OPTATIIVIRAKENNE JA DIREKTIIVIKSI KIELIOPILLISTUMINEN

Artikkelissa käsitellään kahta suomen kielen konstruktiota, jotka kumpikinalkavat finiittiverbillä. Verbi on rakenteissa konditionaalin preesensinjommassakummassa 2. persoonassa, mutta tästä huolimatta näihinlauserakenteihin ei voi lisätä subjektitarkoitteeseen viittaavaa pronominia.Rakenteet ovat tyyppiä 1 näkisit tän ja tyyppiä 2 tulisit nyt. Näidenkahden rakenteen käyttöä ja perusmerkitystä tarkastellaan arki- javerkkokeskusteluaineiston valossa.Kohderakenteita on kutsuttu optatiivirakenteiksi. Optatiivien merkitys onkuvattu puhujan toiveeksi. Tyypin 1 konstruktio onkin selvästi optatiivirakenne.Artikkelissa valotetaan yhtä sellaista teksti- ja keskusteluympäristöä, jossaoptatiivirakennetta tavataan käyttää. Tyypin 2 konstruktiota ei käytetä samaantapaan kuin tyypin 1 optatiivirakennetta, vaan sitä käytetään pikemminkinsuostutteluun. Tyypin 2 lauserakenteen voikin nähdä kieliopillistuneendirektiiviksi, laajakäyttöisemmän imperatiivilauseen oheen.Avainsanat: optatiivirakenne, suostuttelurakenne, direktiivit,kieliopillistuminen, konditionaaliKey words: optative construction, persuasive construction, directives, grammaticalization,conditional moo

Näkökulmia S2-opetukseen

Kirja-arvioAalto, Eija & Suni, Minna (toim.): Kohdekielenä suomi. Näkökulmia opetuksee

