Taistelualusten hankintasuunnitelmat kylmän sodan ensimmäisinä vuosina

In the late 1940s and early 1950s Finland planned to build a navy capable of anti-landing operations and protection of maritime traffic. In the battles of the Continuation War several vessels had been destroyed. Also, the Moscow Peace Treaty of 1944 denied the use of submarines and motor torpedo boats. The armored vessel Väinämöinen had been sold to the Soviet Union in 1947. Thus, at the end of the 1940s, the Navy had no vessels capable of combat operations. The image of war of the period and the threat of attack by western countries motivated the procurement of combat vessels. However, the political reasons varied. During the first years after the war, mine clearing was used as the reason to acquire new vessels. In the 1950s, the Treaty of Friendship, Co-operation and Mutual assistance as well as the national employment situation were the most widely used arguments. The ship building plans from the late 1940s are, from today’s point of view, quite ambitious. After the war there were even hopes that a navy larger than that stipulated in the Paris Peace Treaty (10 000 tons) could be built. At the same time there were plans to relaunch the submarines that were denied in the Peace Treaty. The intention was to defend the country with all means possible. The ship building plans made in the first years of the Cold War did not remain drafts; some, for example the Minelayer Keihässalmi and the R-Class mineclearing vessels, were realized in the 1950s and 1960s. The full text is in Finnish. Artikkeli on suomenkielinen

SOTAKOKEMUSTEN HYÖDYNTÄMINEN MERIVOIMIEN OPERAATIOTAIDON JA TAKTIIKAN KEHITTÄMISESSÄ

Because of the general situation during the Continuation War, open sea warfare was emphasized in the development of naval tactics whereas the coastal artillery concentrated on the development of firing methods. These developments were based on the observations of the tactics used by the Soviet Navy and Marines as well as the lessons learned in the tests and exercises carried out by friendly forces. The observations and lessons learned were related to the troops in reports named � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � � “Naval and Coastal War Experiences” and “Fleet War Experiences”. During the war also Germans helped in the developing of Finnish naval tactics. The German Naval Attache to Finland, Rear Admiral Reimar von Bonin, suggested that Finnish naval officers be ordered to visit Germany in November 1941. The purpose of these visits was to teach the Finnish officers about the tactics of the German Navy as well as increase their combat experience. Von Bonin’s suggestion was motivated by the idea that the Finnish Navy’s area of operations might expand to the White and Arctic Seas. The visits of Finnish navy and coastal artillery officers started in the winter of 1942. Altogether dozens of Finnish officers as well as a few petty officers visited Germany in 1942–1944. As a result of these visits the Finns were able to develop, amongst other things, their motor torpedo boat and anti-submarine warfare tactics. They also gained valuable information about the operational principles of coastal troops and the countermeasures against influence mines. The tactical and technical lessons learned in Germany were still in use in the 1950’s. The collection of war experiences began in the Finnish Navy in October 1944, only a month after the war between Finland and the Soviet Union had ended. The collection was completed during the winter months of 1944–1945. The objective was to gather material for regulations and manuals. The collected material emphasized the experiences gained from the defensive battles in the summer of 1944. They also gave well reasoned arguments on how to renew organisation and tactics. The Navy, unlike the Army, never organized face-to-face discussion events for her officers. Instead, the units’ COs drafted their own statements based on the views of their subordinates and these were sent directly to the Navy and Fleet HQ. Since the naval and coastal artillery forces continued - as was agreed in the terms of the Temporary Peace Treaty between Finland and the Soviet Union - protecting the Soviet Navy in the vicinity of the coast, and since the Navy was making preparations to start the clearance of wartime mines, there was no time to carefully analyse the experiences of war. Soon after the war ended the Navy began to draft new manuals and regulations. At the beginning of this work attention was paid to wartime experiences; they were also utilized in training. The development of coastal infantry tactics waned away in 1952 when the Coastal Artillery became a part of the Ground Forces and the Army took the main responsibility for repelling landing operations. What was learned about coastal warfare in the Continuation War was forgotten in the late of 1950’s. For a long time the Navy had no tactics for the archipelago environment because the Continuation War produced few experiences of archipelago warfare. Thus the development of archipelago warfare was continued well into the 1950’s

