Susipuhetta Suomessa : maakunnalliset ja kansalliset odotukset ja tavoitteet susikannan hoidossa

Viime vuosina tapahtunut susikannan lisääntyminen ja levittäytyminen on nostanut esiin ihmisten ristiriitaisen suhtautumisen suteen ja erilaiset kannan hoidon tavoitteet. Susikeskustelu on kärjistynyt erityisesti Itä-Suomessa, missä on kannan esiintymisen painopiste ja mihin myös kannan kasvu voimakkaasti keskittyy. EU-jäsenyyden mukanaan tuomien ylikansallisten suojelutavoitteiden ja käytännön susipolitiikan soveltaminen aluetasolla on johtanut ristiriitoihin. Tämän tutkimuksen tavoitteena on paikantaa susikantojen kasvuun liittyvät tavoitteet ja odotukset, tarkastella niiden alueellisia ja kansallisia eroja, asemoida erilaisten intressitahojen sijoittuminen tavoitteiden kentässä ja erityisesti saada esiin niiden ihmisten näkökulmat, jotka asuvat susien esiintymisalueilla ja ovat vuorovaikutuksessa niiden kanssa. Tämä nähtiin tärkeäksi, koska arvioitiin, että näiden ihmisten asenteet ovat ratkaiseva tekijä onnistuneessa susikannan hoidossa. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen, ja sen aineiston keruussa oli kaksi päämenetelmää. Maakuntatasolla kaikki keskeiset luontoon, luonnon käyttöön tai sen käytön valvontaan liittyvät toimijatahot saivat vastatakseen kirjallisen sutta koskevan kyselyn. Sen vastausten valmistelussa laskettiin olleen mukana noin 1 000 ihmistä eri intressita­hoilta. Näiden tahojen kanssa järjestettiin myös kunkin 15 riistanhoitopiirin alueella keskustelutilaisuus, jossa esiteltiin eri tahojen vastaukset ja käytiin niistä yhteistyötavoitteinen neuvottelu. Sama prosessi käytiin läpi myös kansallisella tasolla toimivien vastaavien tahojen kanssa. Tämän lisäksi järjestettiin yhteistyössä alueellisten riistanhoitopiirien kanssa 30 kaikille avointa yleisötilaisuutta, jotka keräsivät 1 600 ihmistä keskustelemaan sudesta ja susikantojen hoidosta. Tilaisuudet nauhoitettiin, nauhat kirjoitettiin teksteiksi, puheet luokiteltiin sisällöllisesti ja niiden sisältö analysoitiin. Tilaisuuksissa kuultiin noin 2 000 susipuhetta. Susisuhtautuminen on pääosin negatiivisväritteistä ja sutta tarkastellaan ongelmakeskeisesti. Susipelko on yleistä, ja sen taustalla nähdään muun muassa 1800-luvulla tapahtuneet susien ihmissyönnit sekä niihin liittyvät susitarinat ja sadut. Susipelko puhuttaa enemmän Länsi- ja Etelä-Suomessa kuin Pohjois-Suomessa. Suden katsotaan aiheuttavan suuria ongelmia porotaloudelle, karja- ja lammastaloudelle ja metsästyskoirien käytölle. Ongelmaksi ei katsota pelkästään tapahtuneita vahinkoja, vaan myös eläinten suojaaminen, vahinkojen ennaltaehkäisy ja jatkuva huoli eläinten turvallisuudesta vaikuttavat susisuhtautumiseen. Susikantojen hoidon tavoitteissa eri tahojen välillä ja myös eri alueiden välillä voidaan paikantaa tavoiteristiriitoja. Suurin osa vastaajatahoista ja