Suunvuoro

Maailma, jossa elämme, on ennalta arvaamaton. Se on koettu tänä vuonna hyvin konkreettisella tavalla ympäri maapalloa, kun koronavirusepidemia on sulkenut kokonaisia valtioita, jopa maanosia. Kukapa olisi keväällä 2019 uskonut, että vuoden kuluttua joudumme elämään pitkään eristyksissä muista? Tällaisissa tilanteissa ja olosuhteissa todellisuuttamme leimaava ennalta-arvaamattomuus tulee kiistattoman näkyväksi. Se liittyy kuitenkin kaikkeen monimutkaiseen: mitä enemmän on muuttujia, sitä vaikeampi on ennakoida, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, sillä mielikuvituksemme ei kykene rakentelemaan kaikkia mahdollisia syy-seuraussuhteita – eikä siihen riittäisi aikammekaan. Kielentutkijalle sosiaalisen todellisuuden ennalta-arvaamattomuus on erityisen tuttua: sitä edustaa myös kielen muutos. Ei ole sellaista kielitieteellistä metodia, jonka avulla pystyttäisiin varmasti ennustamaan yksittäisen kielen tuleva kehitys. Menneisyyden tapahtumakulut voidaan toisinaan kirjata jälkikäteen, mutta emme me niidenkään kohdalla tunne kaikkia syitä emmekä taustatekijöitä. Ennalta­arvaamattomuus on tavallaan sisään rakennettuna myös itse kielijärjestelmään. Tätä sanasto-kieliopin ominaisuutta on kuvattu luonnontieteistäkin – ja kaiketi alun perin nimenomaan sieltä – tutulla emergenssin käsitteellä, Urho Määtän sanoin: ”Emergenssissä on yksin­kertaistaen kyse siitä, että kompleksisten systeemikokonaisuuksien myötä syntyy ominaisuuksia, joita ei voida palauttaa elementtien ominaisuuksiksi.” (Virittäjä 4/2000.)  Tämä kielijärjestelmän inherentti piirre, sen systeemitasolla ilmenevä epä­lineaarisuus, on rakentunut kieleen niin syvälle kuin ylipäätään on mahdollista rakentua, niin sanottuun kaksoisjäsennykseen. Mitä todenmukaisempi kuva kielestä järjestelmien järjestelmänä halutaan antaa, sitä kiinteämmin ja näkyvämmin systeeminen epä­lineaarisuus pitää rakentaa mukaan – M. A. K. Hallidayn termein − ”grammatiikkaan” ­(grammatics), kieliopin mallinnukseen. Samaan tapaan kuin kielen muutos sukupolvien välillä, osin ennalta arvaamatonta on myös kielen muutos yhden yksilön elämän aikana. Tähän liittyy vahvasti kielen oppiminen. Jos kielenopettaja haluaa kehittää opetustaan funktionaaliseen suuntaan, hänen on tunnistettava ja ainakin tunnustettava kielenkäyttöön, oppimiseen ja omaan opetukseensakin kytkeytyvä ennalta-arvaamattomuus. Sen hyväksyminen tarkoittaa myös siirtymistä pois keskiöstä: ”Se, mitä opiskelijani oppivat, ei ole välttämättä sitä, mitä minä opetan – tai haluan heidän oppivan.” Tämä ei tarkoita sitä, ettei opetuksen ja oppimisen välillä olisi syy-seuraussuhteita, vaan sitä, että nämä suhteet ovat hyvin monimutkaiset, ja siksi ne usein yllättävät. Tällaisen ennalta-arvaamattomuuden pohtimisessa piilee kielenopetuksen funktionaalisuuden siemen. Huonosta, jopa toivottomalta tuntuvasta, tilanteesta voi syntyä – ja usein syntyykin – jotain ennalta arvaamatonta hyvää. Sellaiset sosiaalisen todellisuuden kuvaajat kuin J. R. R. Tolkien ovat ilmiömäisiä muun muassa siksi, että he ovat ymmärtäneet todellisuuden ennalta-arvaamattomuuden ja monimutkaisten järjestelmien inherentin epä­lineaarisuuden – ja osaavat myös pukea ymmärryksensä kauniiksi sanoiksi. Tolkienille katastrofin vastavoima on eukatastrofi, ennakoimaton mutta lähemmin tarkasteltuna loogiselta ja jopa väistämättömältä tuntuva käänne hyvään toivottomuuden keskellä. Pidin osan tämän kevään luennoistani Zoom-videoviestintäpalvelussa niin kuin moni muukin kollegani eri yliopistoissa. Kun Zoom-tapaamiset olivat jatkuneet muutaman viikon, eräs opiskelija nosti luennon alussa puheeksi kasvokkais­tapaamisten tärkeyden ja kuvaili osuvin sanoin kontaktiopetuksen merkitystä. Moni muukin esitti kantansa, ja keskustelu laajentui siinä kohtaa sellaiseksi, mitä en ollut osannut suunnitella. Yliopisto-opetuksen ja yliopistossa oppimisen ytimessä on kasvokkais­vuorovaikutus – myös ja ennen kaikkea se opiskelijoiden kanssa käytävä käsi­kirjoittamaton luento­keskustelu, joka tuntuu toisinaan aikaa vievältä, toisten mielestä joskus jopa pelottavalta, mutta joka ennalta arvaamattomine tuloksineen on välttämätöntä asian­tuntijuuteen kasvamisessa. Aitoa keskustelua asiantuntijan ja oppilaan välillä eivät korvaa kirjalliset tehtävät eivätkä myöskään oppilaiden keskinäiset keskustelut, niin hyviä ja välttämättömiä osia kuin ne kokonaisuudessa ovatkin. Koronavirus­epidemia pakotti minut käyttämään videoviestintäpalvelua. Siellä syntyneen keskustelun herättämät ajatukset ovat minun pienen todellisuuteni viimeisin eukatastrofi.   Yrjö Lauranto      Virittäjä järjestää tulevan juhlavuoden kunniaksi kirjoituskilpailun opiskelijoille, joiden pro gradu -tutkielmakäsittelee suomea tai jotakin muuta suomalais-ugrilaista kieltä. Kilpailun osallistujat voivat olla tulevia opettajia, tutkijoita, kääntäjiä tai muita kieliasiantuntijoita. Osallistujat saavat kirjoituksistaan palautetta, ja parhaat kirjoitukset julkaistaan vuoden 2021 numeroissa. Kilpailun voittaja saa lahjaksi Virittäjän vuosi­kerran. Luvassa on myös kirjapalkintoja. Kirjoituskilpailu on suunnattu ensi kertaa Virittäjän kirjoituskilpailuun osallistuville, pro gradu ‑tutkielmaansa kirjoittaville opiskelijoille tai vastikään työnsä loppuun saattaneille. Kilpailu on mahdollisuus akateemiseen keskusteluun ainakin kahdella tapaa: osallistujat saavat asiantuntijaraadilta palautetta kirjoituksestaan, ja sopivimmat kirjoitukset myös julkaistaan, jolloin niistä tulee osa tiedeyhteisön julkista keskustelua. Kirjoitukset pitää lähettää viimeistään 5.10.2020 sähköpostitse osoitteeseen [email protected]. Tulokset julkistetaan joulukuussa 2020. Lisätietoa saa Virittäjän verkkosivuilta, ja siellä on myös tarkat kirjoitus­ohjeet

