Aidalla rajatut. Ravattulan Ristimäki ja keskiaikaiset kirkkoaidat

From the Middle Ages onwards, a marked boundary was prerequisite for a Christian cemetery orchurchyard. The oldest known church in Finland, Ravattula Ristimäki in Kaarina, therefore alsoprovides the earliest example of ecclesiastical fence remains in the country. It consists of an oval,137-metre long stone foundation belonging to a wall, which surrounded the churchyard. This wasconstructed in the late 12th century, at the same time, or almost at the time, as the church building,based on the dating and the regular location of the structures.In a wider Nordic Medieval context, the enclosure around a Christian churchyard or cemetery couldconsist of a wooden fence, a stone wall, or a mixed combination thereof. These could be constructedusing various techniques. So far, examples of the first two of these three categories are known for surefrom medieval Finland. Furthermore two sub-groups can be detected within the stone wall categoryin Finland: walls constructed from piled stones or using a dry-stone technique and walls constructedof stones bound together by mortar. It has been suggested that a simple ditch could also serve as aboundary marker, but this would require an adjacent stone or wooden barrier to be present.Due to possible subsequent changes, such as extensions or modifications of the churchyards, andgenerally poor preservation of wood, original fences and walls are hard to find and difficult to date.The construction of medieval churchyard barriers could vary considerable and should not be understood as standardized structures. It is only in the case of parish churchyards during the late MiddleAges that we can speak of uniform structures especially in relation to stone walls.</p

Vähimmäiskuvavaatimus : Esimerkkinä arkeologisten hautakaivausten digitaalinen dokumentointi ja 3D-mallinnus

Tutkimuksessa käsitellään arkeologisten kenttätöiden valokuvadokumentointia ja tarkastellaan mahdollisuutta luoda vähimmäismääre arkeologisten kaivausten valokuvausdokumentoinnille. Tutkimus perustuu menetelmäkokeiluun, jonka periaatteella vähimmäiskuvamääre voidaan perustella. Kuvien perusteella alueista rekonstruoidaan kaivausalueet virtuaaliseen muotoon sekä tarkastellaan niiden mahdollisuutta arkeologisessa dokumentoinnissa sekä jatkotutkimuksessa. Tavoitteena on selvittää, voidaanko kaivausdokumentoinnilla saada objektiivisempaa dokumentaatiota tutkittavista kaivausalueista sekä voidaanko vähimmäismääreen kuvista luoda kolmiulotteisia malleja esimerkiksi jatkotutkimusta varten. Tämän lisäksi tutkimuksessa pohditaan arkeologisen dokumentoinnin digitalisoitumista, tehokkuutta sekä vertaillaan taso – ja profiilikarttojen digitoinnin tuloksia suoraan kolmiulotteisesta malleista tehtyihin karttoihin. Tutkimuksessa verrataan niin ikään älypuhelimien kuvien laatua järjestelmäkameroiden kuvien laatuun. Tämän avulla kartoitetaan älypuhelimien kameroiden käyttömahdollisuuksia valokuvadokumentoinnissa tulevaisuuden arkeologisessa kenttädokumentoinnissa

Selkärangattomien eläinten jäänteet kosteikkoarkeologisella Humppila Järvensuo 1 -kohteella

