From Aurora Borealis to Carpathians. Searching the Road to Regional and Rural Development

This paper aims at analysing the current regional and rural development tools available for Romania and Finland, as well as common encountered problems and differences in the local realities. The theoretical framework covers contemporary concepts typical for regional development and for rural development, such as learning regions, knowledge creation, social networks, innovation, bottom-up versus top-down approaches, and social, cultural and economical sustainable development. References to the specific problems encountered in remote areas or related to the communities with limited access to various resources are made and the existing policy trends are compared. Rural reality embraces very particular characteristics both in Romania and Finland. However, the history trends have been different and the actual situation of countries’ economy indicates a potential of learning in case of Romania and available solutions to similar problems in case of Finland. Still, transferring models and solutions is not an easy task and the particular challenges encountered in Nordic knowledge transfer projects are mentioned as a starting point helping to formulate assumptions related to the impediment to be expected in such a transfer case. Project Cycle Management in its newest version is brought in the discussion in an attempt to asses in what extent its recommendation could be useful and applied in the case of rural development programmes. The potential quality increase and the high technicality of the used terms are some of the analysed features of project Cycle Management. The concrete examples used in the paper are based on the interviews carried on by the authors in different and common research and evaluation projects in Finland and Romania. The paper brings into discussion the lacks existent in rural and regional development policy in an EU country and a accession one, as they appear using the initially proposed theoretical framework. Recommendations to be followed in the coming year are suggested in this paper evaluating comparatively some of the existent problems affecting local development

Kestävän kehityksen ja ilmastovastuullisuuden nykytila sekä kehittämistarpeet Kainuussa

Kajaanin yliopistokeskuksen Lönnrot-instituutti toteutti 1.2.–31.8.2009 välisenä aikana Kainuun ympäristökeskuksen (EAKR) ja Kainuun maakunta - kuntayhtymän rahoittamana esiselvityshankkeen, jossa tarkasteltiin kestävän kehityksen ja ilmastovastuullisuuden nykytilaa sekä kehittämistarpeita Kainuussa. Selvityksen mukaan kestävää kehitystä ja ilmastonmuutoskysymyksiä pidetään Kainuun kannalta tärkeinä asioina. Kainuu ei ole toimijoiden silmissä liian pieni alue ilmastonmuutoksen hidastamisen kannalta. Sen sijaan myös Kainuun tulisi tehdä osansa kestävän kehityksen ja ilmastovastuullisuuden edistämiseksi. Vaikka kansalaisten asenteissa ympäristömyönteisyys onkin kasvanut, se ei ole siirtynyt vielä yhtä vahvasti käytännön toimintaan. Ilmastovastuullisuus on kestävän kehityksen näkökulmasta erityinen siksi, että sillä on vahvat kytkökset myös kestävän kehityksen muihin ulottuvuuksiin, joita ilmastovastuullisuutta edistävät toimet tukevat. Ilmastovastuullisuuden ja kestävän kehityksen edistämistä vaikeuttavat kainuulaisten organisaatioiden toiminnassa taloudellisten resurssien vähäisyys sekä kiinnostuksen, tiedon ja ajan puute. Näiden lisäksi yksittäisten kansalaisten ilmastovastuullista toimintaa hankaloittavat Kainuun pitkät välimatkat, huonot liikenneyhteydet sekä oman auton käytön välttämättömyys. Kiistatta tärkeimpiä kehittämiskohteita ilmastovastuullisuuden ja kestävän kehityksen edistämiseksi tulevaisuudessa Kainuussa ovat uusiutuvien ja paikallisten energialähteiden käytön lisääminen sekä energiatehokkuuden parantaminen. Tärkeiden teemojen joukossa ovat myös kulutustottumukset, jäteasiat ja kierrätys sekä ympäristövalistus ja tiedottaminen. Seuraavana toimenpiteenä Kainuussa on todennäköisimmin maakunnallisen ilmastostrategian laatiminen, joka sisältää sekä kunnittaiset että toimialoittaiset tavoitteet ja toimenpiteet

Alueellisen maaseudun kehittämisohjelman (ALMA) jälkiarviointi. Ohjelmakausi 2000-2006