paikallisista ihmisistä pitää Itä-Suomen susikantaa jo liian suurena. Susikanta haluttaisiin myös koko maassa säädellyn, pyyntilupiin perustuvan metsästyksen piiriin, ja kannan kasvun aiheuttamat sosiaaliset vaikutukset halutaan huomioitavaksi susikantojen hoidossa. Porotalouden ja metsästyskoiraharrastajien piiristä nousee esiin voimakkaimmin suden vähentämisvaatimukset ja myös susivastaisuutta. Muista tahoista poiketen useiden suojelutahojen ja ympäristöviranomaisten tavoitteisiin kuuluu susikannan kasvattaminen ja niiden on vaikea hyväksyä metsästystä kannan hoidon keinoksi. Kyseiset tahot pitävät tiedon lisäämistä ja asennekasvatusta tärkeimpänä keinona pitää yllä ihmisen ja suden yhteiseloa ja korostavat ekologista kestävyyttä. Suojelutahojen sisällä on kuitenkin jonkin verran hajontaa. Itä-Suomessa paikallisen väestön sietokyky on jo paikoin ylittynyt. Susialueiden asukkaat kokevat, että he eivät ei voi enää vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon vaan sen tekevät heitä kuulematta viranomaiset, suojelutahot ja EU. Lähes kaikki vastaajat haluaisivatkin susikannan jakautuvan tasaisemmin, mutta Itä-Suomen ulkopuolisen Suomen maaseudulla ei ole suurta halukkuutta saada alueilleen lisääntyvää susikantaa. Myös porotalouden ja suden hoidon yhteensovittamisen vaikeus tunnustetaan yleisesti. Eniten kannan kasvatushalukkuutta ilmenee eteläisimmässä Suomessa. Sekä kansalliseen riistaviranomaiseen, maa- ja metsätalousministeriöön että alueellisiin riistanhoitopiireihin kohdistuu vahvasti ristiriitaisia odotuksia. Maa- ja metsätalousministeriö on toteuttanut vaikean paineen alla susipolitiikkaa, jota arvostellaan lähes joka suunnasta. Samoin susitutkimuksesta vastaava Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos toimii ristikkäisten tavoitteiden kentässä. Eri tahojen välille on muodostunut toimintaa vaikeuttava luottamuspula. Susikonsensuksen aikaansaaminen vaatisi eri tahoilta valmiutta joustaa omissa tavoitteissaan. Myös lainsäädäntöön ja sen tulkintaan kohdistuu lukuisia vaatimuksia, joiden toteuttaminen edesauttaisi susikonsensuksen aikaansaamista ja myös lisäisi suteen kohdistuvaa sietokykyä. Tällaisia ovat muun muassa vahingonkorvausjärjestelmän uusiminen ja suden suojelustatuksen selvempi tulkinta. Näyttää kuitenkin siltä, että kaikille sopivaa susipolitiikkaa on mahdotonta saada aikaan. EU:n lajikohtaisen suojelulainsäädännön mahdollistama tulkintakirjo on itsessään merkittävä konfliktien aiheuttaja. Esimerkiksi käsitteitä suotuisan suojelun taso ja sosiaalinen kestävyys tulkitaan kullakin taholla omien intressien mukaisesti. Suden ominaisuuksien ja siihen liittyvien pelkojen vuoksi susikantaa tulisi pystyä hoitamaan konsensuksessa. Nyt siitä on tullut ympäristöpoliittinen kiistakapula, jolloin suden suojelu ja kantojen hoito vaikeutuvat ja tämä haittaa myös eri intressitahojen yhteistyötä

