The prospects for urban densification: a place-based study

Study of the environmental outcomes of urban densification is a highly context-dependent task. Our study shows that collecting and processing place-based survey data by means of the softGIS method is clearly helpful here. With the map-based internet questionnaire each response remains connected to both the physical environment and the everyday life of the respondent. In our study of the Kuninkaankolmio area (located in the Helsinki metropolitan region) the survey data were combined with urban density variables calculated from register-based data on the existing built environment. The regression analysis indicated that the participants in the survey preferred the same density factors for their future residence as they enjoyed in their current neighbourhood. In the second analysis we related the densities of planned infill developments with the interest respondents had shown in these projects. The results show that new and even quite dense infill developments have been found to be rather attractive, with them often being viewed as interesting supplements to the current urban texture. These findings contribute to the ongoing scientific discussion on the feasibility of densification measures and encourage the Kuninkaankolmio planners to proceed, albeit carefully, with the planned infill developments. © 2013 IOP Publishing Ltd

Maaseudun ja kaupungin vuorovaikutus osana kestävyysmuutosta

Non peer reviewe

Orchestrating sustainable urban development: Final report of the SASUI project

Transition towards a low-carbon society needs the development of innovations, such as solutions of low-carbon everyday mobility or new techniques of collaborative urban densification. Partnerships as social innovations are pivotal in enabling these developments. Cities may take several roles in partnership arrangements. The roles can be anything from being project partners in experiments that are closely related to the jurisdiction of the local authorities to orchestrating whole innovation ecosystems. This report summarizes the findings of the two-year project that aim to serve both as useful theoretical insights and as practical solutions to the described overall challenge and to the problems of the particular cases. We have used the term ‘architecture’ in connection to successful innovation processes, and asked what social, operational and informational architectural prerequisites are needed for successful sustainable urban development. We have developed the conceptual framework further during the project to better acknowledge that there is a clear difference between cities and private sector actors as facilitators of innovation. Whereas the companies operate on the markets and may be interested in long-lasting growth coalitions with the cities, the cities are always accountable also to the people. The partnership arrangements are not of the type public-private but public-private-people. Besides the theoretical development, we have been observers and participants of urban development in our case study areas. We have three main case studies: two from Finland, one from Sweden. The intention has not been to study them in a strict comparative framework, although the cases do offer themselves for some comparisons. It is rather that insights in one case have made us look at the other cases in new ways. Many undertakings of the projects can actually be labelled action research, meaning that we have also been active (co-)producers of interventions with the purpose to make a difference, and have reflected on how the action has taken effect in the case study areas. In this report, we will first outline a general model of the urban governance system as a learning system. While doing so, we will also introduce a number of key theoretical concepts of our study. Then, in the chapters that follow, we will use this theoretical basis in our three case studies: the Otaniemi OK process, the Tammela urban infill case and the Malmö case. Finally, based on our theoretical work and case observations, we will offer some policy recommendations for the development of systemic architectures for sustainable urban innovation in the context of Finnish urban governance. Sustainability is a challenge that addresses the whole governance culture. Especially, it calls for transcending the dysfunctional and legitimacy-eroding effects of poorly managed institutional ambiguity with the idea of hybrid governance that, while nurturing innovativeness and partnerships towards sustainability, is sensitive to its own sources of legitimacy and trust

