Tehtävä Venetsiassa : rakenteellinen ironia Hannu Raittilan romaanissa Canal Grande

Tutkielma tarkastelee Hannu Raittilan romaania Canal Grande (2001) rakenteellisen ironian näkökulmasta. Rakenteellisuudella tarkoitetaan ironiaa, joka läpäisee teoksen kaikki kerrokset aina yksittäisistä motiiveista sen keskeisiin teemoihin. Ironian rakenteellisuus ei tarkoita koko teoksen kattavaa leikittelyä sanojen todellisilla merkityksillä, vaan kysymys on ironisesta asennoitumisesta sanojen taustalla. Siitä, mikä on jätetty sanomatta. Romaani voi käsitellä vakavia aiheita ja tarkoittaa kirjaimellisesti kaiken mitä esittääkin, mutta silti suhtautua siihen ironisesti. Rakenteellisen ironian tulkitsemisessa korostuu tulkitsijan kompetenssi. Lukijalta se voi edellyttää esimerkiksi kirjallisuushistorian ja kirjallisuuden yleisten konventioiden hyvää tuntemista. Myös kontekstien merkitys korostuu. Canal Granden kohdalla teoksen ilmestymisajankohta on yksi tärkeä kontekstuaalinen tekijä. Romaanin ilmestymisvuonna (2001) Suomi oli ollut Euroopan unionin jäsen vasta kuusi vuotta. Canal Grandessa EU:n ja venetsialaisten monikansallinen byrokratia ja valtapeli asettuvat jyrkkään törmäyskurssiin romaanin suomalaisinsinöörin kanssa. Rakenteellisen ironian kannalta keskeiseen asemaan nousevatkin kulttuuriset erot ja niiden stereotypiat, joita romaanissa kärjistetään aina naurettavuuteen asti. Kohdeteoksessani kertojat ja henkilöhahmot sekä ironisoivat että ironisoituvat. Heidät on kyllästetty kansallisilla ja ammatillisilla stereotypioilla. He ovat siis helposti tunnistettavia ja liioiteltuja. Tarkastelen myös romaanin keskeistä kertojaa suhteessa insinööriproosan -käsitteeseen, josta on kirjoitettu usein Raittilan teosten kritiikeissä. Luen raittilalaisen insinööriproosan pikemminkin sen parodiaksi ja näin myös keskeiseksi osaksi teoksen rakenteellista ironiaa. Canal Grande rakentaa mutta myös purkaa luomaansa todellisuusilluusiota. Tämä tapahtuu viittauksilla sekä toisiin fiktiivisiin teoksiin että romaaniin itseensä. Näin intertekstuaalisuus ja metafiktiivisyys ovat keinoja tuottaa tekstiin ironista itsereflektiota. Intertekstuaalisuudella viitataan tekstienvälisiin suhteisiin. Canal Grande viittaa suoraan ja epäsuorasti lukuisiin kaunokirjallisiin teoksiin ja elokuviin. Samalla se asettuu ilkikuriseen vuoropuheluun 1900-luvun länsimaisen modernismin ja suomalaisten klassikoiden kanssa. Metafiktiolla tarkoitetaan kaunokirjallisuuden itsereflektiota, kun teksti viittaa oman rakentumisensa tapoihin fiktiivisenä teoksena. Tällainen itsereflektio on usein luonteeltaan tarkoituksellisen näkyvää ja ironista. Canal Grandessa jo romaanin tapahtumapaikkaa, Venetsiaa, voi pitää yhtenä osoituksena romaanin itsereflektiosta. Venetsia on yksi käytetyimmistä ja kuluneimmista tapahtumapaikoista taiteen historiassa. ”Kuolema Venetsiassa” on muutakin kuin Thomas Mannin novelli (1912). Se on kerronnallinen klisee. Canal Grande on tästä asetelmasta täysin tietoinen ja hyödyntää sitä itsekin. Kaupungin ja sinne sijoittuvan taiteen historia on osa romaanin intertekstuaalista ja metafiktiivistä leikkiä. Reflektoimalla itseensä ja toisiin teoksiin Canal Grande pitää esillä ajatusta koko Venetsiasta eräänlaisena fiktiivisenä tapahtumapaikkana. Tutkimus korostaa yhtäältä lukijan asemaa ironian tulkitsijana. Toisaalta yhteisöissä jaettuja käsityksiä ironiasta. Ironia ei ole kontekstistaan riippumatonta, universaalia ja jakamatonta. Tullakseen tulkituksi ironia edellyttää diskursiivisia yhteisöjä (Hutcheon 1995). Romaanissa vahvasti edustetut kansallisuuteen, kulttuuriin, ammattiin ja sukupuoleen liittyvät stereotypiat edellyttävät lukijalta niiden tunnistamista. Näin lukija voi jakaa saman diskursiivisen yhteisön, vaikka ei ehkä jakaisikaan teoksen esittämää ihmiskuvaa sellaisenaan. Toisaalta tutkimus kiinnittyy myös vahvasti klassisen narratologian viitekehykseen. Wayne C. Boothin (1961) lanseeraama sisäistekijän (implied author) käsite on edelleen hyödyllinen työkalu ironian tutkimuksessa. Samoin Gérard Genetten teoria fokalisaatiosta. Tuon myös esille, mitä mahdollisuuksia kerronnassa käytetty puheen epäsuora esitys antaa kaunokirjalliselle ironialle. Aivan keskeisessä asemassa romaanin itseironiaa on kuitenkin metafiktio, sillä kaikki keskeiset ironian tuottamisen keinot ovat yhteydessä myös romaanin keinoihin viitata itseensä kaunokirjallisena teoksena

