Helsinkiläisten asunnottomuuspolut

Helsinkiläisten asunnottomuuspolut -tutkimuksen tavoitteena oli tunnistaa eri väestöryhmille ominaisia asunnottomuuspolkuja: mistä asunnottomaksi päädytään, missä asunnottomuuden aikana majoitutaan ja miten sen päättävä asuminen lopulta järjestyy. Tutkimuksessa kartoitettiin asumista asunnottomuutta ennen, jälkeen ja sen aikana, sekä asunnottomuuteen johtaneita elämäntilanteita ja siitä poistumiseen vaikuttaneita tekijöitä postikyselyn avulla. Kysely suunnattiin helsinkiläisille, jotka olivat olleet väestötietojärjestelmässä kirjautuneina vailla vakinaista asuntoa oleviksi, mutta joiden VVA-oleskelu oli päättynyt. Kyselyn vastausprosentti jäi alhaiseksi (17 %), mutta vastaajien jakaumat useimpien taustatekijöiden, erityisesti iän, suhteen vastasivat melko hyvin perusjoukkoa. Vastanneista 76,5 %:lla VVA-kirjauksen syynä oli asunnottomuus ja asunnon saamisen vaikeus, kun taas 23,5 % oli kirjautunut VVA:ksi muusta syystä. Asunnottomuuteen johtavia yleisimpiä syitä ovat elämäntilanteen muutokset, kuten erot, muutto toiselle paikkakunnalle ja vuokrasopimusten päättyminen itsestä riippumattomista syistä. Erityisesti nuorilla myös liian suuret asumiskustannukset ja lapsuudenkodista itsenäistymiseen liittyvät ongelmat johtavat asunnottomuuteen. Elämäntilanteiden taustalla osalla on myös talousvaikeuksia ja työttömyyttä. Uuden asunnon saamisen yleisimpiä esteitä ovat mm. korkea hintataso, häiriömerkinnät luottotiedoissa ja vuokratakuut. Suurin osa saa jakson ajaksi majapaikan ystävien ja sukulaisten luota, vain pieni osa turvautuu asunnottomien palveluihin. Kokemukset ulkona ja julkisissa tiloissa, autossa ja leirintäalueella majoittumisesta olivat kuitenkin kyselyn mukaan melko yleisiä. Klusterianalyysin avulla tyypiteltiin kyselyyn vastanneiden asunnottomuuspolkuja. Sen tuloksena löytyi 8 klusteria, toisistaan poikkeavaa asunnottomuuspolkua. Analyysin tuloksena saadut asunnottomuuspolut luokiteltiin 3 ryhmään: kitka-asunnottomiin, joilla asunnottomuus ratkesi sukulaisten ja ystävien luona vietetyn jakson jälkeen sopivan omistus- tai vuokra-asunnon löydyttyä (40 %); huono-osaisiin, usein pitkäaikaisasunnottomiin, jotka joutuivat turvautumaan asunnottomien palveluihin päättääkseen asunnottomuutensa (19 %); sekä tähän väliin sijoittuviin epävarmempien asumisurien ryhmään (41 %). Nuorilla jakaumat painottuivat selvästi parempiin klustereihin: nuorista puolet kuului kitka-asunnottomien ryhmään, 41 % epävarman asumisuran ryhmään ja vain 7 % huono-osaisimpien asunnottomien klustereihin. Todennäköisyyttä kuulua heikoimpiin klustereihin, joissa oli jouduttu turvautumaan asunnottomien palveluihin, kasvatti alhaiset, alle 1500 euron ja erityisesti alle 500 euron, kuukausitulot ja vähensi alle 30 v. ikä. Miehillä heikompien polkujen todennäköisyys oli jossain määrin yleisempää. Todennäköisyyttä kasvattivat opintojen keskeytyminen, läheisen kuolema, jossain määrin mielenterveysongelmat, luottotietomerkinnät, vuokravelat ja se, ettei elämäntavan tms. syyn takia ollut lainkaan etsinyt asuntoa. Niillä, jotka katsoivat VVA-kirjauksensa olevan jatkumoa lapsuudesta asti kasautuneille vaikeuksille, oli suurempi todennäköisyys kuulua heikompiin klustereihin

Nuorten asuminen 2014

