Reproductive Health Services in Russia and CEE - a Review on Providers and Provider-Patient-Relations Research in English 1990-2010,

Reproductive health services within Russia and Central Eastern European (CEE) postsocialistcountries received particular attention both internationally and nationallyin the early 1990s. There was a shared concern about access to proper services in thefield of family planning and antenatal care and about the knowledge, attitudes, andpractices of medical professionals. Yet comprehensive reviews of research literature onthe topic are difficult to find in English. This review was written to construct a generalview of the situation in Russia and CEE countries for the purposes of a research projecton reproductive health services in St. Petersburg. The review consists of empiricalreports and systematic reviews published in English. It is structured in two parts:(1) providers knowledge, attitudes and practices regarding family planning and (2)patient involvement in clinical decision-making and provider-patient relationships inreproductive health services

Reproductive medicine in St Petersburg : A study of reproductive health services and gynaecologists' professional power and knowledge

Since the late 1990s Russia has seen rapid social change in terms of population decline and low fertility. The health service system has been reformed. A mandatory health insurance system has been constructed and the development of the private sector has taken place. In the field of reproductive health services attitudes towards maternity care, birth control, and termination of pregnancy have undergone considerable change. At the same time new technologies have become available. Access to reliable contraception has improved and the number of induced abortions has declined, but the use of unreliable birth control methods continues to be common practice. Previous studies have reported that many patients are dissatisfied with the quality of health services in the public sector. ---- Relatively little is known about reproductive health providers' knowledge, attitudes and practices concerning family planning. Information about providers' roles in reproductive health promotion is scarce and scattered. Previous literature points to missed opportunities in reproductive health counselling and low patient involvement in clinical decision-making. The objective of this study was to increase the current understanding of the obstacles that limit the extent and effectiveness of reproductive health counselling in the public sector out-patient services in urban Russia. The specific aims were (1) to describe how the delivery of women's reproductive health services is organised in St Petersburg, (2) to analyse the challenges in women's reproductive health services as perceived by health administrators and practising gynaecologists, (3) to analyse gynaecologists' views and practices concerning preventing, planning, and monitoring pregnancy, and (4) to examine gynaecologists' perceptions of the provider-patient relationship. The data of this study are qualitative, consisting of semi-structured interviews and observations. The data were collected between January and May 2005. The data collection consisted of four parts: (1) semi-structured background interviews with administrative personnel and medical professors (N=9), and managers of women's out-patient clinics (N=9), (2) a pilot study involving observations (N=3) and semi-structured interviews (N=2) at a women's out-patient clinic, (3) observations (N=17) and semi-structured interviews (N=12) at two women's out-patient clinics, and (4) visits and comparison interviews (N=4) at five women's out-patient clinics. The main method of data analysis was content analysis. The women's clinics provided a variety of services ranging from preventative gynaecological check-ups and contraceptive counselling to monitoring of pregnancies and treatment of gynaecological complaints. More than 40 per cent of the patient visits concerned monitoring pregnancy, whereas contraceptive counselling was the primary purpose of the visit in only a small number of cases. Women's clinics suffered from a low level of formal funding, which has resulted in user charges in breach of the mandatory health insurance legislation. The clinics had also developed commercial services to improve their financial situation. Many of the study participants were concerned about equal access to health services and the decline of health promotion. The gynaecologists were well-informed about the latest contraceptive methods and had a positive attitude towards promoting their use. They