Digestion capasity, nutrient digestibilities and physico-chemical conditions in the intestine influenced by the age of growing turkeys

Six experiments have been conducted to examine digestibility and feeding value of domestic Finnish fibre-rich cereals (barley and oats as compared to maize and wheat) and protein sources (rapeseed meal and cake, peas, faba beans, lupin seeds) for growing turkeys and to investigate effects of age of the birds (from 3 to 12 weeks of age) on digestion process and estimated nutrient digestibility and energy values. Besides, an objective of the study was to test applications of digestibility research methodology for turkeys. Total tract digestibility and apparent metabolizable energy (AME) was assayed in experimental cages using excreta collection, and a slaughter method was applied to sample small intestinal digesta for determination of apparent ileal crude protein digestibility (AICPD), jejuno-duodenal digesta viscosity and caecal volatile fatty acid (VFA) concentration. Digesta viscosity decreased and caecal VFA production increased with age of growing turkeys. Digesta retention times in the small intestine were generally longer in the older birds than in the younger ones. Crude fat digestibility and AME increased with age of growing turkeys, especially with viscous diets. AICPD seemed to decrease with age in most cases. Supplementation with β-gucanase-xylanase decreased viscosity, improved crude fat digestibility and metabolizable energy value and increased VFA production especially in barley-fed turkeys and especially in the young birds. Poor protein digestibility and low energy value of rapeseed meal and rapeseed cake decreased their feeding value for turkeys. In addition, a typical goitrogenic effect of rapeseed feeding was detected. Use of legume seeds as feed for growing turkeys is limited mostly by the low energy value in lupin seeds and the low ileal protein and amino acid digestibility in faba beans. Digestibility of fibre-rich protein sources was not improved with age of the turkeys. Euthanizing the turkeys for AICPD determination by carbon dioxide and bleeding led to lower digestibility values than mechanical stunning and cervical dislocation, suggesting inferiority of carbon dioxide stunning in experimental use. Comparison of AICPD and AME results obtained using different markers showed that considerable differences may occur, especially on total tract level, when acid-insoluble ash gave considerably lower AME values than titanium dioxide and chromic oxide.Helsingin yliopiston Kotieläintieteen laitoksella ja MTT:n Eläinravitsemuksen osastolla toteutetuista kuudesta kokeesta koostuvassa tutkimuksessa selvitettiin kotimaisten, maailmalla käytettäviä kuitupitoisempien rehuraaka-aineiden sulavuuksia ja energia-arvoja kasvavien kalkkunoiden eri ikävaiheissa (3 - 12 viikkoa). Tutkittavia raaka-aineita olivat rehuviljat ohra ja kaura (erityisesti verrattuna maissiin ja vehnään), valkuaisrehuista rypsirouhe- ja puriste (verrattuna vastaaviin soijatuotteisiin) sekä herneen, härkäpavun ja sinilupiinin siemenet. Lisäksi tarkoituksena oli tutkia eri rehuviljojen vaikutuksia suolen ruoansulatustoimintaan liittyviin muuttujiin ja lintujen