Kajaanin yliopistokeskuksen Lönnrot-instituutti toteutti yhdessä TK-Evalin ja Suomen Aluetutkimus FAR:n kanssa maa- ja metsätalousministeriön tilauksesta Alueellisen maaseudun kehittämisohjelman (ALMA) 2000–2006 jälkiarvioinnin. Arviointi toteutettiin 1.9.2007–30.11.2008 välisenä aikana. Tavoite 1 -ohjelman ulkopuolisilla alueilla Etelä- ja LänsiSuomessa toteutettiin vuosina 2000–2006 alueellista maaseudun kehittämisohjelmaa (ALMA). Ohjelma sisälsi EU-osarahoitteiset yritystoiminnan monipuolistamiseen tarkoitetut investointi-, aloittamis- ja kehittämistuet sekä maaseudun kehittämishankkeiden rahoittamisen. Toiminnassa korostettiin ennen kaikkea syrjäisen ja ydinmaaseudun kokonaisvaltaista kehittämistä. Jälkiarvioinnin aineistoina käytettiin kyselyjä, haastatteluja, väliarvioinnin aineistoja, seuranta-aineistoja (hankerekisteri), alueellisia tilastoja sekä ohjelmadokumentteja, raportteja ja suunnitelmia

Alueellisen maaseudun kehittämisohjelman (ALMA) väliarviointi

Oulun yliopiston Kajaanin yliopistokeskus arvioi Suomen alueellisen maaseutuohjelman (ALMA) yhdessä Suomen aluetutkimus FAR:n ja Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen (PTT) kanssa. Formatiivisesti painotetun väliarvioinnin lähestymistapana käytettiin loogista viitekehystä ja projektisyklimallia, joiden kautta arvioinnin kokonaisuutta ja arviointikysymyksiä käsiteltiin. Työ toteutettiin läheisessä vuorovaikutuksessa tilaajan ja arvioitavien kohderyhmien kanssa. Kommunikatiivisuuteen kiinnitettiin erityistä huomiota kaikissa arviointivaiheissa. Aineistoina käytettiin kyselyjä, haastatteluja, seuranta-aineistoja (hankerekisteri), erilaisia alueellisia tilastoja, ohjelmadokumentteja, raportteja ja suunnitelmia. Ohjelma on strategisesti osuva ja edelleen relevantti; kokonaistavoitteet ovat kohdallaan eikä suuria muutostarpeita ole. Kuitenkaan laaja ohjelma ei kaikilta osin ole toteutunut alueilla suunnitellusti. Alueiden sisällä tarvittaisiin syrjäisten alueiden kehittämiseen lisää strategista terävyyttä. Myös pieniä teknisiä muutoksia byrokratian keventämiseksi ja virittämiseksi hanketoimintaa paremmin palvelevaksi on syytä tehdä, erityisesti maksatusten ja rahoitusjärjestelyjen osalta. Toimintaryhmät, teemaohjelmat ja ylimaakunnalliset hankkeet toimintamuotoina sopivat hyvin ohjelman toteuttamiseen. Näiden keskinäisessä työnjaossa sekä yhteistyössä muun ohjelmatoiminnan kanssa on kuitenkin edelleen kehittämistä, erityisesti ylimaakunnallisten hankkeiden osalta. Laaja keinovalikoima ja useiden erilaisten toimintamuotojen toteuttaminen samalla alueella voi hajottaa ohjelmaa, jolloin sen vaikuttavuus heikkenee. Ohjelma on etenemässä hyvin kohti asetettuja tavoitteita: tuloksia syntyy kohderyhmässä ja alueellisia vaikutuksia on havaittavissa jo toteutuksen puolivälissä. Myös horisontaaliset tavoitteet tulevat toteutumaan. Yrityshankkeiden syntymistä on kuitenkin vauhditettava siten, että niiden määrä saadaan tavoitellulle tasolle ohjelman loppujaksolla. Vaikka osaaminen on edistynyt hyvin, on alueelliset oppimisprosessit saatava systemaattisiksi ja tukemaan osaamiskeskittymien syntymistä - myös ydin- ja harvaanasutulle maaseudulle