offered contraceptive counselling to many patients, but the coverage was not 100 per cent among women of reproductive age. The depth of contraceptive counselling varied considerably. In about two-thirds of the observed cases patient involvement was low and counselling was provider-centred, but in approximately a third of the cases patient preferences influenced the clinical decision-making process. Gynaecologists regarded the use of reliable contraception as a means of protecting future fertility and avoiding terminations and as a sign of responsible and morally respectable womanhood. Gynaecologists held a medicalised view of pregnancy planning, promoting gynaecological examinations and diagnostic tests before pregnancy. In practice they emphasised specialist knowledge and risk management in monitoring pregnancy, although they thought their work should ideally combine medical expertise and maternal caretaking. The practising gynaecologists felt that there were many gaps in the provider-patient relationship and that patients did not pay enough attention to reproductive health matters. The gynaecologists expressed patient-centred and holistic ideas about patient work in interviews, but patient involvement was limited during the observed clinical encounters. The gynaecologists emphasised medical authority in interviews, but they also wished for warm and trusting provider-patient relationships. The study results suggest that mandatory health benefit packages should be defined in detail and that reforms are needed to the compensation provided by mandatory health insurance to women's clinics. The results indicate that gynaecologists need continuing education in patient-centred counselling and treatment and in how to involve patients in clinical decision-making. The results point to several implications for future research including the need to broaden models of the provider-patient relationship to incorporate mutual liking and trust in the existing models of patient involvement.Raskaudenkeskeytykset ovat olleet Venäjällä yleisiä verrattuna länsimaihin. Neuvostoliitossa ei ollut saatavilla luotettavia raskauden ehkäisymenetelmiä, ja viranomaiset ja lääkärit suhtautuivat kielteisesti ehkäisytablettien käyttöön. Nykyisin ehkäisymenetelmät ovat hyvin saatavilla, mutta raskaudenkeskeytykset ovat yhä varsin yleisiä. Kaupungeissa julkisen sektorin avoterveydenhuollon naistenklinikoilla työskentelevillä lääkäreillä olisi mahdollisuus tarjota ehkäisyneuvontaa, mutta aikaisemman tutkimuksen perusteella naiset kokevat, etteivät heidän tarpeensa tule otetuksi huomioon terveyspalveluissa. Aikaisempi tutkimustieto lääkäreiden suhtautumisesta raskauden ehkäisyyn ja potilassuhteisiin on ollut vähäistä ja hajanaista. Tutkimuksen aineisto kerättiin Pietarissa naistenklinikoilla, ja tavoite oli tutkia lääkäreiden näkökulmaa raskauden suunnitteluun, ehkäisyyn ja keskeytykseen. Tutkimuksessa haluttiin lisätä ymmärrystä niistä esteistä, jotka rajoittavat perhesuunnitteluun liittyvän neuvonnan laajuutta ja tehokkuutta naistenklinikoilla. Tutkimusaineisto kerättiin laadullisin menetelmin haastattelemalla lääkäreitä ja havainnoimalla heitä potilastyössä. Tutkimukseen osallistuneet lääkärit pitivät ehkäisyneuvontaa keskeisenä osana työtään ja suhtautuivat myönteisesti ehkäisytabletteihin ja erilaisiin uusiin ehkäisymenetelmiin. Lääkäreiden näkökulmasta luotettava raskaudenehkäisy on ennen kaikkea keino suojella naisten hedelmällisyyttä ja välttää raskaudenkeskeytyksiä. Käytännössä lääkärit eivät tarjonneet ehkäisyneuvontaa kattavasti hedelmällisyysikäisille naisille, ja neuvonnan perusteellisuus vaihteli huomattavasti. Usein neuvonta oli lääkärikeskeistä, mutta noin kolmanneksessa havainnoiduista tapauksista potilaiden toiveet vaikuttivat päätöksentekoon vastaanottotilanteessa. Lääkäreiden päivittäisestä työstä suuri osa kohdentui raskauksien seurantaan. Heidän mielestään pariskuntien olisi tärkeä suunnitella raskaus etukäteen ja käydä terveystutkimuksissa ennen raskautta. Käytännön työssä lääkärit painottivat asiantuntijatiedon ja terveyteen liittyvien riskien hallinnan merkitystä raskauden ehkäisyssä, suunnittelussa ja seurannassa, vaikka haastatteluissa he kertoivat, kuinka heidän työssään olisi tärkeää yhdistää lääketieteellinen asiantuntijuus ja äidillinen huolenpito. Lääkärit kokivat, että lääkäri-potilassuhteessa oli paljon vaikeuksia ja että potilaat eivät kiinnittäneet riittävästi huomiota terveyskysymyksiin. Haastatteluissa he toivat esiin potilaskeskeisiä näkemyksiä potilastyöstä, mutta havainnoiduilla vastaanottokäynneillä työ oli lääkärikeskeistä ja potilaiden osallisuus jäi vähäiseksi