Tutkimuksessa selvitetään 18–29-vuotiaiden nuorten asemaa asuntomarkkinoilla, nykyistä asumista sekä asumiseen liittyviä suunnitelmia, ongelmia ja toiveita. Tutkimuksen aineisto kerättiin nuorille suunnatulla valtakunnallisella puhelinkyselyllä. Aiemmat vuosina 1991, 1995, 2005 ja 2010 toteutetut nuorten asumista koskevat tutkimukset mahdollistavat asumisessa tapahtuneiden muutosten ajallisen vertailun. Ensimmäistä kertaa kysely kohdennettiin myös maahanmuuttajataustaisille nuorille. Uusia teemoja tässä tutkimuksessa ovat maahanmuuttajanuorten asumisen lisäksi nuorten asunnottomuus, heidän asuntomarkkinoilla kokemansa syrjintä sekä asenteet yhteisöllistä asumista kohtaan. Kyselyaineiston analyysin lisäksi julkaisu sisältää luvun nuorisoasumisen määrällisestä tulevaisuuden tarpeesta sekä artikkelit nuorten asunnottomuudesta,opiskelija-asumisen tulevaisuudesta ja nuorten asumisen tuista. Nuoret asuvat muuta väestöä ahtaammin ja yleisintä on vuokra-asuminen. Maahanmuuttajataustaisten nuorten asema asuntomarkkinoilla on selvästi kantaväestön nuoria heikompi. Nuorten asumistoiveet heijastelevat suomalaisten yleisiä toiveita omistusasumisesta pientalossa luonnonläheisessä ympäristössä, mutta tulokset antavat jonkin verran viitteitä urbaanin asumisen suosion kasvusta. Keskeinen jakaja nuorten asumisessa ja asumistoiveissa on maantieteellinen sijainti: pääkaupunkiseutu poikkeaa muusta Suomesta ja kaupungit poikkeavat taajamista ja haja-asutusalueista. Taloudellinen tilanne heijastuu jossain määrin enemmän nuorten asumiseen kuin vuoden 2010 tutkimuksessa. Asumismenoista hyvin selviävien nuorten osuus on hieman laskenut, ja useampi on joutunut sopeuttamaan toimintaansa selvitäkseen asumiskustannuksistaan. Vaikeimmassa asemassa ovat yksin kaupunkien keskustoissa asuvat nuoret. Entistä harvempi nuori asuu omistusasunnossa ja useampi suunnittelee asunnon ostoa vasta pidemmällä aikavälillä. Kotona asuvat nuoret puolestaan suunnittelevat >muuttoa aiempaa harvemmin. Valtaosa nuorista selviää kuitenkin asumismenoista hyvin eikä asuminen aiheuta suurimmalle osalle huolta. Nuorten kokemukset syrjinnästä ja asunnottomuudesta ovat verrattain yleisiä. Suhtautuminen yhteisölliseen asumiseen ei ole nuorten keskuudessa täysin varauksetonta, mutta se nähdään kuitenkin yleisesti hyvänä keinona alentaa asumiskustannuksia. Nuorisoasuntojen tarjontaa tulisi lisätä erityisesti pääkaupunkiseudulla ja kehyskunnissa sekä Tampereen seudulla. Väestöennusteiden mukaan nuorten määrä kasvaa näillä alueilla edelleen tulevaisuudessa, erityisesti maahanmuuton vaikutuksesta, mutta vuokra-asuntomarkkinat ovat jo ennestään kireät

"Suomi sai yhdennentoista presidenttinsä ja historiansa ensimmäisen naispresidentin". Naispresidentin sukupuolen diskursiivinen rakentuminen Helsingin Sanomissa

Politiikka on perinteisesti määrittynyt miehiseksi, julkiseksi alueeksi, jossa yksityiseen miellettyjen naisten läsnäolo ei ole ollut itsestään selvää. Vaikka politiikan todellisuus on muuttunut, käsitykset naisten paikasta eivät välttämättä ole muuttuneet samassa tahdissa. Tällä on oletettavasti vaikutusta tapaan, jolla naispoliitikkoja kuvataan mediassa, toisaalta median kuvaukset osaltaan vaikuttavat käsityksiin naispoliitikoista ja heidän asemaansa politiikassa. Pro gradu -tutkielmani asettuu naispoliitikkojen mediarepresentaatioista tehdyn tutkimuksen jatkumolle, jonka mukaan naispoliitikkojen esiintymistä mediassa luonnehtii julkisuuden vähyys, luonteen, perhesuhteiden, yksityiselämän ja ulkonäön käsittelyn hallitsevuus ja kriittisyys naispoliitikkojen