iän merkitystä tässä sekä testata ja tarkastella siipikarjalla ja erityisesti kalkkunoilla käytettävää ruoansulatustutkimuksen tekniikkaa. Aiempi ruoansulatustutkimus siipikarjalla on tehty lähinnä broilereita ja aikuisia kukkoja käyttämällä, eikä lintujen iän vaikutuksesta ruoansulatukseen ole ollut paljon tietoa aivan ensimmäisiä päiviä ja viikkoja lukuunottamatta. Eri-ikäisille ja -lajisille linnuille käytetään samoja rehuarvoja. Kuitenkin kalkkunan pitkähkön kasvatusiän voisi olettaa tuovan myös sulatuskykyyn muutoksia. Erityisesti kotimaiset kuitupitoiset rehuviljat tuovat tähän mielenkiintoisen tarkastelukulman, varsinkin kun niitä usein täydennetään rehuentsyymeillä, joiden vaikutuksesta eri ikäisillä kalkkunoilla ei kuitenkaan ole ollut tietoa. Ravintoaineiden kokonaissulavuuden ja rehujen näennäisen muuntokelpoisen energian määritys perustui sulavuuskoehäkeissä hoidettujen kalkkunoiden sontanäytteiden analysointiin. Näytteet raakavalkuaisen ohutsuolisulavuuden, suolensisällön viskositeetin ja umpisuolten haihtuvien rasvahappojen tuotannon määrittämiseksi otettiin eri ikäisinä lopetetuilta koekalkkunoilta. Sulavuusmääritykset perustuivat sulamattomien merkkiaineiden (happoon liukenematon tuhka, titaanioksidi ja kromioksidi) käyttöön. Tutkimuksen tulosten mukaan ohutsuolen ruokasulan viskoottisuus väheni, ruokasulan viipymäaika ohutsuolessa piteni ja umpisuolten haihtuvien rasvahappojen tuotanto lisääntyi iän myötä. Tulokset vahvistivat myös käsitystä, että rasvan sulavuus ja rehujen energia-arvo paranevat iän myötä, erityisesti viskoottisuutta aiheuttavilla rehuilla. Johtopäätöksiä valkuaisen ohutsuolisulavuuden muutoksista iän mukana on vaikeampi tehdä, mutta laskeva ikätrendi havaittiin useimmissa tapauksissa. Rehuentsyymilisäys, joka sisälsi β-glukanaasia ja ksylanaasia, alensi viskositeettia, paransi rasvan sulavuutta ja rehun energia-arvoa sekä lisäsi haihtuvien rasvahappojen tuotantoa erityisesti ohraruokinnalla ja erityisesti nuorilla kalkkunoilla. Heikko valkuaisen sulavuus ja matala energiapitoisuus heikensivät rypsituotteiden arvoa kalkkunoiden ruokinnassa. Vaikka nykyisten rypsilajikkeiden pitäisi olla rehukäytössä lähes haitattomia, rypsin haitta-aineiden struuman kaltaisia oireita aiheuttavasta vaikutuksesta oli viitteitä. Palkokasvisiementen käyttömahdollisuudet todettiin rajallisiksi erityisesti lupiinin heikon energia-arvon, lupiinin ja herneen matalahkon valkuaispitoisuuden ja härkäpavun heikon valkuaisen ja aminohappojen sulavuuden vuoksi. Kuitupitoisten valkuaisrehujen sulavuudessa ei tapahtunut paranemista lintujen iän mukana. Määritettäessä valkuaisen ohutsuolisulavuutta lopetustekniikalla verrattiin hyväksyttäviä lopetusmenetelmiä ja havaittiin, että lopetus näytteenottoa varten hiilidioksiditainnutuksella ja verenlaskulla johti hiukan matalampiin näennäisen sulavuuden arvoihin kuin lopetus mekaanisella tainnutuksella ja niskamurrolla, minkä perusteella hiilidioksidimenetelmää voidaan pitää huonompana vaihtoehtona. Eri merkkiaineilla havaittiin saatavan toisistaan eroavia tuloksia erityisesti kokonaissulavuuksissa, mikä antaa aihetta suhtautua kriittisesti eri merkkiaineilla määritettyjen sulavuuksien keskinäiseen vertailukelpoisuuteen