Edistetään terveyttä ja hyvinvointia sekä vähennetään eriarvoisuutta -kärkihanke: Hyvät käytännöt pysyvään käyttöön 2016−2018

Tässä julkaisussa kuvataan kärkihankkeen Edistetään terveyttä ja hyvinvointia sekä vähennetään eriarvoisuutta projektin Hyvät käytännöt pysyvään käyttöön vuosien 2017–2018 aikana rahoitettavien valtionavustushankkeiden kriteereitä, hakuprosessia sekä sisältöä

Hyvän mielen koulu – Mielenterveyden edistäminen ja mielenterveystaidot varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa

Mielenterveyden häiriöt ovat merkittävin nuorten terveysongelma Suomessa, vaikka suurin osa lapsista ja nuorista voi hyvin. Mielenterveys ymmärretään usein häiriölähtöisesti, jolloin mahdollisuudet mielenterveyden edistämiseen jäävät tunnistamatta. Hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen säilyy tulevaisuudessakin kuntien tehtävänä. Varhaiskasvatuksessa ja kouluissa lasten ja nuorten mielenterveyttä voidaan vahvistaa päivittäin. Nykyinen opetussuunnitelma tukee mielenterveystaitojen oppimista osana terveystiedon opetusta ja laaja-alaisen osaamisen osuutta.   Kansainvälisissä tutkimuksissa koulupohjaiset menetelmät on todettu vaikuttaviksi keinoiksi edistää lasten ja nuorten mielenterveyttä. Artikkelissa tarkastellaan, kuinka Suomessa on kehitetty Hyvän mielen koulu -kokonaisuutta vastaamaan perusopetuksen sekä lasten ja nuorten mielen hyvinvoinnin muuttuviin tarpeisiin. Tarkastelun keskiössä on yhteiskehittäminen kuntien kasvatusalan toimijoiden ja johtajien kanssa, jonka kautta terveystieteellinen mielenterveyden käsite ja siihen liittyvä osaaminen on tuotu osaksi koulun toimintakulttuuria ja avattu elämäntaidolliseksi käsitteeksi. Yhteiskehittäminen on mahdollistanut menetelmän muotoilemisen osaksi suomalaista koulukulttuuria siten, että mielenterveyden vahvistaminen on jokaisen kasvuympäristön aikuisen tehtävä. Aineistona hyödynnetään opinnäytetöitä, joissa on tutkittu Hyvän mielen koulu –kokonaisuuden menetelmien toimivuutta ja vaikutuksia varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa. &nbsp

Nationell strategi för psykisk hälsa och nationellt program för suicidprevention 2020–2030

Den nationella strategin för psykisk hälsa och det nationella programmet för suicidprevention 2020–2030 bygger på en lång beredning och ett brett samarbete. Utgångsläget är att den psykiska hälsan bör beaktas på ett övergripande sätt på olika sektorer och nivåer i samhället. Strategin identifierar den psykiska hälsans betydelse i en föränderlig värld, där den psykiska hälsan betraktas som en resurs som kan stödas. Psykiatriska tillstånd kan förebyggas och behandlas effektivt, och den diskriminering och stigmatisering som är förknippad med dem minskas. Eftersom psykisk ohälsa är en utmaning för folkhälsan bör tillgången till vård (inkl. missbrukarvård) förbättras så att den motsvarar nivån i övriga social- och hälsotjänster. Strategin ger riktlinjer för beslutsfattandet och inriktningen av verksamheten och resurserna. För att nå målen i strategin krävs ett omfattande samarbete. Strategin innehåller fem prioriteringar: psykisk hälsa som en resurs, barns och ungas psykiska hälsa, rätt till psykisk hälsa, tjänster och ledarskap i psykisk hälsa. För uppföljningen föreslås både befintliga och nya indikatorer. Inledningsvis genomförs strategin genom att öka tillgången till förebyggande tjänster och vård på basnivå samt en samarbetsstruktur till stöd för dem. Dessutom utvecklas rehabiliterande mentalvårdstjänster, kompetensen inom psykisk hälsa i kommunerna samt suicidpreventionen