Suomen susikannan suotuisan suojelutason viitearvojen määrittäminen: Loppuraportti 2022

Maa- ja metsätalousministeriö antoi loppuvuodesta 2020 Luonnonvarakeskukselle (Luke) tehtäväksi tuottaa Suomen susikannan suotuisan suojelutason viitearvon kansainvälisenä tutkimusyhteistyönä. Viitearvo kuvaa populaatiokokoa, joka mahdollistaisi susikannan suotuisan suojelutason saavuttamisen ja ylläpitämisen Suomessa, mikäli myös muut suotuisan suojelutason kriteerit täyttyisivät. Viitearvon määrittely koskee poronhoitoalueen ulkopuolista Suomea, mutta on syytä muistaa, että poronhoitoalueella on merkitystä susikantojen välisten yhteyksien kannalta (Ruotsi, Norja). Tässä raportissa kuvataan kaksivuotisessa projektissa tehty työ päätuloksineen. Suotuisan suojelutason viitearvojen määrittämiseen ei ole annettu yksityiskohtaista ohjeistusta. Viitearvon määrittäminen perustuu tieteelliseen tietoon ja asiantuntemukseen, mutta tietyt kohdat viitearvon asettamisessa edellyttävät päätöksentekijän valintoja. Numeeriset kriteerit, jotka viitearvon tulee täyttää, edellyttävät viitearvon olevan suurempi kuin pienin elinvoimainen populaatio (PEP) ja suurempi kuin kannan koko luontodirektiivin astuessa voimaan. Tässä työssä viitearvon johtamiseen esitellään erilaisia tapoja, joista jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Luontodirektiivin tavoite on varmistaa lajien suotuisa suojelutaso EU:n alueella. Se, voiko Suomi tukeutua muiden maiden ja ennen kaikkea Venäjän susipopulaatioihin oman susikantansa elinvoimaisuuden ylläpitämisen suhteen, määräytyy luontodirektiivin tulkinnan pohjalta. Viitearvoa määritettäessä keskeinen lähtökohta on susikannan elinvoimaisuuden arvioiminen kannan geneettisiin ja demografisiin ominaisuuksiin perustuen. Lisäksi saaliseläinkantojen ja sopivan elinympäristön riittävyys asettaa ylärajan kannan enimmäiskoolle, jolloin puhutaan susikannan ekologisesta kantokyvystä. Jos Suomi ei voi suotuisan suojelutason saavuttamisessa huomioida Suomen susikantaa osana laajempaa populaatiota, tulee Suomen susikannan itsessään olla tarpeeksi suuri takaamaan kannan geneettinen elinvoimaisuus pitkällä aikavälillä eli kannalla tulisi olla evolutiivista kykyä sopeutua muuttuviin ympäristöolosuhteisiin. Jos Suomi voi huomioida viitearvon määrittämisessä olemassa olevan yhteyden muiden maiden alueella eläviin susipopulaatioihin, tulee viitearvon määrittämisessä käyttää lähtökohtana demografista elinvoimaisuutta ja lyhyen aikavälin geneettistä elinvoimaisuutta. Tällöin kannan koon tulisi olla tarpeeksi suuri, jotta sukusiitoksen haitallisilta vaikutuksilta vältytään edes lyhyellä aikavälillä. Geneettiset tulokset osoittavat, että Venäjän Karjalan ja itäisen Suomen susipopulaatiot ovat perimältään samankaltaisia, ja yksilöitä levittäytyy rajan yli molempiin suuntaan. Tällä hetkellä tulomuuttoa ei kuitenkaan ole riittävästi pitämään yllä Suomen susipopulaation geneettistä monimuotoisuutta. Tulokset osoittavat, että vähäistä tulomuuttoa tulee myös Skandinaviasta Suomeen. On todennäköistä, että Luoteis-Venäjän ja Suomen susipopulaatioiden välinen yhteys säilyy ainakin lähitulevaisuudessa. Siten viitearvon määrittelyssä on mahdollista keskittyä tarkastelemaan kannan geneettistä elinvoimaisuutta lyhyellä aikavälillä. Pitkän aikavälin geneettinen elinvoimaisuus edellyttää efektiivistä populaatiokokoa 1000. Koska populaation todellinen yksilömäärä on yleensä merkittävästi efektiivistä populaatiokokoa suurempi, edellyttäisi tämä useiden tuhansien yksilöiden populaatiota. Jos Suomella ei olisi mahdollisuutta huomioida muiden valtioiden alueella eläviä susia, tulisi tämä populaatiokoko saavuttaa Suomen rajojen sisäpuolella. Tavoite on kuitenkin epärealistinen, sillä hankkeessa mallinnuksen avulla arvioitu elinympäristön kantokyky ei mahdollista näin suurta susikantaa Suomessa. Tulosten mukaan Suomen susikanta on nykyhetkellä jakautunut kahteen osapopulaatioon, minkä takia Itä-Suomea ja Länsi-Suomea tulee käsitellä geneettisen pienimmän elinvoimaisen populaation (GPEP) määrittämisessä kahtena osapopulaationa. Demografista elinvoimaisuutta (DPEP) ja