekalastuksien perusteella taimenen poikastuotanto Lutto- ja Nuorttijoen vesistöissä on säännöllistä, joskin poikastiheydet ovat verraten alhaisia ja poikasten esiintyminen on osin laikuttaista. Korkeimmat taimenen poikastiheydet havaitaan rauhoitetulta Muorravaarakkajoelta, jossa vuosittaiset keskitiheydet ovat vaihdelleet 8,6–31,7 poikaseen aarilla (yksi kalastuskerta) vuosina 2011– 2014. Taimenen poikasia esiintyy Nuorttijoen vesistössä tasaisemmin kuin Luttojoen vesistössä. Kokonaisuutena tarkastellen vesistöjen poikastiheyksissä ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia suhteessa aiempiin tutkimusvuosiin (2003–2010) ja havaitut tiheydet ovat Oulankajoen-Koutajoen vesistön taimenjokien tasolla tai jopa hieman suurempia. Pintasukelluslaskentojen perusteella Luttojoen vesistön kututaimenkantojen tilassa on viime vuosien aikana tapahtunut positiivista kehitystä. Kutukalamäärät ovat kasvaneet vakiolaskentaalueilla Suomu- ja Muorravaarakkajoessa, jonka lisäksi isoja vaellustaimenia on alkanut esiintyä myös aivan vesistön latvoilla, Kulasjoen yläosilla. Positiiviseen kehitykseen on todennäköisesti vaikuttanut mm. Muorravaarakka- ja Kulasjoen rauhoittaminen kalastukselta sekä muut käyttöönotetut kalastuksen säätelytoimet. Vahvistuvat kutukannat mahdollistavat suuremman poikastuotannon ja voivat parhaimmillaan johtaa nousukalamäärien kasvamiseen noin 5–7 vuoden aikajänteellä. Alustavien geneettisten selvitysten perusteella Tuuloman vesistön Suomen puolen latvajoissa esiintyy perinnöllisesti erilaistuneita taimenkantoja. Populaatiorakenteessa voidaan erotella karkeasti kolme geneettisesti erilaistunutta ryhmää, joita ovat: (1) Kulasjoki-Luttojoki, (2) Muorravaarakkajoki-Suomujoki ja (3) Nuorttijoki. Taimenkantojen perinnöllinen erilaistuminen on syytä huomioida alueen taimenkantojen hoitoa suunniteltaessa. Tuulomajoen latvavesien luonnonvaraisten järvitaimenkantojen hoito ja ylläpito perustuu kalastuksen säätelyyn. Kalastus on mitoitettava taimenkantojen tilan mukaan ja siinä on huomioitava koko taimenen elinkierto sekä Suomen että Venäjän puolelle. Alueen taimenkantojen nykytila ei mahdollista kalastustehon nostamista, vaan kalastuksen säätelytoimilla olisi edelleen pyrittävä kasvattamaan kutukalamääriä ja poikastuotannon tasoa.201

Genetic growth potential, rather than phenotypic size, predicts migration phenotype in Atlantic salmon

Knowledge of the relative importance of genetic versus environmental determinants of major developmental transitions is pertinent to understanding phenotypic evolution. In salmonid fishes, a major developmental transition enables a risky seaward migration that provides access to feed resources. In Atlantic salmon, initiation of the migrant phenotype, and thus age of migrants, is presumably controlled via thresholds of a quantitative liability, approximated by body size expressed long before the migration. However, how well size approximates liability, both genetically and environmentally, remains uncertain. We studied 32 Atlantic salmon families in two temperatures and feeding regimes (fully fed, temporarily restricted) to completion of migration status at age 1 year. We detected a lower migrant probability in the cold (0.42) than the warm environment (0.76), but no effects of male maturation status or feed restriction. By contrast, body length in late summer predicted migrant probability and its control reduced migrant probability heritability by 50-70%. Furthermore, migrant probability and length showed high heritabilities and between-environment genetic correlations, and were phenotypically highly correlated with stronger genetic than environmental contributions. Altogether, quantitative estimates for the genetic and environmental effects predicting the migrant phenotype indicate, for a given temperature, a larger importance of genetic than environmental size effects.Peer reviewe

The Atlantic salmon whole blood transcriptome and how it relates to major locus maturation genotypes and other tissues

The Atlantic salmon (Salmo salar) is important to many ecosystems and local economies and has therefore become the focus of a broad range of research questions that have benefited from the availability of high-quality genomic resources. Albeit gene expression studies have been extensive for this species, the transcriptome information for Atlantic salmon whole blood has been lacking. A transcriptome of Atlantic salmon blood would be a valuable resource for future studies, especially those wishing to take non-lethal samples. Here, we report a whole blood transcriptome for Atlantic salmon constructed from twelve 8-month old salmon parr using RNA-seq. We identify transcriptomic proxies for the genotype at the major maturation timing locus vestigial-like 3 (vgll3). Differentially expressed genes between the early and late maturing genotypes showed overrepresented Gene Ontology (GO) terms with the strongest result linked to 13 ribosomal subunit genes. To assess how the whole blood gene expression profile relates to other tissues, we compare the blood transcriptome to the reference transcriptome of fourteen other tissue types using both a common PCA method and a novel method. The novel method compares transcriptomes when gene expression is visualised as a layer using thin-plate spline smoothers. Both methods found similar patterns with the blood transcriptome being quite unique compared to the transcription profiles of other tissues.Peer reviewe