The wolf debate in Finland

Over the past few years, the wolf population has increased and spread to new areas in Finland. These developments have highlighted people’s conflicting attitudes to wolves and the different objectives for managing the wolf population. The wolf debate has been particularly heated in eastern Finland, where the wolf population and its growth are mainly concentrated. The supranational conservation objectives imposed by Finland’s membership of the EU and the practical application of policy on wolves at regional level have led to conflict. The aim of this study is to identify the objectives and expectations related to the growth in the wolf population, to examine their regional and national differences, to position the various interest groups in relation to the objectives and, in particular, to present the views of those who live in the areas where wolves occur and who interact with them. This was thought important, because it was assumed that the attitudes of these people are a determining factor in the successful management of the wolf population. This study is qualitative in nature, and two main methods were used to collect its data. At regional level, all the key actors involved in wildlife, the use of nature and the monitoring of that use (generally referred to as stakeholders here) were asked to complete a written questionnaire on wolves. An estimated 1,000 people representing various interest groups were asked for their views. A forum for debate was also organised with these actors in each of the 15 game management districts. There their replies were heard and debated with the aim of fostering cooperation. The same process also took place with similar agencies at national level. In addition, 30 public hearings were held in collaboration with the Game Management Districts; each of these was attended by about 1,600 people, there to discus wolves and the management of wolf populations. The meetings were recorded, the recordings were transcribed and the transcriptions were classified according to their contents, which were then analysed. There were some 2,000 such contributions at the hearings. Attitudes towards wolves are generally negative and the wolf is seen essentially as a problem. Fear of wolves is common, and its roots may be attributed to such phenomena as wolves eating humans in the 19th century and related stories and myths about them. Fear of wolves provokes more discussion in western and southern Finland than in northern Finland. Wolves are believed to cause serious problems for reindeer husbandry, cattle and sheep farming and the use of hunting dogs. It is not only the damage which occurs which is thought to be a problem: the protection of animals, the prevention of damage and the constant concern for the safety of animals also influence attitudes. The study identified some conflicts between different agencies and different regions concerning objectives for managing the wolf population. Most of the respondents and local people feel that the wolf population in eastern Finland has grown too large. At national level, many would like to see the wolf population included among those species which are hunted in a regulated way with licences and the social impact of population growth taken into consideration in the management of the population. Those involved in hunting with dogs and reindeer husbandry are the most vociferous in their demands to reduce the wolf population and they also have the most negative attitudes towards wolves. In contrast to the other agencies, many conservationists and environmental authorities aim to expand the wolf population and find it difficult to accept hunting as a means of managing the population. These agencies see increased levels of knowledge and awareness-raising as the main way to maintain interaction between man and wolf, and they stress the importance of ecological sustainability. However, there is some conflict of opinion among conservationists. The tolerance of the local population in some parts of eastern Finland has been stretched beyond breaking point. People living in areas where wolves occur feel that they can no longer influence decision-making which affects them and that the authorities, conservationists and the EU do not listen to what they have to say. Almost all respondents would like the wolf population to be more evenly distributed across the country, but those who dwell in the countryside outside eastern Finland are not keen to accommodate a growing wolf population. The difficulties of reconciling reindeer husbandry farming with wolf management are also generally recognised. Those most willing to expand the wolf population are from southernmost Finland. There are markedly conflicting expectations from the national game authority, the Ministry of Agriculture and Forestry, and the Game Management Districts. Under immense pressure, the Ministry implemented a wolf policy which has been criticised by almost everyone. Likewise, the research into wolves conducted by the Game and Fisheries Research Institute has been hampered by conflicting objectives. The lack of trust between the various agencies is hindering efforts. If consensus is to be reached on the issue of wolves there will need to be willingness on the part of the various agencies to compromise on their objectives. There has also been a number of calls for changes to legislation and its interpretation, concessions to which would promote consensus and tolerance with respect to wolves. They include reforming the system of compensation for damage and a clearer interpretation of the conservation status of wolves. However, it seems unlikely that a policy on wolves could be established that would be endorsed by everyone. The range of interpretations made possible by the EU’s species-specific legislation on conservation is in itself a major source of conflict. For example, the concepts of favourable conservation status and social sustainability are interpreted by each agency according to its own interests. Given the nature of wolves and the fears associated with them, there needs to be consensus on the management of the wolf population. As this issue is currently a bone of contention in the area of environmental policy, the conservation of wolves and the management of their populations are being made more difficult and this is also harming cooperation between various stakeholders

Riistanhoitoyhdistykset : Tilannekuva ja kehittämistarpeet

Tämän hankkeen tavoitteena oli luoda tilannekuva riistanhoitoyhdistyksistä ja tunnistaa osallistamisen kautta kehittämistarpeet. Haja-asutusalueilta poismuutto ja kaupungistuminen on mullistanut jäsenrakenteen. Riistatalouden lainsäädännöllinen viitekehys on kompleksinen ja muutospaineiden alla. Sidosryhmissä riistahoitoyhdistyksien toimintaan kaivataan avoimuutta ja ammattimaisempaa otetta, mutta niiden merkitys tunnustetaan. Riistanhoitoyhdistyksien kyky tuottaa palveluja vaihtelee merkittävästi, myös palvelujen kysyntä vaihtelee ja se on suoraan sidoksissa toimintaympäristöön ja sen muutokseen. Riistakantojen hallinnan tarve ja tiedontarve lisääntyvät. Suomen riistakeskus ja sen RHY-tuki on avainasemassa riistayhdistysten toiminnan tukemisessa. Yhdistysrakennetta on tarve edelleen kehittää, mutta sen tulee tapahtua alueellisten ja paikallisten palveluiden näkökulmasta. Kehittämistyötä ja suunnittelua tulee tehdä tiiviissä yhteistyössä riistanhoitoyhdistyksien kanssa. Tarvitaan riistanhoitoyhdistystoiminnan kehittämisohjelma. Em. kokonaisuus tulisi kytkeä riistakonsernin strategiatyöhön, jotta se tukisi strategiaa ja olisi osa sen toimeenpanoa. Yksittäisiä kehittämiskohteita olivat muuan muassa riistanhoitoyhdistyksen jäsenyys, metsästyksen valvonta, asiakkuudet ja talouden hoidon kokonaisuus. Ampumaratatoiminnassa tulee tiivistää yhteistyötä maanpuolustustahojen kanssa