toimintaa, poliittisia mielipiteitä ja ajamia asioita kohtaan. Tutkielmassani tarkastelen Suomen ensimmäisen naispresidentin Tarja Halosen kuvauksia Helsingin Sanomissa ja tutkin sitä, miten ja missä naispresidentin sukupuolta ja naiseutta tuodaan esiin ja milloin se merkityksellistyy. Tarkastelen naispresidentin sukupuolen representoimista ja tuottamista myös suhteessa aiempaan tutkimukseen. Tutkimukseni teoreettisena lähtökohtana on sosiaalinen konstruktionismi, sillä näen median osallisena sukupuolen ja naispoliitikkouden tuottamisessa. Tarkemmin tutkielmani paikantuu feministiseen mediatutkimukseen, joka pyrkii tekemään sukupuolta näkyväksi ja tarkastelemaan valtasuhteita. Tutkielmani sukupuolen ymmärrys perustuu performatiiviseen sukupuolen käsitykseen, jossa sukupuoli määritellään teoiksi ja jatkuvaksi toistoksi. Media, ja Helsingin Sanomat sen osana, on keskeinen kulttuuristen ja yhteiskunnallisten valtasuhteiden ja käytäntöjen paikka, jossa sukupuolta toistetaan. Tutkimukseni metodologia pohjaa kriittisen foucault'laisen diskurssianalyysin perinteeseen, joka painottaa kieltä yhteiskunnallisena tuotoksena sekä vaikuttajana; tutkielmani tavoitteena on tuottaa poleeminen puheenvuoro suhteessa vallitsevaan sosiaaliseen järjestykseen, eikä vain kuvailla kielen käytön vaihtelevuutta. Aineistoni koostuu Helsingin Sanomissa julkaistuista Tarja Halosta käsittelevistä artikkeleista vuosilta 1999-2006 sekä niiden yhteydessä julkaistuista valo- ja pilakuvista, jotka tuovat esiin presidentin sukupuolta. Analyysin tuloksena Helsingin Sanomista löytyi asenteellisia kirjoituksia ja sukupuolittunutta kuvausta huolimatta lehden imagosta objektiivisuuteen pyrkivänä asialehtenä. Aineistossa esiintyvän sukupuolipuheen voi nähdä neuvotteluna, jota käydään, kun maskuliininen asema murtuu ja tulee naisten ulottuville. Neuvottelu on nähtävissä erityisesti aineiston ajallisessa kaaressa ja artikkelien määrässä, mutta myös sisällössä. Neuvottelua vaativat myös Halosen tausta ja naimattomuus ja miehen joutuminen edustuspuolison asemaan. Sukupuolittunut kuvaus oli erityisen voimakasta valinnan jälkeisinä päivinä ja jatkui hieman hillitymmin muutaman ensimmäisen vuoden, joiden aikana Halosen tunteita, pukeutumista ja ulkonäköä kuvailtiin, erityisesti korostui Halosen luonne. Vuonna 2002 kirjoittelu normalisoitui ja laantui, eikä presidentin sukupuoli ollut enää niin suuri ihmettelyn aihe. Kautta koko aineiston Halosen viranhoitoa tarkasteltiin kuitenkin siitä näkökulmasta, miten nainen suoriutuu presidentin tehtävistä, jolloin Halonen joutui edustamaan sukupuoltaan ja määrittyi ensisijaisesti naiseksi. Vuodesta 2005 eteenpäin kirjoittelua hallitsivat lähestyvät presidentin vaalit, joiden myötä sukupuoli jälleen merkityksellistyi. Vuoden 2006 vaalivoiton jälkeen sukupuoli näkyi enää vähän. Vaikka kirjoittelu naispresidentistä pysyi jossain määrin sukupuolittuneena läpi aineiston, jäivät suurimmat ylilyönnit ensimmäisen kauden alkuun. Neuvottelu Halosen kohdalla päättyi ja käytännöt käsitellä naispresidenttiä vakiintuivat. Tunnistin aineistosta kolme diskurssia, joissa presidentin sukupuolta käsiteltiin. Toteutuneen tasa-arvon diskurssi esiintyi aineistossa tapana juhlistaa naispresidenttiä. Diskurssissa naispresidentti näyttäytyi suomalaisen yhteiskunnan sukupuolten tasa-arvoisuuden symbolisena sinettinä ja tasa-arvo nähtiin jo toteutuneena, jolloin siinä olevat aukot