Lihasian yksi- ja kolmivaiheruokinnan vaikutus tuotantotuloksiin ja taloudellisuuteen

Sianlihantuotannon ympäristövaikutuksista merkittävimpiä ovat typpi- ja fosforipäästöt.  Proteiinityppi ja fosfori ovat tärkeitä ravintoaineita sioille, mutta valkuais- ja kivennäisruokinnan epätarkkuus voi lisätä tuotannon ympäristökuormitusta. Lihasiat tuottavat sikatalouden typpi- ja fosforipäästöistä 60–70%, joten lihasian ruokinnalla on suuri vaikutus sikataloudesta aiheutuviin päästöihin. Mahdollisimman tarkka ruokinnansuunnittelu on avainasemassa ympäristövaikutusten minimoinnin näkökulmasta. Sian kasvaessa muuttuva ruokinta, vaiheruokinta, nähdään oleellisena keinona vähentää päästöjä, mutta myös parantaa tuotannon tehokkuutta ja kannattavuutta. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, onko yksi- ja kolmivaiheruokintojen välillä eroa sikojen kasvussa, rehunmuuntosuhteessa ja lihakkuudessa, ja kumpi ruokintatapa siten on taloudellisempi. Tutkimusta varten suoritettiin käytännön ruokintakoe, jossa 504 risteytyslihasikaa kasvatettiin välitysporsaasta teuraspainoon. 1-vaiheruokinnan siat saivat samaa rehuseosta koko kasvatusajan. 3-vaiheruokinnan sikojen ruokinnan vaihto alkukasvatusrehulta keskivaiheen rehulle tehtiin kasvatusviikolla 4, ja vaihto loppukasvatusrehulle kasvatusviikolla 8. Kasvu- ja teurastulokset analysoitiin regressio- ja varianssianalyysilla. Tutkimuksessa havaittiin, että yksi- ja kolmivaiheruokintojen välillä ei juurikaan ollut eroja päiväkasvussa (1187 g vs. 1195 g) ja energiankäytössä lisäkasvukiloa kohti (22,2 MJ vs. 21,7 MJ). Kolmivaiheruokinnan sikojen lihaprosentin ja teuraspainon hajonnat olivat suurempia. Tutkimuksessa myös todettiin, että kolmivaiheruokinnan sikoja ei ehkä ole kannattavaa kasvattaa aivan teurastamon kärkipainovälin ylärajalle saakka. Tutkimuksen mukaan hieman matalammasta lihaprosentista huolimatta kolmivaiheruokinta vaikutti tulevan edullisemmaksi kuin yksivaiheruokinta

Kotimaisten viljojen ja maissin sulavuus ja rehuarvo eri ikäisillä kalkkunoilla

ei saatavill

Työkalu broilerituotantotilojen hiilijalanjäljen hallintaan

Ruoantuotantoon liittyvät mahdollisuudet Suomen kokonaishiilipäästöihin vaikuttamiseen ovat rajalliset. Maatalouden osuus valtakunnallisista hiilipäästöistä (global warming potential –suhteutettuina kaasuina, joista osa ei liity kemiallisesti hiileen) on yleisten tulkintojen mukaan noin kymmenen prosenttia. Hiilipäästökeskustelussa on kuitenkin kiinnitetty paljon huomiota kotieläintuotteisiin ja niiden osuuteen tuotannossa tai ravinnossa. Elintarviketeollisuuden toimijat ovat julkistaneet viime vuosina maidontuotantoon ja lihantuotantoon liittyviä, selkeästi mielikuvaa parantamaan tarkoitettuja hankkeita hiilipäästöjen laskemiseksi ja alentamiseksi. Broilerituotannossa rehunmuuntosuhde ja sitä kautta ekologinen tehokkuus verrattuna muuhun kotieläintuotantoon on hyvä, vaikkakin tuotanto edellyttää suhteellisen arvokkaita rehuja. Lisäksi kanalintujen ruoansulatuksen metaanipäästöjä voidaan pitää merkityksettömän pieninä. Broilerituotannossa on lisäksi mahdollisuuksien mukaan pyritty etsimään uusiakin ratkaisuja rehuvalinnoissa ja lämmitysenergiassa, ja näillä voidaan hiilijalanjälkeen tai ylipäänsä ympäristökuormitukseen vaikuttaa. Hiilijalanjälkilaskuri broileritiloille –hankkeessa on kehitetty tilatason työkalua näiden valintojen merkityksen arviointiin tai seurantaan. Tarkastelu rajattiin tässä tuotantopolven broilerien kasvatukseen. Tausta-aineistona on hyödynnetty Luonnonvarakeskuksen raportteja tai muita valtakunnallisia tiedon tuottajatahoja, kuten Motivaa tai Lipasto-tietokantaa. Hiilijalanjälkilaskureissa on aina haasteena laskennan rajaamisen ja yleistettävyyden ongelma. Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli (IPCC) on julkaissut joitakin laskentaperiaatteita, joita broileritilojen hiilijalanjälkilaskurissakin on hyödynnetty. Vaikka tavoitteena on ennen muuta tilatason valintojen vaikutuksen demonstroiminen, on kuitenkin pyritty yleisestikin vertailukelpoisia tuloksia antavaan laskentaan. Laskennassa on kuitenkin tehty joitakin tarkoituksellisia yksinkertaistuksia vertailukelpoisuuden parantamiseksi nimenomaisesti kehitystyössä mukana olevan yrityksen muussa yhteydessä laskettuihin tuloksiin. Laskurissa päädyttiin huomioimaan sähkö, lämmitysenergia ja muu energiankulutus, rehut, kuivikkeet sekä lannan käsittely ja varastointi suhteutettuina tuotettua ruhokiloa kohti. Laskurin testaaminen hankkeen yhteistyö- ja kohdetiloilla on mahdollistanut merkittävimpien päästölähteiden (rehu, energia) tunnistamisen sekä laskurin muokkaamisen käytettävyydeltään ja informatiivisuudeltaan tarkoituksenmukaiseksi. Laskentaa voidaan myös verrata muihin jossain määrin vertailukelpoisiin laskureihin ja niiden antamiin tuloksiin