Kansallinen mielenterveysstrategia ja itsemurhien ehkäisyohjelma vuosille 2020–2030

Kansallinen mielenterveysstrategia ja itsemurhien ehkäisyohjelma vuosille 2020-2030 perustuu pitkäaikaiseen valmisteluun ja laaja-alaiseen yhteistyöhön. Lähtökohtana on mielenterveyden kokonaisvaltainen huomioiminen yhteiskunnassa ja sen eri toimialoilla ja tasoilla. Mielenterveysstrategia tunnistaa mielenterveyden merkityksen muuttuvassa maailmassa. Mielenterveys nähdään voimavaraksi, jota voidaan tukea. Mielenterveyden häiriöitä voidaan ehkäistä ja hoitaa tehokkaasti ja niihin liittyvää syrjintää ja leimaamista vähentää. Koska mielenterveyden häiriöt ovat kansanterveydellinen haaste, palvelujen (mukaan lukien päihdepalvelut) saatavuus tulee saattaa muiden sosiaali- ja terveyspalvelujen tasolle. Strategia antaa suuntaviivat päätöksenteolle sekä toiminnan ja voimavarojen suuntaamiselle. Laaja yhteistyö on tarpeellista sen tavoitteiden saavuttamiseksi. Strategiassa on viisi sisällöllistä painopistettä: mielenterveys pääomana, lasten ja nuorten mielenterveys, mielenterveysoikeudet, palvelut ja mielenterveysjohtaminen. Seurantaan ehdotetaan sekä olemassa olevia että kehitettäviä mittareita. Strategian tavoitteita toteutetaan aluksi lisäämällä ehkäisevien ja hoitopalveluiden saatavuutta perustasolla sekä näiden ylläpitämiseksi tarvittavaa yhteistyörakennetta. Lisäksi parannetaan työelämään kuntouttavia mielenterveyspalveluja, mielenterveys-osaamista kunnissa ja itsemurhien ehkäisyä

Väestötasoisen terveyden edistämisen intervention suunnittelu ja käynnistäminen vaatii aikaa, seurantaa ja arviointia

Sosiaali- ja terveysministeriö rahoitti vuosina 2017–2018 terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen ja terveyserojen kaventamisen kärkihankkeen osana VESOTE-hanketta, jonka tavoitteena oli levittää joukko näyttöön perustuvia elintapaohjauksen hyviä käytäntöjä tai toimintamalleja. Tutkimuksen tarkoitus on analysoida VESOTE -kärkihankkeen kautta väestötasoisen terveyden edistämisen intervention käynnistymistä ja jalkauttamista 11 sairaanhoitopiirin alueelle. Analyysin tavoitteena on identifioida tekijöitä, jotka tulee ottaa huomioon, kun tulevaisuudessa käynnistetään laajoja terveyden edistämisen hankkeita. Analysoitava aineisto koostui hankkeen käynnistämiseen liittyvistä dokumenteista, joita olivat sosiaali- ja terveysministeriön kärkihankkeen hankesuunnitelma 2016, sosiaali- ja terveysministeriön hakuilmoitus valtionavustushankkeille 2016 ja UKK-instituutin hankesuunnitelma 2016. Aineistoa täydennettiin ulkopuolisen arvioitsijan loppuraportilla. Tutkimusmenetelmänä käytettiin deduktiivista sisällönanalyysiä, jossa aineistoa analysoitiin valmiin viitekehyksen avulla. Tarkoituksena on ymmärtää ilmiötä ja saada esiin tekijät, joihin kehittämishankkeita käynnistettäessä tulisi kiinnittää huomiota. Tulosten mukaan kehittämishankkeet käynnistetään nopealla aikataululla eikä suunnitteluun jää tarpeeksi aikaa. Hankkeiden toteuttamisajat ovat kestoiltaan lyhyitä. Tämä ei mahdollista seurantaa ja arviointia. Kirjallisuudessa korostetaan onnistuneessa terveyden edistämisen ohjelman implementoinnissa huolellista suunnittelua, viitekehyksen käyttöä, seurantaa ja arviointia. Monitasoisen intervention odotetaan käynnistyvän jo hankkeen alusta lähtien, mutta todellisuudessa mukana olevien tahojen sitouttamiseen tarvitaan aikaa. Tutkimustietoon perustuvan viitekehyksen käyttö suunnitteluvaiheessa ministeriötasolla auttaa hankkeen toimenpiteiden jalkauttamisessa sairaanhoitopiirien alueille. Kärkihanke ajoittui kaatuneen maakunta- ja sote-uudistuksen ajankohtaan, jolloin toimenpiteiden juurruttaminen jäi sairaanhoitopiirien vastuulle ilman ministeriön tukea.</p