Tulevaisuuskatsaus eräiden maiden alueidenkäytön suunnittelujärjestelmiin

Tulevaisuuskatsaus tarkastelee lakitekstien ja tutkimuskirjallisuuden nojalla kahdeksan eurooppalaisen maan suunnittelujärjestelmiä: Englanti, Hollanti, Norja, Ranska, Ruotsi, Saksa, Skotlanti ja Tanska. Raporttia varten on tehty myös kansainvälisen asiantuntijakysely. Katsauksen tarkoituksena on muodostaa käsitys näiden Suomen kannalta relevanttien Euroopan maiden suunnittelujärjestelmien kehityksestä, lähitulevaisuuden muutoksista ja tunnistetuista muutostarpeista. Katsaus hahmottaa ja vertailee muutosten suuntaa näissä maissa ja nostaa esille olennaisimmat kiinnostavat opit Suomen kannalta. Tavoitteena on tukea meneillään olevaa maankäyttö- ja rakennuslain uudistusta ja Suomen suunnittelujärjestelmän kehitystyötä. Maakuvauksissa on pyritty vertailtavuuteen, vaikkakaan suunnittelukulttuuriltaan ja juridiselta perinteeltään erilaisia maita ei ole mahdollista puristaa yhteen muottiin. Kaikista maista on nostettu esille 1) hallinnan tehtävä, rakenne ja ohjaustasot, 2) aikajana lainsäädännön viimeaikaisista muutoksista, 3) kaavoitus-menettelyn nykytilanne, 4) tunnistetut suunnittelujärjestelmän ja säädösten uudistustarpeet, 5) keskeiset muutostekijät ja 6) yhteenveto Suomen kannalta. Ranskan suunnittelujärjestelmästä ja sen muutoksesta on kirjoitettu muita maita perusteellisemmin, koska Ranskan järjestelmä on kiinnostava mutta Suomessa suhteellisen huonosti tunnettu. Tulevaisuuskatsauksen yhteenvedossa pohditaan sitä, missä Suomi on ja voisi olla edelläkävijä maankäytön suunnittelussa ja sen sääntelyssä. Näitä mahdollisuuksia on erityisesti kaupunkiseutujen tunnistamisessa suunnittelujärjestelmän toimijoina, kaavoituksen asiakaslähtöisyydessä ja digitalisaatiossa sekä ilmastonmuutokseen varautumisen ja sen hillinnän ymmärtämisessä maankäytön ja kaupunkiprosessien ajurina. Ilmastokysymyksen sosiaalinen ulottuvuus on syytä hahmottaa osana suunnittelupolitiikkaa

Kestävän kehityksen toimenpidesitoumustyökalu: kokonaisarvio ja kehittämismahdollisuudet

Kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumus on Suomen kansallinen linjaus kestävän kehityksen tavoitta-miseksi vuoteen 2050 mennessä. Sen toteuttamisen keskeinen väline ovat toimenpidesitoumukset, jotka ovat eri tahojen antamia julkisia lupauksia konkreettisista ja vapaaehtoisista toimista. Tässä rapor-tissa esitetään kokonaisarvio toimenpidesitoumusprosessin tähänastisesta toteutumisesta ja hahmote-taan suositukset jatkokehitystä varten. Esitetyt arviot perustuvat toimenpidesitoumusten antajien rapor-toimiin tietoihin, toimijoille tehtyyn verkkokyselyyn, kahteen yhteistoiminnalliseen työpajaan, media-analyysiin, toimenpidesitoumuksille asetettujen kriteereiden analyysiin sekä vertailutietoihin muista vastaavista vapaaehtoisuuteen perustuvista aloitteista ja järjestelmistä. Hankkeen tulokset auttavat luomaan edellytyksiä nykyistä huomattavasti laajemman toimijajoukon aktiiviselle ja vaikuttavalle osal-listumiselle kestävän kehityksen tavoitteiden toteutuksee