Lypsylehmien fosforiruokinnan tarkentaminen

Lypsylehmien ruokinnassa on perinteisesti aina ollut fosforitäydennys. Suomalaiset lypsylehmienkivennäistarvenormit perustuivat aiemmin englantilaisiin 1960-luvulla laadittuihin normeihin, ja niissäfosforiruokinnan taso oli 4,5 g rehun kuiva-ainekiloa kohden. Kuitenkin viimeaikaisissa amerikkalaisissatutkimuksissa on päädytty suosittelemaan 3,5 g fosforia rehun kuiva-ainekiloa kohti. Mitä ilmeisimmin meilläkinon varaa vähentää fosforiruokintaa ja näin ollen vähentää myös ympäristöön, pellolle päätyvää fosforin määrää.Selvitysten mukaan tilaolosuhteissa lypsylehmien kalsiumin, fosforin, magnesiumin ja kaliumin saantiylittää huomattavasti vanhojenkin ruokintanormien tason. Tämä tutkimus aloitettiin vuonna 2003. Suomalaisiafosforiruokintasuosituksia muutettiin vuonna 2004. Muutosperusteena olivat kuitenkin ulkomaiset tutkimukset janormit, eikä kotimaisia fosforiruokintatuloksia ole ollut käytettävissä. Periaatteessa nykyiset normit täyttäväfosforin saanti toteutuu tyypillisestä säilörehua, viljaa ja rypsirouhetta sisältävästä ruokinnasta. Tämäntutkimuksen tavoitteena on pitkäaikaiskokeella tutkia fosforittoman kivennäisrehun käytön vaikutuksialypsylehmien maidontuotantoon, terveyteen, hedelmällisyyteen ja lannassa erittyvän fosforin määrään.Tutkimuksessa on tarkoitus kerätä tietoja kaikilta kokeeseen tulevilta lehmiltä kolmen lypsykauden ajan.Tutkimus on tällä perusteella nyt hieman yli puolessa välissä, ja ensimmäiset välitulokset ovat käytettävissä.Koe-eläiminä ovat Ilmajoen koulutilan lypsylehmät, jotka on jaettu kahdelle ruokintakäsittelylle:(1)fosforiton kivennäinen lypsäville lehmille ja ummessaoleville sekä sisä- että laidunruokintakaudella ja(2)tavanomainen, aikaisemmat suositukset täyttävä kivennäisruokinta. Muu rehustus on samanlainen kaikille.Kokeessa määritetään karjantarkkailun mukaiset tuotos-, tiinehtymis- ja terveystiedot. Lisäksi lehmiltä otetaanverinäytteet (kaulalaskimosta) ennen koetta, 2-3 kk ja 7-8 kk poikimisesta ja ainakin kerran kokeen aikanasontanäytteet. Veriplasmasta analysoidaan fosfori-, kalsium ja magnesiumpitoisuudet ja sonnastafosforipitoisuus. Lisäksi kerätään ja analysoidaan rehunäytteitä kokonaisfosforin saannin arvioimiseksi.Keskimäärin ryhmän 1 lehmät lypsivät ensimmäisellä tuotantokaudella (305 päivän tuotos) 6800 kg jaryhmän 2 lehmät 6250 kg. Ero ei kuitenkaan ollut tilastollisesti merkitsevä. Toiselta tuotantokaudelta läheskaikilta lehmiltä oli käytettävissä 150 päivän tuotokset, eikä näissäkään havaittu merkitsevää eroa. Siemennyksiätiinehtymistä kohti on tarvittu ryhmissä 1 ja 2 keskimäärin 2,9 ja 2,4; poikimavälit olivat vastaavasti 398 d ja 381d. Erot eivät ole tilastollisesti merkitseviä. Korkean tuotannon vaiheessa fosforipitoisuus veressä näytti olevanryhmällä 1 hieman matalampi kuin ryhmällä 2 (1,554 mmol/l vs. 1,708 mmol/l) (P<0,1), mutta matalantuotannon vaiheessa eroa ei ollut (1,616 mmol/l vs. 1,665 mmol/l). Veren kalsiumpitoissuuksissa ei ollut eroaryhmien välillä (2,525 mmol/l vs. 2,538 mmol/l korkean ja 2,575 mmol/l vs. 2,580 mmol/l matalan tuotannonvaiheessa). Veren magnesiumpitoisuudessa oli pieni, mutta merkitsevä, toistaiseksi selittämätön ero ryhmienvälillä (korkean tuotannon vaiheessa 1,177 mmol/l vs. 1,087 mmol/l; P<0,05 ja matalan tuotannon vaiheessa1,146 mmol/l vs. 1,054 mmol/l; P<0,1)