Kansalaisten karhukannat

Kansalaisten karhukannat Tiivistelmä Ihmisen ja karhun suhde on aina ollut varsin monitahoinen, ja sen juuret ulottuvat ajassa huomattavan kauas taaksepäin. Ennen kaikkea pohjoisten kansojen keskuudessa karhua on arvostettu, ja karhumyytit ja karhuperinteet ovatkin kautta koko pohjoisen pallonpuoliskon huomattavasti kirjoitettua historiaa vanhempia. Suurena petoeläimenä karhua ei arvostuksesta huolimatta kuitenkaan aina katsottu hyvällä, ja Suomessakin se noteerattiin lainsäädännössä keskiajalta lähtien ennen kaikkea vahingolliseksi. Haittaeläimen leima säilyi karhulla pitkään 1900-luvulle asti. Tämä vaikutti maan karhukantaan. Karhu hävitettiin varsin vähiin jo 1800-luvun lopulla, ja pyyntiä alettiin säädellä vasta kannan huvettua huomattavan pieneksi. Karhun arvostus ei kuitenkaan koskaan kadonnut, ja lainsäädännöllisten ohjauskeinojen sekä suunnitelmallisen kannanhoidon myötä Suomen karhukanta on tätä nykyä jälleen elinkykyinen. Mystiikka, uskonnolliset elementit sekä perinteet ovat ihmisen ja karhun suhteessa menettäneet jalansijaansa, mutta muuten rinnakkainelon elementit liittyvät niin kiinteästi ihmisenä ja karhuna olemisen perusasioihin, ettei keskinäinen suhde ole juurikaan yksinkertaistunut. Yhteiskunta ehti vuosisadan verran muovautua nykyiseen hahmoonsa likimain karhuttomana, ja nyt viimeaikainen karhukannan kasvu ja karhun levittäytyminen uudelleen koko maahan on kärjistänyt tilannetta, aiheuttanut ristiriitoja ja tuonut esiin eri tahojen erilaisia kannanhoitotavoitteita. Karhun kannanhoitoa linjattaessa tulee keskustella ennen kaikkea niiden kansalaisten kanssa, joita karhun läsnäolo eniten koskettaa. Vuoden 2005 aikana tekeillä olleen karhukannan hoitosuunnitelman perustaksi toteutettiin tämä tutkimushanke, jossa kerättiin kirjallisin kyselyin, haastatteluin ja avoimin kuulemistilaisuuksin niin keskeisten sidosryhmien kuin yksittäisten kansalaistenkin tavoitteita, odotuksia ja toiveita karhukannan hoitoa koskien. Kirjalliset kyselyt kohdistettiin maakunnallisella ja kansallisella tasolla karhukannan hoidon osalta keskeisille luonnonvarojen suojeluun ja käyttöön liittyville sidosryhmille. Haastattelujen kohteena olivat yksittäiset asiantuntijat, ja yleisökuulemiset oli suunnattu kaikelle kansalle. Tutkimuksessa kerättiin noin tuhannen ihmisen näkemyksiin ja kannanottoihin perustuva aineisto. Ääneen on pyritty päästämään juuri ne ihmiset ja sidostahot, joilla karhu on osa arkea ja joiden elämään ratkaisut karhukannan hoidossa vaikuttavat. Tämän vuoksi suuntasimme aineistonkeruun painotetusti tiheän karhukannan alueen väestöön, mutta osa aineistosta kattaa koko maan. Tavoitteiksi asetimme selvittää, minkälaisia karhua koskevia kannanottoja – ”karhukantoja” – kansalaiset esittävät, kuinka sidosryhmien kannanhoitotavoitteet ja -odotukset eroavat ja miten niitä perustellaan. Erityisesti halusimme selvittää, mihin