Arkeologiassa tutkitaan ihmisen menneisyyttä hyödyntäen esinelöytöjen lisäksi myös eliöiden jäänteitä, kuten kasvien siemeniä ja siitepölyjä sekä ihmisten ja eläinten luita. Tutkimuksessa voidaan hyödyntää myös selkärangattomien eläinten, kuten hyönteisten, jäänteitä. Selkärangatonjäänteiden tutkimus on kuitenkin ollut arkeologisessa yhteydessä hyvin marginaalista niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Tässä opinnäytteessä tutkin selkärangattomien eläinten jäänteiden esiintyvyyttä ja säilymistä kivikautiselta Humppilan Järvensuo 1 -kohteelta Kanta-Hämeestä. Kohde sijaitsee kuivatetun Rautajärven etelärannalla, jonka vettyneet ja hapettomat kerrostumat tarjoavat erinomaiset olosuhteet orgaanisen materiaalin säilymiselle. Tutkimuksessa eroteltiin vuoden 2020 kaivauksilla järjestelmällisesti kerätyistä maanäytteistä selkärangatonjäänteet mikroskoopin avulla. Tunnistetuista jäänteistä laadittiin taksoniluettelo, jonka avulla Rautajärven ympäristönmuutosta tarkasteltiin 5000 vuotta kattavasta aikasarjasta arkeobiologian metodein. Tutkielmani tarkoituksena oli selvittää 1) mitä selkärangattomien osia Järvensuolla on säilynyt, 2) onko samoja taksoneita havaittavissa aineiston eri näytteissä, 3) eroaako laatimani taksoniluettelo kohteen 1980-luvun havainnoista sekä 4) selvittää selkärangatonjäännetutkimuksen hyödynnettävyyttä arkeologisessa ja biologisessa viitekehyksessä. Aineistosta havaittiin, että akvaattisten selkärangatontaksonien määrä on runsaimmillaan Rautajärven vanhimmassa vaiheessa (6000–4000 eaa.) ja niiden määrä vähenee rannan soistuessa ja kasvaessa umpeen siten, ettei niitä havaita enää nuorimmissa näytteissä (2000–1500 eaa.). Arkeologisten sedimenttinäytteiden tarkka analyysi osoitti, että kohteen vettyneissä oloissa oli säilynyt runsas selkärangattomien subfossiiliaineisto, jollaisia tulisi hyödyntää enemmän myös jatkossa arkeologisissa tutkimuksissa. Määritykseen liittyi haasteita fragmentoituneiden jäänteiden ja suuren lajimäärän takia. Jatkossa DNA-menetelmillä voitaisiin saada varmuus tässä tutkimuksessa määrittämättä jääneistä selkärangatonjäänteistä

Suomen keskiajan lasimaalaukset : hajonneina varastossa ja melkein ehjinä ikkunoissa

Tutkielma käsittelee Suomen keskiajan lasimaalauksia. Lähestymistapa on säilyneen materiaalin kautta, sillä lähteet vaikenevat maalauksista. Tutkimus perustuu myös kirjalliseen materiaaliin mm. kaivausraportteihin. Alue on keskiaikainen Turun hiippakunta. Tuon näkyväksi materiaalin historiallisen merkityksen ja kerrostumat kirkkotiloissa. Selvitän miten luonnontieteellinen menetelmä (pXRF) soveltuu uuden tiedon tuottamiseen lasimaalauksista. Keskeisimmät tutkimuskysymykset liittyvät ilmiön laajuuteen sekä ajoitukseen. Oleellisia tutkimusnäkökulmia ovat tilalliseen kontekstiin liittyvät kysymykset: millaisissa rakennuksissa lasimaalauksia on ollut, onko niitä ollut kaikissa rakennuksia ja miksi ne mahdollisesti puuttuvat osasta. Tutkimuksen läpi kulkeva teema on säilyneiden sekä hävinneiden problematiikka. Kuinka kattavia johtopäätöksiä voi tehdä vai onko kyse pikemminkin irtolöydöistä. Näistä kysymyksistä muodostuu sekä tausta että konteksti tutkimukselleni. Oletuksena on, että löytyneet palat ovat todiste rakennuksessa olleesta lasimaalauksesta. Löytyneiden palojen määrään vaikuttavat: kaivausten ajankohta, -alue ja toteutustapa. Vaikutus on itse kohteella ja sen valmiusasteella. Säilyneitä lasimaalauksia on 16 kappaletta. Lisäksi museoiden varastoissa on sadoittain maalijäämiä sisältäviä paloja sekä värillistä lasia. Käyn kohteet läpi alueittain ja analysoin tietojen avulla lasimaalausikkunoiden sijaintia ja laatua. Tuloksena on tarkentunut, että fragmentteja on 51 kohteesta yhteensä lähes 900 palaa. Ilmiö jatkuu koko keskiajan. Jaan maalaukset kolmeen sukupolveen. Ensimmäinen on n.1270–1420, toinen n. 1425–1490 ja viimeinen 1490–1560. Löytyneiden fragmenttien painottuminen on enemmänkin varhainen kuin myöhäiskeskiaikainen. Toinen tavoite on pXRF-menetelmän soveltuvuus. Pystyykö menetelmä erottelemaan lasin alkuaineet. Tuloksena on, että menetelmä erottelee raskaiden alkuaineiden avulla joitain fragmenttien alkuperään liittyviä elementtejä. Lasille menetelmä ei ole tarpeeksi tarkka, osoittamaan palojen kuulumisen samaan lasimaalaukseen. Tutkimukseni tuo lasimaalauksiin ja fragmentteihin uutta ja tarkentunutta tietoa. Tuloksena kohteiden määrä ja luonne sekä palojen määrät ovat tarkentuneet. Lisäksi tutkimus vahvistaa oletuksen siitä, että lasimaalaukset ovat kuuluneet osaksi kivikirkkojen rakentamisprosessin kokonaisuutta