Kolmivuotinen seurantakoe tukee lypsylehmien lisäfosforista luopumista

Vuonna 2003 aloitettiin kolmivuotinen seurantatutkimus lypsylehmien matalamman fosforiruokintatasonvaikutuksista. Suomalaisia lypsylehmien fosforiruokintasuosituksia muutettiin vuonna 2004.Muutosperusteena olivat kuitenkin ulkomaiset tutkimukset ja normit, eikä kotimaisiafosforiruokintatuloksia ole ollut käytettävissä. Lypsylehmien ruokinnassa on perinteisesti aina ollutfosforitäydennys. Periaatteessa nykyiset normit täyttävä fosforin saanti toteutuu kuitenkin tyypillisestäsäilörehua, viljaa ja rypsirouhetta sisältävästä ruokinnasta. Selvitysten mukaan tilaolosuhteissalypsylehmien kalsiumin, fosforin, magnesiumin ja kaliumin saanti ylittää huomattavasti vanhojenkinruokintanormien tason. Voidaan olettaa meilläkin olevan varaa vähentää fosforiruokintaa ja näin ollenvähentää myös ympäristöön päätyvää fosforin määrää, etenkin kun on viitteitä siitä, että kivennäisrehunmukana annettu lisäfosfori on lannasta erityisen huuhtoutumisherkkää. Tämän tutkimuksen tavoitteena olipitkäaikaiskokeella tutkia fosforittoman kivennäisrehun käytön vaikutuksia lypsylehmienmaidontuotantoon, terveyteen, hedelmällisyyteen ja lannassa erittyvän fosforin määrään. Koe-eläiminäolivat Ilmajoen koulutilan lypsylehmät, ja kokeessa pyrittiin keräämään tietoja kaikilta kokeeseen tuleviltalehmiltä kolmen lypsykauden ajan. Eläimet oli jaettu kahdelle ruokintakäsittelylle: (1)fosforitonkivennäinen lypsäville lehmille ja ummessaoleville sekä sisä- että laidunruokintakaudella ja(2)tavanomainen, aikaisemmat suositukset täyttävä kivennäisruokinta. Muu rehustus oli samanlainenkaikille ja käsitti vapaan säilörehun (/laidunnnurmen) saannin ja vilja-rypsirouheseoksentasaväkirehuruokinnan periaatteella. Kokeessa määritettiin karjantarkkailun mukaiset tuotos-, tiinehtymisjaterveystiedot. Lisäksi lehmiltä otettiin verinäytteet (kaulalaskimosta) ennen koetta, 2-3 kk ja 7-8 kkpoikimisesta ja sontanäytteet kahdesti sisä- ja ulkoruokintakauden aikana. Veriplasmasta analysoitiinfosfori-, kalsium ja magnesiumpitoisuudet ja sonnasta fosforipitoisuus. Keskimäärin ryhmän 1 lehmätlypsivät ensimmäisellä, toisella ja kolmannella tuotantokaudella (305 päivän tuotos) 6230, 7490, ja 7580kg ja ryhmän 2 lehmät vastaavasti 6420, 7460 ja 7140 kg, mutta mitkään erot eivät olleet tilastollisestimerkitseviä. Myöskään valkuais-, rasva- ja solupitoisuuksissa ei ollut merkitseviä eroja. Siemennyksiätiinehtymistä kohti on tarvittu ryhmissä 1 ja 2 keskimäärin 3,1 ja 2,6; poikimavälit olivat vastaavasti 403ja 396 d mutta nämäkään erot eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Myöskään sorkkavikojenesiintymisessä ei ollut eroa. Lannan fosforipitoisuudessa sisä- ja ulkoruokintakaudella ryhmän 1keskiarvot olivat 8,34 ja 11,03 g/kg ka ja ryhmän 2 vastaavasti 9,20 ja 10,16 g/kg ka. Kaikillanäytteenottokerroilla erot eivät olleet merkitseviä. Kokonaisuudessa fosforittomalla kivennäisellä ei oleollut merkittävää vaikutusta lehmien tuotokseen, terveyteen tai hedelmällisyyteen