ekologista kantokykyä on kuitenkin tarkasteltu käsittelemällä koko poronhoitoalueen ulkopuolisen Suomen susikantaa yhtenä kokonaisuutena. Geneettiset tulokset valmistuivat vasta työn loppuvaiheessa, mistä johtuen uutta tietoa kahdesta osapopulaatiosta ei ole ollut mahdollista tuoda demografiseen arviointiin. Mallinnustulokset osoittivat, että tunnistetut kaksi osapopulaatiota eivät ole geneettisesti elinvoimaisia nykyisen kokoisina ja nykykytkeytyneisyydellään (tulomuuton määrä) Fennoskandian metapopulaatioon. Osakantojen eriytyminen johtuu siitä, ettei niiden välillä tapahdu riittävästi muuttoliikettä, vaan erityisesti länsisuomalaiset sudet pariutuvat pääosin keskenään. Myöskään Venäjän Karjalasta Suomeen vaeltavat sudet eivät näyttäisi asettuvan osaksi lounaisen Suomen susikantaa. Siksi sekä populaatiokokojen että tulomuuton pitäisi kasvaa, jotta Suomen osapopulaatioiden lyhyen aikavälin (Ne=100) sekä myös Fennoskandian metapopulaation pitkän aikavälin (Ne=1000) elinkelpoisuus saavutettaisiin. Mallien tulokset korostavat geenivirran merkitystä geneettiselle elinvoimaisuudelle, sillä skenaariot, joissa oletettiin, ettei tulomuuttoa ole (m=0), ja joissa Suomen osapopulaatioita mallinnettiin erillään naapurimaiden populaatioista, pienensivät efektiivisiä populaatiokokoja ja kasvattivat sukusiitoksen astetta huomattavasti. Viitearvoa määriteltäessä on perusteltua tarkastella Itä-Suomea ja Länsi-Suomea erikseen, jolloin molemmilla alueilla susipopulaatioiden tulisi ylittää alueen oma geneettinen PEP. Geneettinen PEP riippuu laskennassa käytettävän ajanjakson pituudesta ja siedetystä populaation kokonaiskelpoisuuden laskusta tälle ajanjaksolle. Usein käytettyjä arvoja ovat esimerkiksi viisi sukupolvea ja 10 % kelpoisuuden lasku. Tuloksia tarkasteltaessa on hyvä huomata, että periaatteessa kummankin alueen GPEP tulisi saavuttaa huolimatta siitä, mikä tilanne on toisella alueella, eli itäisen Suomen susipopulaatiota kasvattamalla ei voida laskea läntisen Suomen hyväksyttyä efektiivistä populaatiokokoa. Suomen susikannan tulee olla myös demografisesti elinvoimainen. Demografinen PEP riippuu laskennasta käytettävän ajanjakson pituudesta ja populaatiolle hyväksytystä häviämisriskistä tälle ajanjaksolle. Usein käytettyjä arvoja ovat esimerkiksi 100 vuotta ja 10 %:n häviämisriski, jotka perustuvat IUCN:n määritelmään lajin uhanalaisuudesta. Tässä työssä kehitetty demografinen populaatiomalli ei ota huomioon geneettisiä tekijöitä. Tämän takia sen pohjalta ei voida tutkia, kuinka suuri populaatio olisi elinvoimainen, jos myös geneettiset seikat huomioitaisiin. Populaatio voi siis vaikuttaa demografisilta ominaisuuksiltaan elinvoimaiselta, mutta samalla se voi olla liian pieni välttääkseen sukusiitosheikkoudesta johtuvia ongelmia, jotka voivat heikentää myös populaation demografisia ominaisuuksia. Näin ollen viitearvon asettamisessa tulee verrata osapopulaatioiden yhteenlaskettuja GPEP-tasoja demografiaan perustuvaan PEP-tasoon. Raportissa esitetään useita vaihtoehtoisia tapoja sekä pienimmän elinvoimaisen populaation että siitä johdettavien viitearvojen määrittämiseen. Koska vaihtoehtoja on paljon, raportissa esitetään myös useita esimerkkituloksia viitearvoista. Se, mitä esitetyistä vaihtoehdoista käytetään, edellyttää päätöksentekijältä valintoja määrittelyprosessin eri kohdissa. Raportissa esitetyt tulokset perustuvat Suomen susikannan nykyiseen tilanteeseen. Jos susikannan tila muuttuu, voi myös käsitys kannan elinvoimaisuudesta ja siihen perustuvista viitearvoista muuttua. Populaation geneettisiä ja demografisia ominaisuuksia tulisikin seurata säännöllisesti, ja viitearvoja ja niiden laskennan logiikkaa päivittää tarvittaessa. Päivityksen tarvetta voi ilmetä myös, jos viitearvomäärittelyyn liittyvää ohjeistusta päivitetään komission toimesta. Tavoite suotuisasta suojelutasosta koskee vain EU-maita. Kun kyseessä on laji, jonka populaatiot ovat kiinteästi yhteydessä toisiinsa yli valtiorajojen, olisi tärkeä kehittää ohjeistusta ja metodiikkaa niin, että viitearvomäärittelyssä voitaisiin paremmin huomioida biologiset ja ekologiset populaatiorajat