Arkistoarkeologiaa:Oravaisensaaren Pöyköpellon rakennusjäänne

Tiivistelmä. Tutkielmani aiheena on Tornion Oravaisensaaren erään rakennusjäänteen tarkastelu niin sanotusti arkistoarkeologian näkökulmasta. Aikanaan isot kaivaukset ovat tutkimuksellisesti jääneet hieman kesken. Virallisia kaivausraportteja kaivauksilta ei ole ja tutkimuksellisesti aiheen käsittely on jäänyt muutamien artikkeleiden varaan sekä muutamiin Pro gradu -tutkielmiin, joissa on sivuttu myös Oravaisensaaren esineistöä, mutta rakenteita ei ole tutkittu aiemmin. Keskityin kaivaustenjohtajan Pentti Koivusen suurtuvaksi tulkitseman rakenteen ja sen lähialueen läpikäyntiin. Tehtäväni oli tutkia, millä tavalla näin jälkikäteen saatavilla oleva aineisto tukee Koivusen tulkintaa vai voidaanko esittää erilainen tulkinta pohjaten nykytutkimukseen ja omaan tulkintaani saatavilla olevien aineistojen perusteella. Aineistona minulla oli käytettävissä kaivausten karttoja, joista kahden ensimmäisen vuoden osalta päädyin käyttämään luonnoksia, jotka piirsin puhtaaksi, esineluettelot, paljon kuvia sekä kaivausten päiväkirjat. Osana tutkimustani pyrin myös selvittämään, mitä arkistomateriaali kertoo kaivauksista näin jälkikäteen kaivausraporttien puuttuessa ja mitä haasteita se luo. Lisäksi pyrin tarkastelemaan rakenteita suhteessa tehtyihin esinelöytöihin ja mitä nykytutkimus pystyy niiden osalta tarkentamaan. Kävin läpi kaivausten materiaalin lähdekriittisesti ja pyrin luomaan tarkemman kuvan rakenteista ja etsimään vastaavuuksia uudemman tutkimuksen valossa. Vertailumateriaalina minulla oli lähinnä Turun ja Tornion kaupunkien sekä Helsingin Vanhankaupungin kaivausten tuloksia. Esinetutkimuksen osalta pyrin läpikäymään uudempaa tutkimusta Oravaisensaaresta ja tarkentamaan, mitä se kertoo tutkimistani rakenteista. Lisäksi kävin läpi kursorisesti muutamia esineryhmiä ja kirjallisuuden avulla pyrin tarkentamaan niiden antamaa kuvaa. Kaivaukset on tehty aikana, jolloin kaupunki- ja historiallisen ajan kaivausten metodiikka on ollut vasta muotoutumassa, mikä näkyy myös lähdemateriaalissa ja erityisesti kerrosten erottamisessa toisistaan ja suhteista eri rakenteisiin. Jo 70-luvulla tehtyjen ja 1980 kaivausten välillä on iso ero, puhumattakaan nykypäivästä. Myös se, että on lähdetty lähtökohtaisesti etsimään keskiaikaa ja lapinvouti Niilo Oravaista, on mielestäni hieman värittänyt tulkintoja. Suurtuvan osalta esittäisin varovaisemman tulkinnan kuin aiemmin ja vaikka vanhimmat kerrokset voivat hyvinkin olla 1500-luvulta, vaikuttaisi rakenteet ajoittuvan paremminkin 1600-luvulle ja jopa 1700-luvulle. En myöskään puhuisi mistään suurtuvasta, vaan todennäköisemmin kyseessä on kuitenkin useampi huoneinen rakenne ja päällekkäisiä rakennuksia. Esineiden osalta tulin tulokseen, että vaikkei kaikkia löytöjä voi tarkasti asemoida rakenteisiin voidaan niiden kautta tarkemmalla rajauksella kuitenkin saada osviittaa ajoitukseen ja ainakin ne näyttäisivät tukevan rakenteista esittämääni ajoitusta. Paljon olisi silti vielä tehtävää. Rakenteita tulisi tarkastella kokonaisuutena ainakin Pöykön pellon osalta ja myös esinetutkimuksella olisi enemmän annettavaa tiukemmilla rajauksilla suhteessa rakenteisiin