Vaikuttavaa? : YTK:n ja TKK Dipolin "kolmannen tehtävän" arviointi 2005–2007

Teknillisen korkeakoulun kahden erillislaitoksen, Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen (YTK) ja Koulutuskeskus Dipolin (TKK Dipoli), vuonna 2005 käynnistyneen yhteisen kehittämishankkeen tavoitteina oli selvittää, miten yliopistoille ja korkeakouluille uudessa yliopistolaissa säädetty kolmas tehtävä (yhteiskunnallinen ja alueellinen vaikuttavuus) on ymmärretty YTK:n ja TKK Dipolin henkilökuntien sekä yksiköiden sidosryhmien piirissä ja miten onnistuneesti kyseessä olevat yksiköt ovat vastanneet kolmannen tehtävän haasteisiin. Lisäksi tavoitteena oli kehittää yksiköiden käyttöön arviointikehikko, jolla on mahdollista seurata ja arvioida kolmannen tehtävän toteutumista tulevaisuudessa. Kehittämishankkeen tavoitteita toteutettiin kokonaisvaltaisen arviointitutkimuksen (evaluointitutkimuksen) metodein. Kehitetty arviointikehikko muodostettiin monitahoarvioinnin perustalle, eli siihen sisällytettiin sekä yksiköiden sisäiset itsearviointinäkökulmat että yksiköiden ulkopuoliset sidosryhmänäkökulmat. Konkreettisiin arviointimenetelmiin kuuluivat henkilökuntien aivoriihet, sisäinen portfolioarviointi, internetpohjainen sidosryhmäkysely ja sidosryhmien teemahaastattelut. Tässä loppuraportissa esitetään myös hankkeen aikana kertyneitä ideoita arviointikehikon jatkokehittämiselle. Arviointikehikon ydin eli arviointikriteerit muotoiltiin luonteensa puolesta erilaisiksi tarve-, tavoite-, tuotos-, toiminto-, tulos- ja vaikutuskriteereiksi. Esimerkiksi tarvetta ja tavoitetta kartoitettiin yksiköiden yhteiskunnalliseen arvopohjaan sekä osaamistarpeiden ennakointiin liittyvillä kriteereillä. Vastaavasti tuotokset ja toiminnot konkretisoituivat kriteereinä, joilla mitattiin yhteiskunnallista keskustelua ja alueellista kehittämistä tukevan tiedon tuottamista, yhteiskunnallista näkyvyyttä ja alueellista kehittämistä koskevan tietämyksen välittämistä, vuorovaikutusta ja yhteistyötä ympäröivän yhteiskunnan ja muiden alueellisten toimijoiden kanssa sekä toimintaa yhteiskunnan kehittämiseksi. Tulokset ja vaikutukset heijastuivat puolestaan kriteereissä, joilla kartoitettiin osaamisen ja työllisyyden tukemista, uuden tietämyksen välittämistä, koulutuksellista tukea alueelliselle kehittämiselle, koulutuksen alueellista yhteistyötä ja verkottamista sekä suorien alueellisten vaikutusten tuottamista. Lopullinen yksiköiden vaikuttavuustulkinta vaati sekä edellä mainittujen yhteistulkintaa että niiden peilaamista yksiköiden strategioihin. YTK:n osalta saadut arviointitulokset viittaavat siihen, että YTK:n erillislaitosaseman ja sisällöllisen fokuksen (tutkimus pääosin maksullista ulkopuolista palvelutoimintaa ja ei perustutkintoja) vuoksi henkilöstöllä on vaikeuksia erottaa kolmas tehtävä muista tehtävistään. YTK:n koko toiminta rakentuu juuri kolmannen tehtävän pohjalle. Tulos oli odotettu monitahoarvioinnin menetelmävalinnan vuoksi. Toisaalta se myös osoittaa, että YTK:n sidosryhmät odottavat meiltä "juuri heille sovellettuja täsmätoimia". YTK:n tutkimusstrategiassa (2006–2010) korostetaan kolmatta tehtävää koko tutkimustoimintaa läpäisevänä tehtävänä, niin että YTK:lla on tärkeä rooli tieteen ja käytännön välisenä toimijana. Kolmatta tehtävää ei siis eroteta omaksi erilliseksi tehtäväkseen. YTK:n koulutusstrategiassa (päivitetty 17.12.2003) ei painoteta suoraan kolmatta tehtävää, vaikka viitataankin YTK:n valtakunnalliseen tehtävään ja opetusministeriön YTK:lle määrittämään yhteiskunnalliseen tehtävään maan ainoana yliopistollisena alaan erikoistuneena täydennyskoulutuskeskuksena. YTK:n henkilökunta katsoi onnistuneensa erityisen hyvin tiedon tuottamisessa yhteiskunnallisen keskustelun tueksi sekä kestävän kehitykseen, hyvinvointiin ja tasa-arvoon liittyvien yhteiskunnallisten arvojen edistämisessä. Heikoimmin on onnistuttu alueellista kehittämistä koskevan tietämyksen siirtämisessä aluekehityksen tueksi sekä dialogissa ja yhteistyössä muiden aluekehitystoimijoiden kanssa. YTK:n sidosryhmät puolestaan tarkastelevat laitoksen kolmatta tehtävää omista näkökulmistaan. Sidosryhmät katsovat, että YTK on erityisen vahva alan tietämyksen tuottaja ja elinympäristöjen