täsmällisiin käytännön kysymyksiin kannanhoidossa ongelmiksi koetut seikat kulminoituvat. Kansalaisten täsmälliset kannanotot keskittyvät karhun aiheuttamiin pelkoihin ja ongelmiin, mutta karhun arvostus osana Suomen luontoa näkyy sekin hyvin selvästi kaikkien vastaajatahojen suhtautumisessa. Ongelmiksi koetaan nimenomaan karhun aiheuttamat poro-, mehiläis- ja kotieläinvahingot. Ratkaisevaksi ongelmien suhteen nähdään toimiva vahinkojen korvausjärjestelmä, riittävä panostus vahinkojen ennalta ehkäisyyn sekä karhujen ihmisarkuuden säilyminen. Pelkoa vastaajissa aikaansaa ennen kaikkea karhun taholta koettu uhka ihmisten hengelle ja terveydelle. Usein tämä liittyi karhujen hakeutumiseen asutuksen tuntumaan. Pelkojen hallintaan päteviksi keinoiksi koetaan asiallisen karhutiedotuksen toteuttaminen sekä karhujen ihmisarkuuden ylläpito. Pääsääntöisesti asiantuntijat sekä sidosryhmätahot halusivat pitää karhun vastedeskin metsästyksellisin keinoin toteutetun pyynnin kohteena, koska ainoastaan sillä katsottiin taattavan tärkeäksi koettu ihmisarkuuden säilyminen. Yleisesti ottaen vastaajat tarkoittivat pyynnillä nykymuotoista pyyntilupiin perustuvaa metsästystä, mutta luonnonsuojelujärjestöjä edustaneista maakunnallisista vastaajista valtaosa ehdotti vain häiriötä tuottavien yksilöiden pyyntiä. Karhukannan nykyinen koko katsottiin valtaosassa aineistoa sopivaksi. Vaatimuksia karhujen määrän harventamiseksi kantautui oikeastaan vain tiheimmän kannan alueelta sekä maa- ja metsätalouselinkeinojen edustajien parista. Kannan kasvua toivoivat ympäristöviranomaiset sekä useat luonnonsuojelujärjestöjä edustaneet tahot. Kannanseuranta ja tutkimus ovat karhukannan hoidon kulmakiviä, ja niitä halutaan ylläpitää ja kehittää. Suuri osa kriittisistä kannanotoista liittyy vahvaan tunteeseen päätäntävallan luisumisesta kokonaan pois paikalliselta väestöltä kansalliselle tasolle ja edelleen koko maan ulkopuolelle Euroopan unionin virkakoneistoon. Sekä maa- ja metsätalousministeriöön että maakuntatasolla toimiviin riistanhoitopiireihin kohdistuu melkoisia odotuksia, kun päätäntävaltaa kannanhoidossa ja pyyntilupapolitiikassa halutaan kiivaasti alemmille tasoille ja samalla likemmäs niitä ihmisiä, jotka arkeaan karhun kanssa jakavat. Ministeriön osa on sikäli konstikas, että sen ratkaisuja karhupolitiikassa arvostellaan sekä ruohonjuuritasolta että maan rajojen ulkopuolelta ja myös kansallisesti useamman eri sidosryhmän leiristä. Toisaalta toteutetun politiikan voi hyvällä syyllä todeta onnistuneen, koska sen seurauksena kanta on kehittynyt elinkykyiseksi ja on levittäytymässä. Täydellisen harmonian saavuttaminen karhukannan hoidossa eri toimijoiden kesken ei ole mahdollista, mutta yhteisymmärrys keskeisissä ratkaisuissa tulisi kuitenkin löytyä. Sen etsiminen vaatii kaikilta tahoilta valmiutta joustaa omien kannanhoidollisten tavoitteidensa ja odotustensa suhteen