peittyivät näkyvistä. Perinteisen sukupuolijaon diskurssissa sukupuolten väliset suhteet nähtiin länsimaisen ajattelun dikotomisten jaotteluiden mukaisina, jolloin naisten paikan ei katsota olevan julkisen alueella politiikassa, vaan yksityisessä. Ennen naispresidentin valintaa tämä tuotiin esille melko suoraan, naispresidentin kohdalla vastakkaisuus politiikkaan ilmaistiin kohtelemalla tätä diskurssin edellyttämällä tavalla naisena; keskittymällä ulkonäköön, luonteenpiirteisiin ja tunteisiin ja liittämällä yksityisen alueelle kuuluviin asioihin, joita ei ole aikaisemmin ollut tapana tuoda esiin presidentin yhteydessä. Diskurssi oli aineistossa hegemoninen, mutta koska se ei ole poliittisesti korrekti, esiintyi se suoraa puhetta useammin erilaisina vihjeinä aineistossa. Kolmas aineistossa esiintyvä diskurssi oli feministinen diskurssi, joka toimi haastajana suhteessa kahteen muuhun diskurssiin ja kyseenalaisti niiden oletukset; toisaalta suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvon mallimaana tuomalla esiin epäkohtia siinä, toisaalta kritisoimalla perinteisen sukupuolijaon diskurssia tekemällä sitä näkyväksi tuomalla esiin asioiden sukupuoliulottuvuuden. Feministinen diskurssi oli aineistossa marginaalinen. Sukupuoli vaikuttaisi olevan Helsingin Sanomissa yhä melko reflektoimaton aspekti, mistä kertoo stereotyyppiset kuvaukset naispresidentistä sekä presidentti-instituution yhteydessä vieraiden, mutta naisten yhteydessä tuttuakin tutumpien, aiheiden käsittely. Aineistoni yksi mielenkiintoisin piirre oli Halosesta tehtyjen stereotyyppisten kuvausten ristiriitaisuus; hänet yritettiin esittää toisaalta kansakunnan lempeänä muumimammana, toisaalta tasavallan pirttihirmuna. Stereotyyppisten kuvausten avulla on helppo horjuttaa naispoliitikon uskottavuutta, esimerkiksi kuvaamalla tämä liian "pehmeäksi" poliittisessa tilanteessa, jonka esitetään vaativan vahvaa johtajaa. Toisen ääripään mukainen kuvaus "kovasta poliitikosta" taas toimii naisen kohdalla harvoin positiivisesti. Stereotyyppiset kuvaukset naisista ja naisten liittäminen yksityiseen uusintavat dikotomista käsitystä sukupuolista vahvistaen naisten kuulumattomuutta politiikkaan ja julkiseen. Keskittyminen politiikan kannalta epärelevantteihin aiheisiin vie tilaa oikeasti merkittäviltä asioilta ja trivialisoi naisia politiikassa. Sukupuolivaikutusten arviointi on edelleen tarpeen Helsingin Sanomissa kirjoitettaessa naispoliitikoista, sillä dikotominen sukupuoliajattelu istuu tiukassa ja siitä pois pääseminen vaatii tietoista ajattelua ja ponnistuksia. Pyrkimyksissä huomioida sukupuoli mediassa on avainasemassa yksityisen ja julkisen välisen rajanvedon haastaminen ja kolminaisuuksien nainen-naisellinen-yksityinen ja mies-maskuliininen-julkinen rikkominen. Asiasanat: sukupuoli, naispresidentti, media, sanomalehti, diskurssi, yksityinen, julkine

"Suomi sai yhdennentoista presidenttinsä ja historiansa ensimmäisen naispresidentin". Naispresidentin sukupuolen diskursiivinen rakentuminen Helsingin Sanomissa