Defining directivity : On interactional syntax in Finnish

This study examines directivity and imperative clauses (henceforth i-clauses) in Finnish. It consists of 3 publications (P1, P2 and P3). While the theoretical basis of the study is systemic-functional linguistics, use is also made of other approaches. P1 concentrates on the description of the imperative, and, thus, the data consist mainly of intuited examples. Firstly, the Finnish imperative can be regarded as a paradigm consisting of the personal forms of the present. This is reflected in traditional descriptions of the Finnish verb, which treat the imperative as one of the moods. This is referred to as the synchronic-morphological perspective. Secondly, the imperative can be examined from the perspective of interaction and interactional constructions. This is called the diachronic-interactive perspective. P2 investigates the canonical i-clause in everyday conversations between friends and family members. The data consist of approx. 140 conversations or excerpts of conversation. 70 % of the data are telephone conversations. One of the characteristics of the i-clause is that it is employed as a response to what has been said before or as a response to the non-linguistic action that is going on during the conversation. Approx. 63 % of the i-clauses in the data (n = 243) can be considered strongly responsive. Another significant finding is that only 10 % of the i-clauses of the data are interpreted by the participants in the conversations as commands. P2 suggests two ways of defining the notion of a directive. From a wider perspective, directives include not only exhortations to action but also offers and permissions. From a narrow perspective, offers and permissions are excluded because they are used to provide addressees with commodities or to enable them to act in the way they themselves wish. P3 discusses two clause constructions that begin with a finite verb conjugated in the 2nd person of the conditional mood but which do not allow a pronoun functioning as the subject. The data consist of everyday interaction and electronically mediated conversations from the Internet. One of the constructions is clearly an optative structure, whereas the other tends to be used as a persuasive expression. It can thus be seen as a grammaticalization of directivity. The study sheds light on the Finnish i-clause and its use, but also on directivity in general. The results are also of relevance to the teaching of Finnish as a second language. Key words: interactional syntax, interpersonal, imperative clause, morphological imperative, everyday conversations, directives, directivity, grammatical metaphor, optative, persuasion, grammaticalization, systemic-functional linguisticsKun lapsi oppii hallitsemaan jollain tavoin ruumistaan, hän huomaa pian pystyvänsä vaikuttamaan ruumiinliikkeillään ulkopuoliseen maailmaan: esimerkiksi kulkusesta kuuluu ääni, kun hän koskettaa sitä. Varhaisvaiheessa lapsi tajuaa myös sen, että fyysisillä teoillaan hän saa yhteyden muihin ihmisiin: elein, ilmein ja äännähdyksin hän saa muiden huomion. Siinä vaiheessa, kun lapsi oppii, että tekemällä jotakin hän saa muut ihmiset tekemään jotakin hänen puolestaan, hän on oppinut toimintaan kehottamisen, "pyytämisen", alkeet. Toimintaan kehottaminen eli direktiivisyys juontaa juurensa varhaislapsuudesta, ja vaikka sen muodot eivät ole samat aikuisten kielessä, se on tärkeä osa myös aikuisten kielellistä vuorovaikutusta. Direktiivisyys muodostaa tämän tutkimuksen punaisen langan. Aineisto on pääosin tuttujen, ystävien ja läheisten arkikeskustelua mutta