kehittäjä. Laitoksen näkyvyys on huomattava alan toimijoiden keskuudessa, mutta liian vähäistä julkisessa keskustelussa ja kansalaisyhteiskunnan areenoilla. YTK:ta pidetään liian pääkaupunkiseutukeskeisenä. YTK:n strategioissa painottuu varsin näkyvästi kestävän kehityksen teema. Toisaalta laitoksen vahvuudeksi nähtävät hyvinvointiteema sekä yhteiskunnallinen keskustelu eivät priorisoidu aivan kärkeen. YTK:n omien arvioiden mukaan heikoimmin toteutuneet aluekehitysteemat ovat uusitussa tutkimusstrategiassa aiempaa painokkaammin esillä. Sidosryhmien näkemykset onnistuneesta kolmannen tehtävän toiminnastamme osuvat varsin hyvin yksiin strategioiden prioriteettien kanssa. Sidosryhmien heikoimmin onnistuneeksi arvioima kolmannen tehtävän toiminta ei aiheuta erityistä ristiriitaa, sillä kyseessä olevia teemoja ei ole priorisoitu strategioihin aivan ensisijaisiksi. TKK Dipolin asiakkaiden ja oman väen arvioinneista piirtyy hyvin yhteneväinen kuva koulutuskeskuksen tavoitteista, tehtävistä ja niissä onnistumisesta. TKK Dipolin päätehtävä on toteuttaa emokorkeakoulun elinikäisen oppimisen ja ns. kolmanteen tehtävään liittyvää strategiaa. Siinä tärkeintä on TKK:n osaamisen välittäminen läpeensä kansainvälistyneessä ja jopa globaalissa ympäristössä toimivien sidosryhmien tarpeisiin. Varsinkin EU-tasoisen ja valtakunnallista toimintaympäristöä koskevan tiedon jalostamisessa ja välittämisessä TKK Dipoli koetaan vahvaksi. Toinen merkittävä TKK Dipolin vahvuusalue on modernin tieto- ja viestintätekniikkaa hyödyntävän aikuisopetuksen ja opiskelun sekä työyhteisöjen oppimisen asiantuntijuus. TKK Dipoli kuuluu alan kehittäjien etujoukkoon Euroopassa ja soveltaa osaamistaan myös omassa koulutustoiminnassaan. Kolmantena menestystekijänä TKK Dipolin arvioinnissa esiin nousi sen vahvat verkostot ja verkostomainen toimintatapa. Varsinkin amerikkalaisten yliopistojen täydennyskoulutusyksiköistä käytetään usein kuvaavaa ilmaisua yliopistojen laajentuma, university extention, Se sopii hyvin kuvaamaan myös TKK Dipolia: yhtäältä se suorastaan tunkeutuu työelämän sisään tai ainakin lähituntumaan ja monitoroi sitä ja sen muutoksia ja pyrkii mahdollisimman sofi stikoiduin menetelmin ennakoimaan niitä ja toisaalta TKK Dipoli tuo työelämään tutkimuspohjaista uutta tietoa ja osaamista, jota se ammentaa ei vain omasta takaa vaan koko TKK:n ja verkostojensa kautta globaaleista tietovarannoista. Tällainen on TKK Dipolin strateginen visio. Arvioinnista piirtyvä kuva on rosoisempi: joissakin kohdin todellisuus on koettu hyvinkin tarkasti vision mukaiseksi, mutta pieniä halkeamia ja painaumia siloisesta pinnasta paljastuu. Vaikka TKK Dipoli on vahva kansallisen ja kansainvälisen tason tiedon välittämisessä ja sen tason toimintavalmiuksien ja verkostojen kehittämisessä, alueellisen ja paikallisen tason vaikuttavuudessa ei ole juuri Uuttamaata laajempaa vaikuttavuutta tavoiteltukaan. Eniten parantamisen varaa taas vaikuttaisi olevan oman tutkimus- ja kehittämistoiminnan tulosten hyödyntämisessä omassa koulutustoiminnassa. Molempia yksiköitä keskenään vertaillen nousee esille joitain yhdistäviä ja joitain erottavia tekijöitä. Yksiköiden kolmatta tehtävää yhdistää mm. ulkopuolisen rahoituksen huomattavan suuri osuus molempien kokonaisrahoituksessa sekä asiakaskunnan ja sidosryhmien hyvä tuntemus. Näistä seuraa vahva riippuvuus asiakas- ja sidosryhmistä, mikä onkin oleellinen osa erillislaitosten kolmatta tehtävää. Lisäksi molempien yksiköiden koulutustoiminta on muotoutunut palvelemaan ensisijaisesti kolmannen tehtävän toteutustarpeita. Yksiköillä on myös eronsa kolmannen tehtävän toteuttajina. YTK:lla tutkimustoiminta painottuu astetta näkyvämmin osana kolmatta tehtävää ja TKK Dipolilla sitä vastoin koulutustoiminta. YTK:n tutkimustoiminta saa substanssinsa varsin suoraan kolmatta tehtävää palvelevan tietämyksen tuottamisen kautta ja TKK Dipolin tutkimustoiminta ensisijassa tukee heidän koulutustoimintaansa, jonka tehtävä painottuu tietämyksen tuottamista voimakkaammin osaamisen välittämiseen. Lisäksi yksiköiden substanssin kautta YTK:n kolmas tehtävä painottuu enemmän julkisen sektorin piiriin ja TKK Dipolin sitä vastoin yritysmaailmaan ja kansainvälisille areenoille