"Sometimes the knights are the monsters" George R. R. Martinin A Song of Ice and Fire ja genren lukeminen

Tutkielma käsittelee genren ja luennan dynaamista vuorovaikutusta uudessa fantasiafiktiossa. Yhtäältä genren rakentuminen geneettisesti tai semanttisesti ja toisaalta rakenteellisten ja kuvastollisten genrekonventioiden tapa ohjata luentaa on täten tutkielman alkuosan keskeistä sisältöä. Huomiota kiinnitetään eritoten siihen, miten luentaa voidaan manipuloida manipuloimalla konventiosidonnaisia odotuksia tietyn tyyppisten tarinoiden luonteesta. Tutkimus keskittyy sellaiseen nykyfantasiaan, joka ottaa poetiikkaansa vaikutteita postmodernismista. Fantasian ja postmodernismin leikkauspistettä ja sen merkitystä luennalle käsitellään ilmiön kannalta esimerkillisen, George R. R. Martinin romaanisarjan A Song of Ice and Fire avulla. Kohdeteos ei ole tutkimuksen näkökulmasta ainutlaatuinen, vaan ennemmin edustaa laajempaa tyyliä: sitä, millaiseksi fantasiafiktio muuttuu sen siirtyessä keskeiseksi osaksi fiktion valtavirtaa. Tutkielman teoreettisen kehikon ydin koostuu genreteoriasta, postmodernismin teoriasta sekä lukemisen prosessuaalisuutta käsittelevistä teorioista. Tukena kehykselle toimivat eritoten mallit immersiosta ja metafiktiosta ja näiden kahden ilmiön suhteesta. Tutkielman taustalla näkyy myös keskustelu postmodernismin kuolemasta ja siitä, mitä postmodernismin jälkeinen kirjallisuus, jota Martinin sarjan esitetään edustavan, tarkoittaa. Martinin sarja on samanaikaisesti postmodernismille tyypillisellä tavalla itsetietoinen ja fantasiafiktiolle tyypillisellä tavalla immersiivinen teksti, joten metafiktion ja immersion käsitteitä uudelleenmääritellään ja sovitetaan yhteen tutkielmassa. Tutkielmassa hahmotellaan mallia interaktiivisesta immersion muodosta, joka kohdistuu tekstin rakenteen ja merkitysten ennemmin kuin sen tapahtumien ja ympäristöjen tasolle

"Kuinka vaikeaa olla selväjärkinen" : Panu Rädyn XYZ postmodernistisena parodiana