Satakunnan esiroomalaisen rautakauden röykkiöt kahden raumalaisen röykkiökohteen valossa

Tutkimus käsittelee ns. epämääräisten röykkiöiden ongelmaa, eli pronssikauden loppupuolelta alkaen Suomessa esiintyviä, rakenteettomia ja tavallisesti sirpaleista materiaalia ja eläinten luita sisältäviä röykkiöitä, joissa esiintyy vain vähän tai ei ollenkaan ihmisluuta. Tällaisten röykkiöiden on perinteisesti arveltu olevan hautaröykkiöitä, joista vainaja on maatunut kokonaan pois, uhri- tai jäteröykkiöitä tai pellonraivausröykkiöitä. Tulkinnat on tehty pääasiassa selkeämpien röykkiöistä tehtyjen tulkintojen valossa, eikä tarkkoja analyysejä ja vertailuja epämääräisten röykkiöiden rakenteesta, sijainnista tai löytöjen levinnästä ole tehty juuri ollenkaan. Tutkielmassa pyritään havainnollistamaan, että epämääräisiä röykkiöiden funktioita voidaan tutkia aiempaa tarkemmin, mikäli kohde tutkitaan ja dokumentoidaan tarpeeksi laajasti ja tarkasti. Tutkimuksen tarkoitus on löytöjen levinnän tarkastelun avulla tulkita kahta esiroomalaisen ajan röykkiökohdetta, Raumalla sijainneita Ellinniittyä ja Hevossuonmäkeä, ja soveltaa niihin menetelmää, jonka mukaan merkityksellistä, ja potentiaalisesti rituaalista toimintaa voidaan erottaa arkeologisesti aineiston levinnän, esinekombinaatioiden ja kohteen laajemman kontekstin avulla. Analyysissä esiin nousseet kysymykset liittyvät hautausten tunnistamiseen sekä jätteen, arkipäivän toiminnan ja rituaalien väliseen suhteeseen. Tutkielmassa Ellinniityn röykkiöiden tulkitaan syntyneen pääasiassa arkipäiväisen pyyntipaikalla toimimisen tuloksena, joista osaan röykkiöitä on kuitenkin kohdistunut myös rituaalista toimintaa. Hevossuonmäen röykkiöt yhdistetään jätemateriaalin käsittelyyn osana asuinpaikalta lähtemisen liittyviä toimia. Tutkielma osoittaa, että esiroomalaisella rautakaudella röykkiöitä, latomuksia ja kiveyksiä syntyi erilaisten prosessien tuloksena, jotka eivät aina liity hautaamiseen. Jätemateriaalia päätyi röykkiöihin sekä profaanin että rituaalisen jätteen hävittämisen tuloksena. Tutkimuksen johtopäätelmä on, että varsinkin epäselvempiä röykkiöitä tulee tutkia aiempaa laajemmin, jotta röykkiöiden tradition ymmärtäminen kokonaisuudessaan olisi mahdollista