Lähteikköjen luonnontilan ja sammallajiston pitkäaikaismuutokset

Lähteiköt ovat harvinaistuvia pohjavesivaikutteisia luontotyyppejä, joissa esiintyy erikoistunutta ja uhanalaistuvaa sammallajistoa. Etelä-Suomen lähteistä luonnontilaisiksi on arvioitu tietolähteestä riippuen 5 - 20 prosenttia. Ihmistoiminnan vaikutuksista on kuitenkin vain vähän tutkimustietoa. Tutkimuksessa selvitettiin (1) luonnontilan ja lajiston välisiä yhteyksiä, (2) 50 vuoden aikana tapahtuneita muutoksia luonnontilassa ja lajistossa, (3) metsälain tarkoittaman erityisen tärkeän elinympäristön sisältävien lähteikköjen ja muiden lähteikköjen sekä (4) lähdevaikutteisten ojien ja muiden lähdepintojen eroja. Lähteiden heikon luonnontilan havaittiin ilmenevän, paitsi luonnontilaisten lähteiden pienenä määränä, myös lähdevaikutteisten ojien runsautena. Luonnontilaisuuden havaittiin nostavan lajimäärää ja sammalten peittävyyttä. Luonnontilaltaan erilaisilla lähteillä on tutkimuksen perusteella kuitenkin hyvin samankaltainen sammalyhteisö, eivätkä uhanalaisten lajien esiintymät keskity erityisesti luonnontilaisille lähteille. Lähteen suojeluarvon johtaminen luonnontilaisuudesta voi näin ollen olla ongelmallista. Luonnontila on heikentynyt voimakkaasti vuoteen 1953 verrattuna. Yksikään vuonna 1953 täysin luonnontilassa olleista lähteistä ei ole säilynyt täysin luonnontilaisena ja 17 lähdettä (22%) on tuhoutunut täysin. Lähes 70 % lähteiden ympäristöistä oli ojitettu. Lähteikköjen lajimäärä, lähdelajien määrä ja sammalten peittävyys ovat laskeneet. Lajimäärien lasku ei ole tulosten perusteella seurausta luonnontilan laskusta, vaan se selittyy todennäköisesti tietyntyyppisten, erityisesti lettomaisten, lähteiden harvinaistumiseen. Useiden lähde- ja lettolajien peittävyydet ovat laskeneet ja toiset ovat harvinaistuneet. Muutos on ollut lettosammalilla vielä lähdesammaliakin suurempaa. Runsastuneet tai yleistyneet lajit ovat yleis- tai luhtasammalia. Metsäkeskuksen määrittämän metsälain erityisen tärkeän elinympäristön (METE-kohteen) sisältävät lähteiköt ovat useilta ominaisuuksiltaan (sammalten lajimäärä, lähdesammalten ja uhanalaisten sammalten määrä sekä sammalyhteisön koostumus) muiden lähteikköjen kaltaisia. Uhanalaisten lajien esiintymiä jää runsaasti METE-kohteiden ulkopuolelle. Tulosten perusteella näyttää myös siltä, että huomattava osa luonnontilaisista, lain kriteerit täyttävistä lähteistä on vielä löytämättä. Erilaiset lähteiköt eivät ole tasaisesti edustettuina: tihkupintojen osuus METE-kohteissa on huomattavan pieni. METE-kohteiksi määritetään tulosten valossa kenties helpommin viileävetisiä allikkolähteitä kuin hankalammin tunnistettavia tihkupintoja. Lähdevaikutteisten ojien lajimäärä ja lajistokoostumus ovat ojien ulkopuolisten, luonnontilaisempien lähteikköpintojen kaltaiset. Ojassa sammalten peittävyys on kuitenkin alempi. Ojiin voi kehittyä ajan kanssa monimuotoista ja edustavaakin lähdesammalkasvillisuutta

Metsälain erityisen tärkeiden elinympäristöjen kartoituksen laadun ja luotettavuuden analyysi