Politiikka on perinteisesti määrittynyt miehiseksi, julkiseksi alueeksi, jossa yksityiseen miellettyjen naisten läsnäolo ei ole ollut itsestään selvää. Vaikka politiikan todellisuus on muuttunut, käsitykset naisten paikasta eivät välttämättä ole muuttuneet samassa tahdissa. Tällä on oletettavasti vaikutusta tapaan, jolla naispoliitikkoja kuvataan mediassa, toisaalta median kuvaukset osaltaan vaikuttavat käsityksiin naispoliitikoista ja heidän asemaansa politiikassa. Pro gradu -tutkielmani asettuu naispoliitikkojen mediarepresentaatioista tehdyn tutkimuksen jatkumolle, jonka mukaan naispoliitikkojen esiintymistä mediassa luonnehtii julkisuuden vähyys, luonteen, perhesuhteiden, yksityiselämän ja ulkonäön käsittelyn hallitsevuus ja kriittisyys naispoliitikkojen toimintaa, poliittisia mielipiteitä ja ajamia asioita kohtaan. Tutkielmassani tarkastelen Suomen ensimmäisen naispresidentin Tarja Halosen kuvauksia Helsingin Sanomissa ja tutkin sitä, miten ja missä naispresidentin sukupuolta ja naiseutta tuodaan esiin ja milloin se merkityksellistyy. Tarkastelen naispresidentin sukupuolen representoimista ja tuottamista myös suhteessa aiempaan tutkimukseen. Tutkimukseni teoreettisena lähtökohtana on sosiaalinen konstruktionismi, sillä näen median osallisena sukupuolen ja naispoliitikkouden tuottamisessa. Tarkemmin tutkielmani paikantuu feministiseen mediatutkimukseen, joka pyrkii tekemään sukupuolta näkyväksi ja tarkastelemaan valtasuhteita. Tutkielmani sukupuolen ymmärrys perustuu performatiiviseen sukupuolen käsitykseen, jossa sukupuoli määritellään teoiksi ja jatkuvaksi toistoksi. Media, ja Helsingin Sanomat sen osana, on keskeinen kulttuuristen ja yhteiskunnallisten valtasuhteiden ja käytäntöjen paikka, jossa sukupuolta toistetaan. Tutkimukseni metodologia pohjaa kriittisen foucault'laisen diskurssianalyysin perinteeseen, joka painottaa kieltä yhteiskunnallisena tuotoksena sekä vaikuttajana; tutkielmani tavoitteena on tuottaa poleeminen puheenvuoro suhteessa vallitsevaan sosiaaliseen järjestykseen, eikä vain kuvailla kielen käytön vaihtelevuutta. Aineistoni koostuu Helsingin Sanomissa julkaistuista Tarja Halosta käsittelevistä artikkeleista vuosilta 1999-2006 sekä niiden yhteydessä julkaistuista valo- ja pilakuvista, jotka tuovat esiin presidentin sukupuolta. Analyysin tuloksena Helsingin Sanomista löytyi asenteellisia kirjoituksia ja sukupuolittunutta kuvausta huolimatta lehden imagosta objektiivisuuteen pyrkivänä asialehtenä. Aineistossa esiintyvän sukupuolipuheen voi nähdä neuvotteluna, jota käydään, kun maskuliininen asema murtuu ja tulee naisten ulottuville. Neuvottelu on nähtävissä erityisesti aineiston ajallisessa kaaressa ja artikkelien määrässä, mutta myös sisällössä. Neuvottelua vaativat myös Halosen tausta ja naimattomuus ja miehen joutuminen edustuspuolison asemaan. Sukupuolittunut kuvaus oli erityisen voimakasta valinnan jälkeisinä päivinä ja jatkui hieman hillitymmin muutaman ensimmäisen vuoden, joiden aikana Halosen tunteita, pukeutumista ja ulkonäköä kuvailtiin, erityisesti korostui Halosen luonne. Vuonna 2002 kirjoittelu normalisoitui ja laantui, eikä presidentin sukupuoli ollut enää niin suuri ihmettelyn aihe. Kautta koko aineiston Halosen viranhoitoa tarkasteltiin kuitenkin siitä näkökulmasta, miten nainen suoriutuu presidentin tehtävistä, jolloin Halonen joutui edustamaan sukupuoltaan ja määrittyi ensisijaisesti naiseksi. Vuodesta 2005 eteenpäin kirjoittelua hallitsivat lähestyvät presidentin vaalit, joiden myötä sukupuoli jälleen merkityksellistyi. Vuoden 2006 vaalivoiton jälkeen sukupuoli näkyi enää vähän. Vaikka kirjoittelu naispresidentistä pysyi jossain määrin sukupuolittuneena läpi aineiston, jäivät suurimmat ylilyönnit ensimmäisen kauden alkuun. Neuvottelu Halosen kohdalla päättyi ja käytännöt käsitellä