Ilveksiä ja ihmisiä

Maamme ilveskanta hävitettiin lähestulkoon olemattomiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Valtion tapporahan maksamisen lopettaminen 1962 sekä idästä rajan yli vaeltavat yksilöt loivat ilveskannalle mahdollisuudet elpyä, ja 1970-luvulta lähtien kannan kasvu onkin ollut varsin positiivista. Suomen liittyminen EU:n jäseneksi vuoden 1995 alusta vaikutti ilveksen suojelustatukseen. EU:n luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta annettu direktiivi eli luontodirektiivi muutti metsästys- ja luonnonsuojelulainsäädäntöämme niin, että entisestä riistaeläimestä tuli täysin suojeltu riistaeläin. Ilveskannan lisääntyminen ja levittäytyminen viime vuosina on tuonut esiin ihmisten erilaiset ilveskannan hoitoon liittyvät tavoitteet sekä ihmisten ristiriitaisen suhtautumisen ilvekseen. Alueilla, missä ilveskanta on tihein, keskustelu on saanut varsin ilveskielteisiä piirteitä. Arvostelua on saanut niin EU:n sanelema ilveksen suojelupolitiikka, maa- ja metsätalousministeriön pyyntilupakäytäntö kuin itse ilveskin elintapoineen. Toisaalla suojelutahot ovat korostaneet ilveksen asemaa silmällä pidettävänä lajina sekä sitä, että ilveksestä ei ole ihmiselle vaaraa. Ilveskannan hoitoa linjattaessa valtakunnan tasolla on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää kuulla niiden ihmisten näkemyksiä, joita ilveksen läsnäolo eniten koskettaa. Tämä tutkimus on toteutettu ilveksen hoitosuunnitelman perustaksi. Tarkoitus oli tuoda esiin ne tavoitteet ja odotukset, joita paikallisella ja kansallisella tasolla on ilveskannan kasvuun ja levittäytymiseen liittyen. Lisäksi haluttiin tarkentaa erilaisten ilvekseen liittyvien sidostahojen sekä asiantuntijoiden näkökulmia koskien ilvestä. Näillä näkemyksillä, asenteilla ja mielipiteillä uskottiin olevan ratkaiseva merkitys sille, miten laajan hyväksynnän ilveksen hoitosuunnitelma aikanaan saisi. Tavoitteena oli lisäksi selvittää ne tekijät, joiden osalta ilveskannan hoitosuunnitelmassa tulee olemaan eniten ristiriitoja ratkottavana. Paikallisten ihmisten, jotka ilveksen kanssa elävät arjessaan, mielipiteet, näkemykset ja kokemukset, tulivat esille sekä avoimissa kuulemistilaisuuksissa (7 tilaisuutta, 176 ihmistä ja 488 puheenvuoroa) että eri sidostahojen alueellisten toimijoiden mielipiteissä, joita kerättiin sekä kirjallisen kyselyn (239 vastausta) muodossa että järjestämällä sidosryhmäneuvotteluja (15 tilaisuutta, 207 ihmistä ja 913 puheenvuoroa). Kansallisen tason toimijoilla oli myös mahdollisuus vastata kirjalliseen kyselyyn sekä osallistua neuvotteluun. Edellä mainittujen lisäksi näkökulmaa tarkennettiin ja laajennettiin haastattelemalla 30 asiantuntijaa, joita voitiin pitää ilvekseen liittyvissä asioissa asiantuntijoina johtuen heidän ammatistaan, harrastuksestaan tai muusta tietämyksestään. Kaiken kaikkiaan arviolta 1 000 ihmistä esitti kantansa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että ilvekseen liittyvä suhtautuminen on kaksijakoista. Positiivista ilveksessä on sen kuuluminen Suomen luontoon ja osaksi sen ekologista kokonaisuutta. Lisäksi se on arvokas riistaeläin eikä sitä pidetä ihmiselle vaarallisena. Myös negatiivisia mielipiteitä ja näkökantoja tuli esiin runsaasti. Ilves häiritsee riistanhoitotyötä ja tappaa riistaeläimiä, se tulee asutukseen ja aiheuttaa kotieläin- ja koiravahinkoja. Varsin selkeästi esille tuli se, että Suomessa on tilaus ilvekseen liittyvälle tutkimukselle, tutkimuksesta tiedottamiselle ja yleiselle ilvestietouden lisäämiselle. Kannan seurantaa pidettiin erittäin tärkeänä asiana ja petoyhdyshenkilöjärjestelmää toivottiin kehitettävän. Tärkeimmät keinot, joilla ihmisen ja ilveksen yhteiseloa voitaisiin vastaajien mielestä kohentaa, olivat kannan säätely, vahinkoa aiheuttavien yksilöiden joustava poisto sekä vahingonkorvausjärjestelmän kehittäminen ja varsinkin siinä olevan omavastuun poistaminen. Lähestulkoon kaikki tahot, niin alueellisissa kuin kansallisissakin sidosryhmissä olivat sitä mieltä, että ilveskannan hoidon kannalta olisi tärkeää se, että kantaa voisi säädellä ja puuttua ns. ilvestihentymiin. Myös valtaosa asiantuntijoista kannatti tätä näkemystä. Kantaa toivottiin pienennettävän siellä, missä kannantiheys ja pentutuotanto ovat korkeimmillaan. Kannan pienentämistä toivoivat lähinnä metsästäjä- ja kennelväki, sekä maa- ja metsätalouselinkeinojen edustajat. Kannan kasvua kannattivat pääosin ympäristö- ja luonnonsuojelutahot. Osa ilveskannan ylläpidon ongelmasta ja negatiivisista kannanotoista kohdistui Euroopan unioniin ja sen luontodirektiivin liitteeseen IV sekä maa- ja metsätalousministeriön pyyntilupapolitiikkaan. Pelko siitä, että meidän asioistamme päättävät ihmiset, jotka eivät tunne Suomea ja maan oloja, on todellinen, ja kannan hoitoa halutaan siirrettäväksi riistanhoitopiiritasolle, sillä sen asiantuntemukseen luotetaan. Kansallisella tasolla päätäntävallan toivotaan pysyvän ministeriötasolla. Kaikki osapuolet ovat yksimielisiä siitä, että paikallisväestöä tulee kuulla petoasioissa. On mahdollista, että tuleva ilveskannan hoitosuunnitelma ei miellytä kaikkia eivätkä kaikki saa läpi omia näkemyksiään. Tämän raportin jälkeen tiedämme kuitenkin, mitkä ovat ne asiat, joiden kohdalla hoitosuunnitelmassa on löydettävä kompromisseja. Positiivisena asiana ilveskannan tähän mennessä toteutuneessa hoidossa voidaan nähdä siinä tapahtunut myönteinen kehitys viime vuosikymmenten aikana: kanta on kasvanut ja levittäytynyt uusille alueille. Ilveskantamme on tällä hetkellä elinvoimainen