myös verkkokeskustelua, Facebook-päivityksiä ja niiden kommentteja, tekstiviestejä ja sähköpostikirjeitä. Tutkimus koostuu yhteenveto-osan lisäksi kolmesta erillisjulkaisusta, ja se pohjaa systeemis-funktionaaliseen teoriaan mutta myös muihin lähestymistapoihin. Aikuisten elämään liittyvä direktiivisyys poikkeaa varhaislapsuuden "pyytämisen alkeista". Ensinnäkin aikuisten vuorovaikutukseen kuuluu yhtenä tärkeänä osana kieli. Kieleen ovat kiteytyneet ne toiminnot, jotka ovat vuorovaikutuksessa erityisen tärkeitä. Direktiivisyys on saanut tärkeytensä vuoksi jalansijan kieliopissa: se toiminnallinen merkitys, että minä puhujana haluan sinun vastaanottajana tekevän jotakin, on kiteytynyt imperatiivilauseeksi (TUU/TULKAA TÄNNE; ÄLÄ/ÄLKÄÄ MENKÖ SINNE). Aikuisten direktiivisyyden päämäärä ei ole vain välittömien tarpeiden tyydyttäminen, vaan se on levinnyt moniaalle toisistaan eroaviin toimintoihin. Toimintaan kehottamisen yksinkertaisinta toteumaa, imperatiivilausetta, käytetäänkin arkipäivän keskustelussa eri tehtävissä, esimerkiksi autoritaarisena käskynä (NOUSE JAAKKO NYT HETI YLÖS), mutta tietyin ehdoin myös esimerkiksi silloin, kun pyydetään jotakin (PAA HEI SAMALLA SE TOINENKIN IKKUNA KIINNI) tai vedotaan keskustelukumppaniin niin, ettei hän tekisi jotain (ÄLÄ HEI KERRO TÄTÄ VIELÄ MUILLE). Arjen imperatiivilauseisiin liittyvät seuraavat kolme seikkaa: 1) imperatiivilauseilla esitetyistä kehotuksista on usein ollut jo puhetta, tai se toiminta, johon kehotetaan, on jo tavallaan käynnissä, 2) kielteiset imperatiivilauseet ovat harvinaisia, ja 3) imperatiivilauseet toimivat harvoin käskyinä. Tästä näkökulmasta imperatiivilauseen suomenkielinen nimi KÄSKYLAUSE on hiukan harhaanjohtava, sillä imperatiivilauseiden arkikäyttö viittaa pikemminkin puhujien väliseen symmetriaan ja yhteiseen toimintaan kuin epäsymmetriseen valtahierarkiaan. Toimintakehotteeksi on voinut vakiintua myös jokin muu rakenne kuin imperatiivilause: esimerkiksi suostutteluun voidaan käyttää LÄHTISIT NYT -tyyppistä rakennetta, joka ei sisällä imperatiivimuotoista verbiä ja jonka pakollinen rakenne-elementti on nyt-partikkeli. Tässä rakenteessa ei voida käyttää subjektipronominia: SÄ LÄHTISIT NYT ja LÄHTISITSÄ NYT? tarkoittavat eri asiaa kuin LÄHTISIT NYT. Myös nämä asiat ovat tutkimuksen ytimessä. Tutkimuksessa selvitetään imperatiivin olemusta ja käyttöä sekä direktiivisyyttä ja sen rajoja yleisemminkin. Tuloksia voidaan myös soveltaa suomen opetukseen, niin äidinkielenä kuin toisena kielenä

Kehotusverbikonstruktio ja objektin sijanmerkintä suomen kielessä

This article examines object case marking in a Finnish verb structure called the Projected Directive Construction, e.g. Liisa pyysi Matti-a lähte-mä-än ‘Liisa asked Matti to leave’ (Liisa.NOMINATIVE asked Matti-PARTITIVE leave-INF-ILLATIVE). The PDC is divided into three subtypes. Type A includes verbs such as pyytää ‘to request’, which take a partitive object regardless of the outcome of the action. Verbs used in type B, such as määrätä ‘to order’, take an accusative object despite the result of the action. Type C comprises verbs such as suostutella ‘to persuade’ taking either a partitive or an accusative object, depending on the outcome of the semiotic causation expressed in the clause. The object case marking in the three subtypes reflects the two-faceted nature of the construction: on the one hand, it is a construction used for reporting of speech, on the other, it is a causative construction. It seems that boundedness – as it has traditionally been defined – does not suffice to describe the alternation of the object case in the PDC.Peer reviewe