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Panu Rädyn vuonna 1994 ilmestyneen esikoisromaanin XYZ postmodernistisia ja metafiktiivisiä ominaisuuksia. Tutkimuksen pääpaino on näiden piirteiden käyttö teoksen ilmestymisajankohdan kirjalliseen kenttään ja yhteiskuntaan kohdistuvana parodiana. Käsittelen postmodernistisen kirjallisuuden vaiheita Suomessa myös laajemmin, ennen kaikkea sen asemaa 1990- luvun alkupuoliskolla. Tutkimukseni on painottunut postmodernismin ja metafiktion teorioihin, joista merkittävimpiä tälle gradulle ovat olleet Linda Hutcheonin ja Patricia Waughin kirjoitukset. Parodian teoriaa on mukana pääasiassa välillisesti: sekä postmodernismia että metafiktiota käsitellään usein juuri parodian kautta. Ennen kaikkea Linda Hutcheonin käsitys parodiasta uutta luovana kirjoittamisen lajina sopii hyvin aikakautensa kirjallisia konventioita rikkovanXYZ:n tarkasteluun. Olen ottanut huomioon myös kirjallisella kentällä näiden alan perusteosten julkaisun jälkeen tapahtuneet muutokset, kuten postmodernismin yleistymisen rajoja rikkovasta suuntauksesta olennaiseksi osaksi modernia kaunokirjallisuutta. X Y Z on luokiteltu romaaniksi, mutta rakenteeltaan se on pikemminkin fragmenttikokoelma. Tarkastelen tutkimuksessani, miten pienoisproosakatkelmista koostuvan teoksen muoto on yhteydessä sen pirstaloituneeseen maailmankuvaan, ja miten tällaisen rakenteeltaan totutusta poikkeavan teoksen määrittely romaaniksi on vaikuttanut sen vastaanottoon – tutkimukseeni sisältyy aikalaiskriitikoiden näkemyksiä teoksesta. Katsominen ja katseen kohteena oleminen ovat läpi teoksen toistuvia teemoja, joita tarkastelen mm. mediaan kohdistuvan parodian ja yhteiskuntakritiikin kautta. Osoitan tutkimuksessani, että Panu Räty käyttää XYZ:ssa useita postmodernistisen kirjallisuuden piirteitä, mutta teos ei kuitenkaan ole osa 1990-luvulle tultaessa jo taakse jäänyttä ohjelmallista postmodernistista suuntausta. Sen sijaan nämä tyylikeinot ovat käytössä välineinä, joiden avulla paitsi parodioidaan 1990-luvun kirjallista kenttää, myös kommentoidaan pitkän nousukauden jälkeen rajusti muuttunutta yhteiskuntaa. XYZ ei ole poliittinen teos, mutta se on kuitenkin voimakkaan yhteiskuntakriittinen

Elävän näköisiä eläimiä ja kirjoitettuja ihmisiä:johtomotiivin saamat merkitykset ja metafiktiivisyys Henni Kitin romaanissa Elävän näköiset