Niche overlap of mountain hare subspecies and the vulnerability of their ranges to invasion by the European hare; the (bad) luck of the Irish

Niche conservatism is the tendency of related species to retain ancestral tolerances after geographic separation. We used Ecological Niche Modelling and Principal Components Analysis of bioclimatic and habitat variables to describe the extent of the species niche, and degrees of bioclimatic\u2013habitat niche conservatism within the mountain hare (L. timidus) clade. Mountain hare niche space was contrasted with that of the European hare (L. europaeus), to shed light on species interactions in contact zones throughout Europe. All five subspecies of mountain hare had quantifiably distinct niches. Fennoscandian (L.t. sylvaticus, L.t. timidus) and highland (L.t. scoticus, L.t. varronis) subspecies, however, were most similar, exhibiting greatest apparent niche conservatism. They inhabit tundra, boreal forest and uplands, and, hence are presumed most similar to the ancestral form. The Irish hare was distinct, being consistently distinguished from other mountain hares in both 2D and nth dimensional (4D) niche space. The ecological distinctiveness of the Irish hare provides further evidence that it is an Evolutionarily Significant Unit, particularly vulnerable to displacement by introduced European hares with which it competes and hybridises. Projections under global climate change suggest that, by 2070, bioclimatic space for invasive European hares in Ireland will expand (by 79%) but contract for endemic Irish hares (by 75%), further facilitating their replacement. The near complete species replacement of the heath hare (L.t. sylvaticus) in southern Sweden, where the European hare has also been introduced, may suggest a similar fate may be in store for the Irish hare