MOOTTORITORPEDOVENEISTÄ JA JÄREÄSTÄ TYKISTÖSTÄ OHJUSTULENKÄYTTÖÖN – MERIPUOLUSTUKSEN KAUKOTORJUNNAN KEHITYS JATKOSODAN PÄÄTTYMISESTÄ 1980-LUVULLE

Meripuolustuksen kaukotorjuntakyvyn ylläpito ja sen kehittäminen olivat oleellinen osa merivoimien ja rannikkotykistön valmistautumista maihinnousuntorjuntaan kylmän sodan aikana. Mikäli hyökkäys suuntautuisi kriisitilanteessa Suomen rannikolle, tuli rannikkotykistön sekä laivastovoimien aloittaa vihollisen kuluttaminen avomereltä alkaen. Tällöin maavoimilla olisi riittävät edellytykset vihollisen lyömiseen maihinnousurannalla. Artikkelissa tarkastellaan meripuolustuksen kaukotorjuntakyvyn kehittämistä jatkosodan päättymisestä vuoteen 1980 saakka. Meripuolustuksen kaukotorjunta perustui vuodesta 1944 aina 1970-luvun puoliväliin saakka torpedoilla varustettavien moottoritykkiveneiden operaatioihin, joihin pyrittiin yhdistämään järeän rannikkotykistön tuli. Miinoitustoiminta miellettiin tuolloin lähinnä puolustukselliseksi toiminnaksi saariston reuna-alueilla, eikä miinoitteita pidetty varsinaisena kaukotorjunnan osana muutoin kuin joissain poikkeustapauksissa. Vuonna 1965 tehty päätös meritorjuntaohjuksen hankinnasta käynnisti hitaan, mutta väistämättömän muutoksen. Sen seurauksena meritorjuntaohjuksesta tuli 1980-luvun alkuun mennessä kaukotorjunnan pääase sekä rannikkotykistön ja merivoimien yhteinen asejärjestelmä

Puolustusvoimien kokeilutoiminta sotavuosina 1939-1944. Kokeilutoiminnan historialliset juuret, osa II

Puolustusvoimien kokeilutoiminta sotavuosina 1939– 1944. Kokeilutoiminnan historialliset juuret, osa II -teos on toinen osa teossarjasta, jossa käsitellään Puolustusvoimien kokeilutoimintaa Suomen itsenäistymisestä kylmän sodan päättymiseen. Puolustusvoimissa sotavuosina suunniteltu ja toteutettu kokeilutoiminta muodostaa hyvin monipuolisen tutkimuskohteen. Kirjan keskiössä ovat sotavarustuksen, aseistuksen ja sotataidon kehittämistä koskeneet kokeilut. Kirjaan kirjoittaneiden yhdeksäntoista sotahistorian osaajan artikkeleissa todentuu se, että kokeilutoiminnalla oli tärkeä rooli Suomen puolustusvoimien kehityksessä sotavuosina 1939–1944. Talvisodan, välirauhan ja jatkosodan aikana Puolustusvoimien sotavarustus, asetekniikka ja sotataidollinen osaaminen kehittyivät huimasti. Kokeilutoiminnan onnistumisten ja puutteiden vaikutukset todentuivat konkreettisesti taistelukentillä

Puolueettomuuden suojaamisesta kaappaushyökkäyksen torjuntaan : meri- ja rannikkotaktiikan kehittyminen 1960- ja 1970-luvulla