Tiivistelmä. Käsittelen pro gradu -työssäni Henni Kitin esikoisromaanissa Elävän näköiset (2014) esiintyvää ”elävän näköisyyttä” johtomotiivin ja metafiktiivisyyden käsitteiden avulla. Metafiktiivisyyden alakäsitteistä tutkimukselleni keskeinen on erityisesti mise en abyme. Sivuan myös postmodernismia ja postmodernismin jälkeen tulevan kirjallisuuden estetiikan teorioita, näistä erityisesti metamodernismia. Kokoavana pyrkimyksenäni on muodostaa kokonaistulkinta siitä, miten moniaineksisen romaanin muoto ja sisältö toimivat yhdessä ja luovat romaanin kokonaisuuden. Johtomotiivin suhteen keskeisimpinä lähteinäni toimivat artikkelikokoelmat The Return of Thematic Criticism (1993), Thematics. New Approaches (1995) ja Thematics. Interdisciplinary Studies (2002). Metafiktiivisyydestä tärkein lähdeteokseni on Mika Hallilan väitöskirja Metafiktion käsite (2006). Mise en abymen teoretisoinnissa nojaan Lucien Dällenbachin ajatuksiin ja Anna Makkosen Romaani katsoo peiliin -väitöskirjan (1991) esimerkkiin. Metamodernismin käsitteen taustalla on Timotheus Vermeulenin ja Van Der Akkenin Notes on Metamodernism -artikkeli ja eri tutkijoiden heidän ajatuksiaan käytännön analyysiin soveltavat artikkelit. Tutkielmani analyysiosiossa ”elävän näköisyys” on kahdenlaista: teoksessa toistuva motiivi ja teoksen pyrkimys realismiin todellisuuden kuvauksessa. Kahden tason, teoksen sisäisen maailman ja teoksen kerronnan, pyrkimykset elävän näköisyyteen muodostavat metafiktiivisen mise en abyme -rakenteen. Tutkimukseni etenee elävän näköisyyden motiivin tunnistamisesta teoksen metafiktiivisyyden analysointiin ja loppuu romaanin kirjallisuushistoriallisen paikan pohtimiseen. Elävän näköisissä käsitellään monella tapaa elävän näköisen taiteen tekemistä ja mimeettisen taiteen luomaa todellisuusilluusiota. Toistuminen tekee tästä elementistä motiivin. Mise en abyme -rakenne syntyy, kun teoksen taide ja taiteilijat miettivät, miten tehdä realismia samalla kun teos itse pyrkii olemaan realismia. Romaani sisältää myös taiteilijahahmon, joka osaltaan vahvistaa peilirakenne-tulkintaa. Mise en abyme -rakenteen lisäksi teos sisältää myös muita metafiktiivisiä keinoja. Ne kiinnittävät lukijan huomiota tekstin kerrottuun luonteeseen mimeettisen todellisuusilluusion sijaan. Elävän näköiset ei edusta muotonsa puolesta konventionaalista romaanin realismia. Se ei myöskään sisällä helposti määriteltävää juonta eikä sille ole yksinkertaista määrittää lajityyppiä. Esitän työssäni, että tämä rakenteen vaihtelevuus liittyy teoksen käsittelemään ”elävän näköisen” realismin luomisen ongelmaan ja on tapa kirjoittaa elämästä, joka ei etene johdonmukaisesti kuin romaani vaan vyöryen ja loikkien kuin oikea elämä. Elävän näköiset on aikansa romaani, joka sisältää esimerkiksi metamodernismiin liittyvää liikettä ja pyrkimystä uudenalaiseen, postmodernismin jälkeiseen realismiin. Pro gradu -työni lopputuloksena esitän, että sitä voi lukea metafiktiivisiä piirteitä sisältävänä romaanina taiteen tekemisestä, romaanin kirjoittamisesta ja elävän näköisen, totuudenmukaisen realismin kirjoittamisen mahdollisuuksista

”Ennen kaikkea televisiosarjahan on jatkuvajuoninen Jobin kirja”: Metafiktiivisyys ja kirjoittaja jumalana Johanna Sinisalon romaanissa Lasisilmä

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Johanna Sinisalon kolmatta romaania Lasisilmä (2005) ja siinä ilmenevää metafiktiivisyyttä. Kertomuksessa minäkertojana toimiva Taru päätyy kirjoittamaan jatkuvajuonista televisiosarjaa. Lukuisten outojen yhteensattumien myötä hän alkaa uskoa, että sarjan käsikirjoitus vaikuttaa hänen elämäänsä. Tämän myötä hän kaappaa vallan käsikirjoitustiimissä ja järjestelee käsikirjoituksen itselleen mieluisalla tavalla. Kertomus on kauttaaltaan metafiktiivinen niin aiheiltaan, kerronnaltaan, rakenteiltaan ja intertekstuaalisuuksiltaan. Metafiktiolla tarkoitetaan fiktiosta kertovaa fiktiota. Metafiktioon liitetään fiktion tietoisuus itsestään ja itsereflektio. Metafiktiivisillä teoksilla on tapana kommentoida itseään ja ilmaista tietoisuutta omasta keinotekoisuudestaan. Metafiktiosta on esitetty useita erilaisia teorioita. Nojaudun keskeisimmin Patricia Waughin (1984), Linda Hutcheonin (1980) ja Mika Hallilan (2006) teoretisointeihin metafiktiosta. Metafiktion lisäksi tutustun fiktiivisen totuuden käsitteeseen Michael Riffaterren (1990) ajattelun pohjalta. Luennassani lähden liikkeelle romaanissa esiintyvistä lasisten ja keinotekoisten pintojen motiiveista. Lasisilmä symboloi motiivina ja romaanin nimenä keinotekoisuutta. Tarkastelen tämän jälkeen rakennetta, joka muistuttaa televisio-ohjelman ja näytelmän käsikirjoitusta: tarina on jaettu näytöksiin ja sivujen asettelut muistuttavat käsikirjoitusliuskoja. Kertomus problematisoi itseään epäluotettavalla kertojalla. Tarina kommentoi itse itseään lukuisilla erilaisilla tavoilla. Luennassani tarkastelen tarinan reaalimaailman ja fiktiivisen televisiomaailman kietoutumista yhteen. Tulkintanani esitän, että metafiktiiviset piirteet särkevät fiktiivistä totuutta läpi tarinan. Lasisilmän metafiktiivisyys on leikittelevyydessään ylitsepursuavaa. Metafiktiivisen romaanin tavoin se kyseenalaistaa myös lukijan ympärillä olevaa todellisuutta: maailma, jossa lukija elää, voi olla tarinan maailmojen tapaan fiktiivinen tai vähintään kerronnallisten valintojen tulos. Kirjallisuudentutkimuksessa tunnustetaan usein kirjailijan asema luomansa maailman jumalana: viime kädessä kirjailijalla on kaikkivoipainen oikeus säännellä luomaansa maailmaa ja sen henkilöhahmoja. Metafiktion käsitteen esseessään esitellyt William H. Gass on nähnyt kirjailijan luomansa maailman jumalana. Lasisilmän kertomuksen keskiössä on päähenkilö Tarun yritys nousta henkilöhahmon asemasta jumalalliseen kirjoittajan asemaan. Luennassani esitän, että Tarun reaalimaailmassa tapahtuva vallankaappausyritys asettautua uudeksi pääkäsikirjoittajaksi on kertomuksen reaalimaailman tapahtumien ohella allegorinen kuvaus fiktiivisen henkilöhahmon yrityksestä asettautua omaa luojaansa eli kirjailijaa vastaan. Vallankaappaus esitetään lukuisten luojajumalarinnastusten kautta. Lopulta vallankaappausyritys on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, ja Taru joutuu palaamaan asemaansa pelkkänä henkilöhahmona