Suomalaisen susikonfliktin anatomia

Abstract During the past few decades in Finland, the growth of wolf (Canis lupus) and wild forest reindeer (Rangifer tarandus fennicus lönnb.) populations has created modern human-wildlife conflicts, of which the wolf conflict has expanded from a local to the EU level. The conflicts have emerged between local people and species but also between different stakeholders concerning methods of management and especially concerning the role of hunting in wolf management. The aim of this thesis is to make such conflicts more transparent and understandable. This thesis also provides suggestions regarding the governance of the conflicts. Wolf conflict data is based on a semi-structured questionnaire distributed among interest groups and open hearings among local people throughout Finland during 2004. The data of the wild forest reindeer conflict is based on a questionnaire answered by farmers in the Suomenselkä area. Methodologically, qualitative as well as quantitative tools are used. The scientific approach of this thesis is animal geography. The conflict in wild forest reindeer management is predicted by biology of species, by damages occurring in farming though also social predictors can be found. However, the conflict is solvable in nature. The wolf conflict is an example of one of the multifaceted human-wildlife conflicts where complex socioeconomical challenges are connected to each other at a local level. The specific biological abilities, the negative image of wolves and fear among people are of concern in this matter. In the society the conflict appears mostly trough stakeholders’ contradictory goals. However, the predictors of conflict between stakeholders became better understood through spatial and cultural contexts. Especially hunting developed by local elements and conservation having a non-local background, have clashed with the wolf being the major bone of contention. The wolf conflict can be defined as insolvable by nature, where the understanding of this is the key of management and mitigation processes. Because no final solution is in sight, despite constant management efforts, adaptive and learning processes are needed.Tiivistelmä Susi on palannut Suomen eri maakuntiin 1990-luvun aikana ja muodostanut kehittyvän populaation. Sen kannan hoito on muuttunut ristiriitaiseksi kannan kasvun myötä. Konflikti siirtyi 2000-luvun alussa erilaisten intressiryhmien ja myös hallinnollisten tasojen väliseksi kamppailuksi ulottuen Suomen valtion ja EU:n väliseksi. Myös metsäpeura on palannut Suomen luontoon viime vuosikymmenien aikana. Sen kannan hoidossa koettiin ristiriitoja 1990-luvulla lähinnä sen viljelylle aiheuttamien vahinkojen vuoksi. Molemmille lajeille laadittiin 2000-luvun puolivälissä hoitosuunnitelmat, joiden tarkoituksena oli linjata näiden kannan hoitoa ja suojelua. Tämä tutkimus perustuu hoitosuunnitelmien valmistelua varten kerättyyn aineistoon, jossa pääpaino on susikonfliktissa. Metsäpeurakonfliktin roolina on tarjota vertailupohja. Tutkimusotteen voidaan määritellä kuuluvaksi eläinmaantieteen alaan, jossa tarkastellaan ihmisen ja eläinlajin välistä vuorovaikutusta pääasiassa paikallisesta ja sosioekonomisesta kontekstista. Työssä myös verrataan suomalaista susikonfliktia Yellowstonen kansallispuiston suden palautusohjelman toteutuksesta seuranneeseen kamppailuun. Siitä johdetussa teoriassa konflikti kytketään luonnonsuojelun ja sen käytön aate- ja arvopohjaan. Tutkimuksessa käytetyssä aineistossa on sekä laadullisia että määrällisiä osioita, jotka esitellään neljässä erillisessä artikkelissa. Susikonflikti on esimerkki moniulotteisesta luonnonsuojelun ja -hoidon konfliktista, johon kytkeytyy niin historia, lajin biologia, ihmisen paikallisesti kehittyneet traditiot ja kulttuuriset piirteet kuin institutionaaliset rakenteet mukaan lukien EU-jäsenyys. Tästä kokonaisuudesta on rakentunut paikallisten tahojen ja sen ulkopuolisen kokemusmaailman välinen kamppailu, jossa erilaisista intressiryhmistä ovat aktiivisimpina näkyneet metsästäjä- ja luonnonsuojelutahot. Sekä metsästykseen että lajien suojeluun liittyy useita paradoksaalisia piirteitä, jotka tekevät lajien ja suojelun kentän jännitteelliseksi. Metsäpeurakannan hoidossa esiintyneet konfliktit ovat hallittavissa, koska metsäpeuraan liittyy merkittävästi hyödyn tunne, sen ja ihmisen välille ei muodostu paikallisesti ekologista kilpailutilannetta ja myös sen aiheuttamat vahingot ovat hallittavissa. Susi kantaa mukanaan historiallista ja emotionaalista painolastia, eikä siihen liity paikallisesta näkökulmasta hyödyn tunnetta vaan lähinnä haastava asetelma. Nykyisellä suomalaisen maaseudun elinkeinorakenteella ja luonnon käytön kulttuurilla susikonfliktin hoidossa joudutaan sietämään jatkossakin ratkaisemattomia kysymyksiä. Susikonfliktin hallinnassa onkin keskeistä jatkuvasti avoin, sopeutuva ja oppiva toimintapolitiikka

Suomenselän metsäpeurakanta jatkaa vahvaa kasvua

vokEP

Metsäpeurakannan paluu Suomenselälle : riesaksi vai rikkaudeksi

v2006o