Tässä tutkielmassa selvitetään, miten meri- ja rannikkotaktiikkaa kehitettiin vuodesta 1966 1980-luvun alkupuolelle saakka. Taktiikan kehittämistä tarkastellaan sodan kuvassa ja uhka-arvioissa, puolustusvoimien sodanajan kokoonpanossa ja operatiivisissa suunnitelmissa tapahtuneiden muutosten sekä suunniteltujen ja toteutuneiden puolustusmateriaalihankintojen avulla. Tutkimusmenetelmänä on käytetty perinteistä historiantutkimuksen metodia: tutkimusongelma on ratkaistu kvalitatiivisesti valittua lähdeaineistoa analysoimalla ja vertailemalla. Lähdeaineisto koostuu pääosin primäärilähteistä, joista tärkeimpiä ovat Kansallisarkistossa ja Pääesikunnan arkistossa säilytettävät puolustusvoimien arkistoaineistot sekä ohjesäännöt, niiden luonnokset ja sotilaslehdistössä julkaistut artikkelit. Edellä mainittujen lähdetyyppien lisäksi myös haastatteluilla kerätyn muistitiedon avulla on pystytty täydentämään taktiikan kehittämiseen liittyvää kokonaiskuvaa etenkin 1970-luvun jälkipuoliskon osalta. Meri- ja rannikkotaktiikkaa kehitettiin ensisijaisesti merisodan kuvassa ja sotilaallisissa uhka-arvioissa tapahtuneiden muutosten perusteella. Sen vuoksi meri- ja rannikkotaktiikan kehittäminen jakaantui vuoden 1966 ja 1980-luvun alkuvuosien välisenä aikana kahteen toisistaan poikkeavaan jaksoon. 1960-luvun loppupuolella merivoimissa ja rannikkotykistössä keskityttiin kaappaushyökkäyksen torjuntaa palvelevan taktiikan kehittämiseen. 1970-luvun alkupuolella meri- ja rannikkotaktiikkaa kehitettiin tarkentamalla puolueettomuuden ja meriliikenteen suojaamiseen liittyneitä operatiivisia suunnitelmia sekä laatimalla ohjesääntöjä ja ohjeita. Meri- ja rannikkotaktiikan kehittäminen perustui myös puolustusvoimien johdon ja Pääesikunnan operatiivisen osaston määrittämiin reunaehtoihin. Kehittämisen reunaehdot muotoutuivat käytännössä maantieteellisten ja operatiivisten olosuhteiden, käytössä olevien taloudellisten ja materiaalisten resurssien sekä alueellisen puolustusjärjestelmän periaatteiden perusteella. Kansallisiin lähtökohtiin perustuneesta kehittämistyöstä huolimatta Ruotsissa tehdyillä ratkaisuilla oli myös merkittävä vaikutus meripuolustuksen johtosuhteisiin, kokoonpanoihin sekä joukkojen käyttöperiaatteisiin

Suurmaihinnousun uhkasta kaappaushyökkäyksen torjuntaan : Suomen meripuolustuksen maihinnousuntorjuntakyvyn kehittyminen jatkosodan päättymisestä 1960-luvulle