“Life was a fiction anyway” : Metafiction and Ian McEwan’s Sweet Tooth

Pro gradu -tutkielmani käsittelee metafiktion käyttöä Ian McEwanin teoksessa Makeannälkä. Metafiktio on käsitteenä hankala: kuten jälkimodernismi, johon se usein yhdistetään, sitä on vaikea määritellä, ja useat kirjallisuudentutkijat esittävätkin siitä toisistaan hieman eriäviä määritelmiä. Tutkijat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että metafiktio on itsensä tiedostavaa kirjallisuutta. Vaikka metafiktio on käsitteenä melko uusi, metafiktiivisiä piirteitä on esiintynyt romaaneissa jo vuosisatojen ajan, ja ensimmäiset metafiktiivisiksi määriteltävät esimerkit löytyvätkin romaaneista jo 1700-luvulta. Osoittaakseni, että metafiktio on olennainen osa romaania, aloitan tutkimukseni katsauksella romaaniteoriaan. Kuten metafiktion, myös romaanin määritelmä vaikuttaa aiheuttavan tutkijoille päänvaivaa: ei esimerkiksi ole aivan selkeää, voidaanko jokin tietty kirja lukea kuuluvaksi romaanigenreen vai ei. Romaaniteorian jälkeen perehdyn syvemmin metafiktion käsitteeseen. Metafiktion teorian pioneereina pidetään yleisesti Linda Hutcheonia sekä Patricia Waugh’ta, ja heihin viitataankin lähes poikkeuksetta metafiktiota koskevissa tutkimuksissa: myös oma tekstini nojaa heidän luomiinsa teorioihin. Lisäksi hyödynnän muun muassa Mika Hallilan ajatuksia. Metafiktion yhteydessä tutkin myös parodian käsitettä. Tutkimuksessani käytän lisäksi termiä metaromaani, joka tarkoittaa kirjaa kirjan sisällä. Tämän termin määrittelen pääosin David Lowenkronin tekstin kautta. Käsiteltyäni keskeiset termit keskityn Makeannälkä-teokseen. Aloitan analyysini tutkimalla mikä tekee kirjasta metafiktiivisen. Hyödynnän metafiktion määrittelyssä löytämiäni piirteitä, joita tuen romaanista otetuilla katkelmilla. Tämän jälkeen pohdin mahdollisia syitä teoksen metafiktiivisyydelle, eli mietin mikä motivoi kirjailijaa luomaan metafiktiivisen tekstin. Lopuksi teen yhteenvedon tutkimukseni tuloksista