Metsälain erityisen tärkeiden elinympäristöjen (METE) kartoitusprojektin tavoitteena on kartoittaa METE-kohteet kaikissa yksityisissä talousmetsissä. Kartoitusprojekti on Metsätalouden kehittämiskeskus Tapion ja alueellisten metsäkeskusten yhteishanke, joka on toteutettu maa- ja metsätalousministeriön toimeksiannosta metsäkeskuksissa erillisprojektina sekä normaalin metsäsuunnittelun yhteydessä. Tässä raportoitavan analyysin tarkoitus on arvioida METE-kartoitusprojektin ja sen tuottaman aineiston laatua ja luotettavuutta. Analyysimme keskittyy tutkimaan pääasiassa aineiston yleistä laatua, ajan vaikutusta aineistoon, kartoittajan vaikutusta aineistoon sekä metsäkeskusten välistä vertailukelpoisuutta. Muuttujia, joita aineistosta voi analysoida, ovat METE-kohteiden pinta-alat, kuolleen puuston tiedot, monimuotoisuuskoodien ja lisämääreiden käyttö sekä lajiston kartoitustiedot. Lisäksi tutkimme METE-kartoitusprojektin laadunvarmistuskartoituksen tuloksia sekä LUOTSI-tietokantaan tallennettuja tietoja. Kartoitusperusteissa on kartoituksen edetessä tapahtunut systemaattisia muutoksia. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että kohteiden pinta-ala pienenee ja kuolleen puuston tilavuus kasvaa kartoituksen edetessä. Kartoitusvuoden lisäksi kartoittajien ja metsäkeskusten välillä on eroja kartoitusperusteissa. Aineistossa esiintyy myös virheitä ja puutteita. Virheistä vakavimpina voidaan pitää niitä, jotka koskevat lisämäärettä eli sitä, onko kohde metsälain tarkoittama erityisen arvokas elinympäristö vai ei. Puutteista vakavin on se, että nollaa ei ole systemaattisesti käytetty kuvaamaan sitä, että esimerkiksi kuolleen puuston tilavuus on kohteelta kartoitettu mutta, että sitä ei ole, ja tyhjää havaintoa kuvaamaan sitä, että tietoa ei ole kerätty. Kuolleen puuston tiedot ja lajistotiedot ovat hyvin puutteellisia eikä niitä tule käyttää missään yhteydessä METE-kohteiden kuvaamiseen. Myös LUOTSI-tietokanta ja karttatiedosto, jossa kartoitustieto on merkittynä, sisältävät virheitä: Noin joka kymmenennen kohteen lisämääreessä on jokin virhe. Laadunvarmistuskartoituksen perusteella viidennes kohteista on vielä löytämättä ja joka kolmas kohde on lisämääreen, monimuotoisuuden tai pinta-alan suhteen virheellisesti kartoitettu. Analyysimme perusteella on selvää, että varsin suuri osa kohteista on vielä löytämättä. Lisäksi on selvää, että jo löydetyt kohteet on kartoitettu erilaisin perustein ja, että löydetyillä kohteilla on paljon virheitä. Monet virheistä ovat vakavia, koska ne koskevat lisämäärettä eli sitä, onko kohde lain tarkoittama erityisen tärkeä elinympäristö vai ei. Tulevaisuudessa kartoituksen jatkuessa normaalin metsäsuunnittelun yhteydessä huomiota on kiinnitettävä siihen, että METE-kohteet, joita ei vielä ole löydetty, tulevat löydetyiksi. Erityistä huomiota on kiinnitettävä kuitenkin siihen, että jo olemassa olevien kohteiden status tarkastetaan ja, että uusien kohteiden lisämääre tulee kerralla määritettyä oikein

Elinympäristöjen tilan edistämisen priorisoinnin periaatteet ja menetelmä

Tieteen tori: Metsien kestävä käyttö biotalouden aikan

Ekologisen kompensaation määrittämisen tärkeät operatiiviset päätökset

Ympäristöä vahingoittavan rakennushankkeen tai muun yhteiskunnallisen toiminnan aiheuttamat ekologiset haitat voi olla mahdollista hyvittää elinympäristöjä ennallistamalla tai suojelutoimien avulla. Tästä prosessista käytetään nimitystä ekologinen kompensaatio, ja kompensaationa tehtävistä toimista nimitystä (ekologinen) hyvitys. Käsitteellisesti ekologinen kompensaatio muistuttaa ‘saastuttaja maksaa’-periaatetta, missä saastuttaja korvaa aiheuttamansa vahingon; ekologisessa kompensaatiossa luontoa heikentävä taho hyvittää aiheuttamansa heikennyksen. Ekologista kompensaatiota voidaan tarkastella eritasoisesti yleisistä periaatteista yksittäisiin hyvitystapauksiin. Tämä julkaisu keskittyy tarkastelutasosta riippumattomiin hyvitysten suunnittelun yleispäteviin ekologisiin periaatteisiin ja käyttöönoton mahdollisiin riskeihin. Julkaisussa kuvataan ekologisen kompensaation pääkäsitteet, sekä useita operatiivisesti tärkeitä päätöksiä, jotka oleellisesti määräävät kuinka hyvin ekologinen haitta todellisuudessa tulee hyvitetyksi. Julkaisu antaa välineet suunnitella ja arvioida hyvitysten suunnittelua systemaattisella ja perustellulla tavalla. Käsiteltävät asiat kattavat ekologian kolme pääakselia, biodiversiteetin, ajan ja paikan, sekä joukon ekologiselle kompensaatiolle ominaisia tärkeitä tekijöitä. Tekstin suositukset esitetään hyvitysten uskottavuutta ja toteutuksen luotettavuutta valvovan tahon näkökulmast

Precision, Applicability, and Economic Implications: A Comparison of Alternative Biodiversity Offset Indexes