From the Threat of a Large-scale Landing to Repelling a Strategic Strike The Development of Finland s Naval Defence from the Continuation War to the 1960 s This research explains how Finland s ability to repel landing operations developed from the end of the Continuation War to 1966 when the Defence Forces adopted the territorial defence doctrine. The development of this ability is examined on the basis of war experiences, threat estimates, operational plans, procurement plans and the changes that took place in Finnish naval and coastal warfare tactics. The research method is the traditional method in history research: the research problem has been solved qualitatively by analyzing and comparing the chosen sources. The sources are mostly primary sources, the most important being the Defence Forces Archives stored in the National Archives and articles in military publications. The development of the Finnish Navy s ability to repel landing operations happened in three stages during 1944 - 1966. The end of the 1940 s was a time of uncertainty and unestablished planning principles. The early 1950 s was a period of adjustment. Long-term development began in the mid 1950 s. The work was done by General Staff Officers or naval and coastal artillery officers who had worked in command positions. They wrote memorandums, articles and research which later developed into development programs, field manuals and operational plans. The principles of how to develop the ability to repel landing operations began to take form at the beginning of the 1950 s as the decision to adopt a new peacetime organization had been made. The decision to merge the coastal forces with the Army temporarily interrupted the development of coastal warfare tactics and organizations. Also, a strong naval defence was no longer considered necessary since an attack by western countries - the prevailing threat scenario since the end of the 1940 s - had become a theoretical possibility by the beginning of the 1950 s. Long-term work to develop the ability to repel landing operations began in the middle of the 1950 s. It was mostly based on up-to-date operational plans as well as the development of operational art and tactics. Materiel procurement was considered secondary since it did not enable defensive warfare against a numerically superior enemy. In addition, the quite modest procurement budget of the Defence Forces forced to focus the effort on operational art. Despite the poor starting point, by the mid 1960 s the Defence Forces was able to conduct coordinated repelling operations. All the services were capable of joint action both in the planning and practical phase of operations.Meripuolustus varautui kylmän sodan aikana suurvaltojen maihinnousujen torjuntaan Helsingin yliopistossa 17.2.2017 tarkastettava Juuso Säämäsen väitöskirja Suurmaihinnousun uhkasta kaappaushyökkäyksen torjuntaan Suomen meripuolustuksen maihinnousuntorjuntakyvyn kehittyminen jatkosodasta 1960-luvulle käsittelee maa-, meri- ja ilmavoimien sekä rajavartiolaitoksen valmistautumista mereltä suuntautuvien hyökkäysten torjuntaan kylmän sodan ensimmäisinä vuosikymmeninä. Maihinnousuntorjuntakyvyn kehittäminen aloitettiin jatkosodan jälkeen lähes alkutekijöistä, koska toisen maailmansodan sotakokemukset, Euroopan sotilaspoliittinen tilanne ja Pariisin rauhansopimuksessa Suomelle asetetut sotilaalliset rajoitukset olivat muuttaneet merkittävästi meripuolustuksen toimintamahdollisuuksia. Meripuolustuksen päätehtäväksi toisen maailmansodan jälkeen tullut maihinnousuntorjunta otettiin huomioon puolustus- ja materiaalihankintasuunnitelmissa sekä taktiikan kehittämisessä. Päävastuu maihinnousuntorjunnan kehittämisestä oli yleisesikuntaupseerikoulutuksen saaneilla sekä päällikkötehtävissä toimineilla meri- ja rannikkotykistöupseereilla. Maihinnousuntorjuntakykyä kehitettiin ensisijaisesti operaatiotaidon ja taktiikan keinoin, koska vähäiset puolustusmäärärahat eivät mahdollistaneet merkittäviä materiaalihankintoja ennen 1950-luvun loppua. Neuvostoliiton kanssa vuodesta 1959 alkaen tehdyt puolustusmateriaalikaupat nostivat meripuolustuksen kykyä hyökkäysten torjuntaan, koska sodanajan joukkojen varustuksen modernisointi oli osoittautunut mahdottomaksi pelkästään kotimaasta tai Länsi-Eurooppasta tehdyin hankinnoin. Idästä hankittuja aseita valmistauduttiin käyttämään valmistajaansa vastaan, sillä Neuvostoliiton toimiin oli suhtauduttu upseeriston keskuudessa erittäin varauksellisesti 1940-luvun lopulta lähtien. Puolustussuunnitelmissa Neuvostoliiton uhkaa ei juuri käsitelty, koska YYA-kumppanin leimaaminen potentiaaliseksi viholliseksi oli ulkopoliittisten syiden vuoksi mahdotonta. Meripuolustukselle kehittyi heikosta lähtökohtatilanteesta huolimatta 1960-luvun puoliväliin mennessä edellytykset koordinoitujen torjuntataisteluiden käymiseen. Puolustusvoimien parantunut kyky hyökkäysten torjuntaan pantiin 1960-luvun alussa merkille myös Ruotsissa. Maiden yleisesikuntien päälliköt keskustelivat 1960-luvun alussa muun muassa Suomen kriisiajan materiaalihankinnoista ja Neuvostoliiton asevoimista. Ruotsalaisten tavoitteena oli todennäköisesti oman puolustuksensa vahvistaminen, kun taas Suomen puolustusvoimille länsisuhteet merkitsivät oman toimintavapauden lisääntymistä. Ne tarjosivat kriisitilanteessa mahdollisuuden YYA-konsultaatioiden välttämiseen