naispresidenttiä vakiintuivat. Tunnistin aineistosta kolme diskurssia, joissa presidentin sukupuolta käsiteltiin. Toteutuneen tasa-arvon diskurssi esiintyi aineistossa tapana juhlistaa naispresidenttiä. Diskurssissa naispresidentti näyttäytyi suomalaisen yhteiskunnan sukupuolten tasa-arvoisuuden symbolisena sinettinä ja tasa-arvo nähtiin jo toteutuneena, jolloin siinä olevat aukot peittyivät näkyvistä. Perinteisen sukupuolijaon diskurssissa sukupuolten väliset suhteet nähtiin länsimaisen ajattelun dikotomisten jaotteluiden mukaisina, jolloin naisten paikan ei katsota olevan julkisen alueella politiikassa, vaan yksityisessä. Ennen naispresidentin valintaa tämä tuotiin esille melko suoraan, naispresidentin kohdalla vastakkaisuus politiikkaan ilmaistiin kohtelemalla tätä diskurssin edellyttämällä tavalla naisena; keskittymällä ulkonäköön, luonteenpiirteisiin ja tunteisiin ja liittämällä yksityisen alueelle kuuluviin asioihin, joita ei ole aikaisemmin ollut tapana tuoda esiin presidentin yhteydessä. Diskurssi oli aineistossa hegemoninen, mutta koska se ei ole poliittisesti korrekti, esiintyi se suoraa puhetta useammin erilaisina vihjeinä aineistossa. Kolmas aineistossa esiintyvä diskurssi oli feministinen diskurssi, joka toimi haastajana suhteessa kahteen muuhun diskurssiin ja kyseenalaisti niiden oletukset; toisaalta suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvon mallimaana tuomalla esiin epäkohtia siinä, toisaalta kritisoimalla perinteisen sukupuolijaon diskurssia tekemällä sitä näkyväksi tuomalla esiin asioiden sukupuoliulottuvuuden. Feministinen diskurssi oli aineistossa marginaalinen. Sukupuoli vaikuttaisi olevan Helsingin Sanomissa yhä melko reflektoimaton aspekti, mistä kertoo stereotyyppiset kuvaukset naispresidentistä sekä presidentti-instituution yhteydessä vieraiden, mutta naisten yhteydessä tuttuakin tutumpien, aiheiden käsittely. Aineistoni yksi mielenkiintoisin piirre oli Halosesta tehtyjen stereotyyppisten kuvausten ristiriitaisuus; hänet yritettiin esittää toisaalta kansakunnan lempeänä muumimammana, toisaalta tasavallan pirttihirmuna. Stereotyyppisten kuvausten avulla on helppo horjuttaa naispoliitikon uskottavuutta, esimerkiksi kuvaamalla tämä liian "pehmeäksi" poliittisessa tilanteessa, jonka esitetään vaativan vahvaa johtajaa. Toisen ääripään mukainen kuvaus "kovasta poliitikosta" taas toimii naisen kohdalla harvoin positiivisesti. Stereotyyppiset kuvaukset naisista ja naisten liittäminen yksityiseen uusintavat dikotomista käsitystä sukupuolista vahvistaen naisten kuulumattomuutta politiikkaan ja julkiseen. Keskittyminen politiikan kannalta epärelevantteihin aiheisiin vie tilaa oikeasti merkittäviltä asioilta ja trivialisoi naisia politiikassa. Sukupuolivaikutusten arviointi on edelleen tarpeen Helsingin Sanomissa kirjoitettaessa naispoliitikoista, sillä dikotominen sukupuoliajattelu istuu tiukassa ja siitä pois pääseminen vaatii tietoista ajattelua ja ponnistuksia. Pyrkimyksissä huomioida sukupuoli mediassa on avainasemassa yksityisen ja julkisen välisen rajanvedon haastaminen ja kolminaisuuksien nainen-naisellinen-yksityinen ja mies-maskuliininen-julkinen rikkominen. Asiasanat: sukupuoli, naispresidentti, media, sanomalehti, diskurssi, yksityinen, julkine

Pancreatic imaging in MEN1-comparison of conventional and somatostatin receptor positron emission tomography/computed tomography imaging in real-life setting

Peer reviewe