Sairastavuustilastoinnin kehittäminen ja OECD:n laatuindikaattorit Suomessa

Julkaisussa kokeillaan ensimmäisen kerran kahden uuden kansainvälisen tilastointimenetelmän soveltuvuutta suomalaiseen terveydentilan ja terveydenhuollon palvelujärjestelmän seurantaan. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) arvioi eurooppalaisen sairastavuuslistan ja OECD:n kehittämien terveydenhuollon laatuosoittimien soveltuvuutta suomalaiseen rekistereihin perustuvaan terveystietojärjestelmään. Julkaisussa esitetään kansalliset trendit ja sairaanhoitopiirikohtaiset vertailut vuosille 2005 2009

Nuorten mielenterveyden tukeminen sosiaalihuollossa ja matalan kynnyksen toiminnassa : Työntekijöiden ja nuorten näkemyksiä tarpeista ja toimintatavoista

Nuorten mielenterveyspalvelujen kasvanut kysyntä sekä nuorten päihdekuolemien lisääntyminen nostavat esiin kysymyksen sosiaalihuollon mahdollisuuksista ja kyvyistä toimia nuorten tukena. Sosiaalihuollossa on käytössä useita hyväksi koettuja menetelmiä, joiden keskiössä on kohtaaminen nuoren kanssa. Onnistunut kohtaaminen koostuu kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisesta, kyvystä vaikuttaa saadun tuen muotoihin ja mahdollisuudesta saada uusia näkökulmia vaikeisiin tilanteisiin. Sosiaalihuollon työmenetelmien käyttö on kuitenkin osin sattumanvaraista ja epäjohdonmukaista. Sopivien menetelmien valintaa, käyttöönottoa, ylläpitoa ja vaikuttavaa hyödyntämistä helpottaisi valtakunnallinen koordinaatio. Nuorten kohtaaminen kokonaisvaltaisesti ja erilaisten yhteen kietoutuvien ongelmien käsittely edellyttävät sosiaalihuollon sisäisen yhteistyön parantamista esimerkiksi tuomalla palveluja fyysisesti yhteen. Kuntien ja järjestöjen tarjoamat palvelut voivat muodostaa toimivan työnjaon nuoren auttamisessa. Yhteistyössä sosiaali- ja terveydenhuollon välillä on merkittäviä puutteita, joita voidaan korjata muun muassa perustamalla suoria yhteydenottolinjoja ja parantamalla verkostoyhteistyön koordinaatiota sekä fyysisissä että digitaalisissa ympäristöissä. Nuorten palveluissa on huomioitava myös matala kynnys, joka tulee ymmärtää laajasti ja arvioida palvelukohtaisesti.Tämä julkaisu on toteutettu osana valtioneuvoston selvitys- ja tutkimussuunnitelman toimeenpanoa.(tietokayttoon.fi) Julkaisun sisällöstä vastaavat tiedon tuottajat, eikä tekstisisältö välttämättä edusta valtioneuvoston näkemystä