Digitalisaatiolla luonnonvarat biotalouteen – luonnonvara-alan koulutuksentarjoajien yhteistoimintaa

Opetus, opiskelu ja sitä kautta oppiminen ovat muutoksessa. Digitaalisuus mahdollistaa opiskelun sitoutumatta aikaan ja paikkaan. Digitalisessa pedagogiikassa korostuvat oppijan ohjaus ja toimivat oppimistehtävät. Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamassa luonnonvara-alan koulutusta antavien ammattikorkeakoulujen ja Luonnonvarakeskuksen yhteisessä Digitalisaatiolla luonnonvarat biotalouteen -hankkeessa (DLB-hanke) tuotetaan opetusmateriaalia kaikkien luonnonvara-alan opiskelijoiden käyttöön. Hankkeessa rakennetaan digitaalisia yhteistoteutuksia, pelillistetään oppimista, sujuvoitetaan opintopolkuja ja kehitetään ohjauksellisia toimintatapoja. Lisäksi järjestetään koulutuksen, työelämän ja tutkimuksen yhteistyöfoorumeja. Hankkeessa on tuotettu verkko-oppimisympäristöön ammattikorkeakoulujen yhteisiä biotalousalan verkkokursseja. Pilotoidut verkkokurssit käsittelevät biotalouden vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia sekä ajankohtaisia yksittäisiä teemoja, joista on laadittu jonkin tietyn ammattikorkeakoulun koordinoimia, mutta yhteisesti ristiinopiskelussa hyödynnettäviä kokonaisuuksia. DLB-hankkeessa tutkitaan myös pelillisyyden hyödyntämistä luonnonvara-alan koulutuksessa. Hankkeessa on kehitetty biotalouspeli, joka toimii kokoavana oppimistehtävänä. Pelissä opiskelija tutustuu maa- ja metsätalouden kokonaisuuteen etenkin kierto- ja biotalouden näkökulmasta. Biotalouspeliä on tarkoitus hyödyntää myös nk. nivelvaiheopinnoissa toisen asteen opiskelijoille tavoitteena opintopolkujen sujuvoittaminen ja nopeuttaminen. Tätä tukee myös biotalouspeliin perustuva verkko-opintojakso. Koulutuksen, työelämän ja tutkimuksen yhteistyöfoorumeissa on järjestetty alan tutkija-, kehittäjä- ja opiskelijatapaamisia. Näistä ns. tiedetreffeistä on tuotettu myös digitaalinen video sekä suoratoistona että tallenteena. Tiedetreffien otsikoina ovat olleet ”Digitalisaation mahdollisuudet maaseutuyrityksen johtamisessa”, ”Ruokaturvallisuus”, ”Biotalouden sivuvirrat ja energiaratkaisut”, hanketoimintaa monipuolisesti esitellyt ”Reseptejä biotalouteen”, ”Metsävaroista modernia liiketoimintaa” sekä ”Monipuolinen toimiva maankäyttö pohjoisessa Suomessa”. Tiedetreffien osallistujapalaute oli kokonaisuudessaan positiivista, ja annista merkittävimmäksi nähtiin uusi tieto ja ajatukset (67 % vastauksista)