The rates of ecosystem degradation and biodiversity loss are alarming and current conservation efforts are not sufficient to stop them. The need for new tools is urgent. One approach is biodiversity offsetting: a developer causing habitat degradation provides an improvement in biodiversity so that the lost ecological value is compensated for. Accurate and ecologically meaningful measurement of losses and estimation of gains are essential in reaching the no net loss goal or any other desired outcome of biodiversity offsetting. The chosen calculation method strongly influences biodiversity outcomes. We compare a multiplicative method, which is based on a habitat condition index developed for measuring the state of ecosystems in Finland to two alternative approaches for building a calculation method: an additive function and a simpler matrix tool. We examine the different logic of each method by comparing the resulting trade ratios and examine the costs of offsetting for developers, which allows us to compare the cost-effectiveness of different types of offsets. The results show that the outcomes of the calculation methods differ in many aspects. The matrix approach is not able to consider small changes in the ecological state. The additive method gives always higher biodiversity values compared to the multiplicative method. The multiplicative method tends to require larger trade ratios than the additive method when trade ratios are larger than one. Using scoring intervals instead of using continuous components may increase the difference between the methods. In addition, the calculation methods have differences in dealing with the issue of substitutability.Peer reviewe

Framework for assessing and reversing ecosystem degradation – Report of the Finnish restoration prioritization working group on the options and costs of meeting the Aichi biodiversity target of restoring at least 15 percent of degraded ecosystems in Finland

This report is an abridged and revised English language edition of the original proposition of the Finnish restoration prioritization working group on the options and costs of restoring 15 percent of degraded ecosystems in Finland. We start with the key findings and the original propositions of the working group. Based on the experiences from Finland, we also provide a few new propositions for the international readership to help to plan and implement work towards meeting the global target of restoring 15 percent of the degraded ecosystems. In the beginning of the report, we describe the conceptual background of the work, i.e. that ecosystem degradation or improvement has a minimum of two components: the extent of area that has become degraded or restored and the magnitude of the degradation, or its counterpart improvement, at any given location. We then describe the procedure that we developed to systematically measure the magnitude of degradation from which the 15 percent can be calculated and the magnitude of improvement that different restoration measures can offer. The guiding principle adopted for the development of the procedure was to treat all ecosystems that are not in their natural state as degraded. However, it is worth emphasizing that the objective is not to reach the natural state of the ecosystems, but to reduce the degree of ecosystem degradation by restoration. With an example from herb-rich forests, we show how we prioritized restoration measures within an ecosystem. The prioritization was based on the effects of restoration measures on biodiversity and on the costs of the measures. We also considered the effect of restoration measures on some key ecosystem services. In addition to the restoration measures within each ecosystem, we also conducted prioritization among ecosystems. The prioritization among ecosystems is based on an analysis identifying the ecosystems where reasonable investments bring the greatest reduction in the degree of ecosystem degradation. The procedure thus enabled us to find the balanced and cost-effective restoration measure portfolios within each ecosystem type and to allocate resources effectively to those ecosystem types that provided highest benefits in terms of biodiversity and reduction of the degree of ecosystem degradation. To our knowledge, this report is the first to estimate the cost of meeting the 15 percent restoration target across all relevant terrestrial ecosystems in one country. Our work exemplifies that simultaneous prioritization among all major terrestrial ecosystems greatly reduces the overall cost of meeting the 15 percent restoration target. Indeed, if we focus on restoring 15 per cent of one ecosystem type at a time, which is the modus operandi in many parts of the world, the overall cost of meeting the 15 percent restoration target is more than twice compared to the prioritization approach we have adopted here. Rather than getting fixed on the 15 percent target, we also decided to provide additional options for decision makers. Thus, the report gives alternative answers to the question of which ecosystem restoration measures to take, at which scale and in which ecosystem types, in order to meet the overall target for ecosystem restoration in Finland

The effects of drainage and restoration of pine mires on habitat structure, vegetation and ants

Habitat loss and degradation are the main threats to biodiversity worldwide. For example, nearly 80% of peatlands in southern Finland have been drained. There is thus a need to safeguard the remaining pristine mires and to restore degraded ones. Ants play a pivotal role in many ecosystems and like many keystone plant species, shape ecosystem conditions for other biota. The effects of mire restoration and subsequent vegetation succession on ants, however, are poorly understood. We inventoried tree stands, vegetation, water-table level, and ants (with pitfall traps) in nine mires in southern Finland to explore differences in habitats, vegetation and ant assemblages among pristine, drained (30-40 years ago) and recently restored (1-3 years ago) pine mires. We expected that restoring the water-table level by ditch filling and reconstructing sparse tree stands by cuttings will recover mire vegetation and ants. We found predictable responses in habitat structure, floristic composition and ant assemblage structure both to drainage and restoration. However, for mire-specialist ants the results were variable and longer-term monitoring is needed to confirm the success of restoration since these social insects establish perennial colonies with long colony cycles. We conclude that restoring the water-table level and tree stand structure seem to recover the characteristic vegetation and ant assemblages in the short term. This recovery was likely enhanced because drained mires still had both acrotelm and catotelm, and connectedness was still reasonable for mire organisms to recolonize the restored mires either from local refugia or from populations of nearby mires.Peer reviewe

Bryophyte Species Richness on Retention Aspens Recovers in Time but Community Structure Does Not

Peer reviewe