Oulun kuntaliitoksen ja Kainuun hallintomallikokeilun vaikutukset maaseutuasumiseen ja -alueisiin

Tutkimuksessa tarkasteltiin Oulun kuntaliitoksen ja Kainuun hallintomallikokeilun vaikutuksia maaseutuasumiseen ja -alueisiin. Tulosten perusteella kehitettiin maaseutuvaikutusten arviointimenetelmää. Kuntien ja sitä laajempien aluetasojen roolit julkisten palvelujen järjestämisessä ovat olleet kuntaliitosten ja yleensä aluehallintoa koskevan keskustelun keskeistä sisältöä. Oulun kuntaliitoksessa keskuskaupunkiin liittyi laajoja maaseutukuntia. Kainuun hallintomallikokeilussa palveluja tuotettiin maakunnallisella yhteistyöllä, jossa olivat mukana sekä pienet kehyskunnat että maakunnan keskuskaupunki. Maaseutuasumisen ja -alueiden näkökulmasta Oulun kuntaliitoksen merkittävimmät vaikutukset näyttivät kohdistuvan kaavoitettujen alueiden ulkopuolisen rakentamisen periaatteisiin sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden saavutettavuuteen. Suunnittelun ja päätöksenteon läpinäkyvyyden ja tasa-arvoisuuden arvioitiin lisääntyvän. Keskeisimpinä uhkina nähtiin, että uuden kunnan politiikka tulee olemaan kaupunkivetoista, ja että maaseutualueiden asukkaat passivoituvat. Keskeisimpinä toimenpiteinä tuotiin esiin muun muassa viranhaltijoiden ja luottamushenkilöiden maaseutuasiantuntemuksenvahvistaminen ja suunnitteluprosessien maaseutuasiantuntemuksenlisääminen, maaseudun asukkaan lähellä tapahtuvan osallistumisen ja vaikuttamisen aktivoiminen sekä pitkien palvelumatkojen korvaaminen esimerkiksi sähköisillä ja liikkuvilla palveluilla