Kuivikemateriaalien happamuuden tutkiminen

Kuiviketurpeen korvaajat broilerituotannossa –hankkeessa on tartuttu alueellisesti tarpeeseen tutkia kotieläintuotannon kuivikevaihtoehtoja. Energiaturpeen käytön alasajon edettyä suunniteltuakin nopeammin tarve on korostunut ennestään kuiviketurpeen syntyessä toistaiseksi pääosin energiaturvetuotannon sivutuotteena. Kuivikkeiden vedenpidätyskyvyn määrittämisessä on käytetty tavallaan yksinkertaisia, käytännön kannalta jossain määrin epäsuoria määritysmenetelmiä, joissa pienehkö näytemäärä kastellaan ja tarkastellaan, paljonko vettä siihen sitoutuu valutettuna tai vakiopaineessa puristettuna. Menetelmiä ei ole standardisoitu, mutta toimivuus on todennäköistä ja tulokset johdonmukaisia. Merkittävää antibakteerisuudelle ja ammoniakin sidonnalle on turpeelle luontainen happamuus. Kuivikemateriaalien pH:n määrittäminen on kuitenkin vailla yleisesti tunnustettua menetelmää. Menetelmää lähdettiin hakemaan maa- tai säilörehunäytteiden pH:n määrityksessä käytettyjen toimintatapojen perusteella suunnitellulla koesarjalla. Mukaan otettiin aluksi kaksi kuivikemateriaalia, turve ja kutterinlastu. Uuttosuhde on määritelmällisestikin kriittinen tulokselle pH-arvon konsentraatioon sidoksissa olevasta luonteesta johtuen. Suhteen laimentuessa (1:2–1:8) pH-tulos nousi (P<0,001). Materiaalin ja uuttosuhteen välillä näkyi yhdysvaikutustakin (P<0,05), mutta suhteen päävaikutus oli havaittavissa määrin samansuuntainen molemmilla materiaaleilla. Uuttoajoilla (20–120 min) ei ollut merkitsevää päävaikutusta pH-tuloksiin. Aika vaikutti eri materiaaleilla jossain määrin eri tavalla, ja kutterinlastun tulokset olivat jokseenkin samat eri ajoilla, mutta turpeen pH-tulos oli pidemmillä uuttoajoilla hiukan matalampi (P<0,05). Joistakin materiaaleista siis voi happamuuteen vaikuttavien ainesten liukenemista tapahtua enemmän pidemmässä uutossa, mutta vaikutus on vähäinen, ja voidaan todeta, että materiaalien erot pH:ssa saadaan näkyviin 20 minuutin uutolla

Volatile fatty acid profile in caecal digesta of growing turkey poults

Short-chain fatty acids or volatile fatty acids (VFA; containing acetic, propionic, butyric, valeric, caproic, isobutyric and isovaleric acid) can be studied as indicators of digestion and carbohydrate fermentation in avian caeca. An experiment with a total of 320 growing turkey poults was carried out to determine VFA concentrations in the caeca at 4, 8 and 12 weeks of age. The diet of the turkeys consisted of pelleted maize, wheat, barley or oats as such or supplemented with beta-glucanase-xylanase enzyme. Concentration of acetic acid was the highest among VFAs, the concentration reaching from 0,104 to 0,458 mg/g digesta and the proportion from 58 to 76 per cent of total VFA. Concentrations of propionic acid and butyric acid reached from 0,0075 to 0,0705 mg/g digesta and from 0,0180 to 0,2454 mg/g digesta, respectively. Significant interacting effects of bird age, cereal species and enzyme supplementation occurred on concentration of most VFAs. Generally, concentrations were higher in older birds and in enzymesupplemented diets