Henkilötietojen suojan soveltamisala, rajoitusedellytykset ja oikeushyvät Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöjen valossa

Informaatio- ja viestintäteknologian kehitys on johtanut yhä kriittisempään tarpeeseen suojata yksilöitä henkilötietojen käsittelyyn liittyviltä riskeiltä. Vilkasta keskustelua aiheen tiimoilta on herättänyt myös EU:n yleinen tietosuoja-asetus, jonka on tarkoitus yhtenäistää ja parantaa eurooppalaista henkilötietojen suojan tasoa. Henkilötietojen suoja muodostaa kuitenkin jo entuudestaan monitasoisen ja osin päällekkäisen sääntelyverkoston, jossa niin eurooppaoikeudella, kansallisen tason sääntelyllä kuin kansainvälisillä ihmisoikeusvelvoitteilla on oma roolinsa. Perus- ja ihmisoikeustasolla henkilötietojen suoja sisältyy osaksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen yksityis- ja perhe-elämän, kodin ja kirjeenvaihdon suojaa koskevaa 8 artiklaa. Lisäksi henkilötietojen suoja on tunnustettu itsenäisenä perusoikeutena Euroopan unionin perusoikeuskirjan 8 artiklassa, ja johdettu EU- oikeus täsmentää henkilötietojen suojan sisältöä Euroopan unionin oikeusjärjestyksessä. Tutkielmassa tarkastellaan henkilötietojen suojan aineellista soveltamisalaa, rajoitusedellytyksiä ja oikeushyviä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöjen valossa ja tuodaan soveltuvin osin esiin myös tietosuoja-asetuksen vaikutuksia. Mainittujen tuomioistuinten vertaileminen on haastavaa, koska ne kuuluvat keskenään varsin erilaisiin oikeusjärjestyksiin. Tutkimuksen metodiksi soveltuukin käytännöllinen lainoppi, koska se pystyy ylittämään oikeusjärjestysten väliset rajat. Henkilötietojen suojan ja yksityiselämän suojan oikeuksilla on joka tapauksessa kyseisten tuomioistuinten oikeuskäytännön valossa laaja yhteinen alue. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklasta poiketen EU-oikeudellinen henkilötietojen suoja on kuitenkin niin sisältönsä kuin soveltamisalansa puolesta nimenomaisesti suunniteltu yksilöiden suojaksi automaattiseen tietojenkäsittelyyn liittyviä uhkia vastaan. Tämän seurauksena EU-oikeudellinen henkilötietojen suoja kattaa laajemman joukon henkilötietojen käsittelytilanteita ja tarjoaa yksilölle muitakin lisäetuja suhteessa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaan. Henkilötietojen suojaa voidaan rajoittaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8(2) artiklan ja EU:n perusoikeuskirjan 52(1) artiklan nojalla hyväksyttävästi useilla eri perusteilla. Julkisen vallan tarve rajoittaa kansalaisten henkilötietojen suojaa näyttäytyy tutkielmassa molempien tuomioistuinten osalta muun muassa rikollisuuden torjunnan tarkoituksessa liittyen salaisiin valvontakeinoihin, massavalvontaan ja biometrisiin tietoihin. Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja EU:n perusoikeuskirjan mukaiset henkilötietojen suojan rajoitusedellytykset ovat keskeisiltä osin samat, mutta niiden soveltamisessa on esiintynyt tiettyjä eroja. Molemmat tuomioistuimet ovat pitäneet perus- ja ihmisoikeussuojan kannalta tärkeänä henkilötietojen käsittelyn rajoittamista siihen mikä on välttämätöntä, mutta Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on laillisuusperiaatteen osalta painottanut usein rule of law -periaatteeseen kytkeytyviä lain laatua koskevia lisävaatimuksia. Ongelmana molempien tuomioistuinten osalta on, että julkisen vallan käytön oikeutusta arvioivan välttämättömyyskriteerin soveltamisesta on saatu vain suhteellisen vähän tietoa. Tutkielman keskeinen havainto on, että henkilötietojen suoja ja yksityiselämän suoja muodostavat kokonaisuuden, joka suojaa juridisesti yksilöä yksilönä, osana sosiaalisia rakenteita ja vapaan ja demokraattisen yhteiskunnan toimijana. Henkilötietojen suojan ja yksityiselämän suojan eurooppalaiset sääntelyinstrumentit suojaavat yksilöitä muun muassa erilaisilta sosiaalisilta ja taloudellisilta vahingoilta, syrjinnältä sekä jatkuvan tarkkailun kohteeksi joutumiselta. Lisäksi kyseiset oikeudet tasoittavat henkilötietojen käsittelyssä vallitsevia valta-asetelmia ja tiedollista epätasapainoa sekä turvaavat yksilön mahdollisuuksia muodostaa ihmissuhteita ja rakentaa omaa identiteettiä

Tienvarsimainonnan luvanvaraisuus

Tienvarsimainoksella tarkoitetaan tien varteen usean vuoden ajaksi sijoitettua mainosta, julistetta tai muuta sellaista laitetta tai rakennelmaa, jonka kuva- tai tekstimuotoinen informaatio on tarkoitettu pääasiallisesti tienkäyttäjien nähtäväksi. Tienvarsimainonta on maantielain (503/2005) 52 §:n nojalla yleisesti kiellettyä, mutta kiellosta on tietyillä edellytyksillä mahdollista poiketa. Tienvarsimainontaa varten haettava lupa jäsentyy julkisoikeudessa hallintoluvan käsitteen alle, ja hallintolupa voidaan määritellä viranomaisen yksittäistapauksessa tekemäksi poikkeukseksi yleisestä kiellosta. Tässä tutkimuksessa selvitän tienvarsimainonnan poikkeusluvan myöntämisen problematiikkaa lupaviranomaisen näkökulmasta. Tarkastelen luvanvaraistamisen taustatekijöitä, viranomaisen harkintavallan käyttöä lupamenettelyssä sekä erityiskysymyksenä luvattoman tienvarsimainonnan ongelmaa. Tutkimus on pääosin hallinto-oikeudellinen ja sovellan siinä lainoppia eli oikeusdogmaattista metodia. Aineistona olen käyttänyt ajantasaista yleishallinto- ja valtiosääntöoikeudellista kirjallisuutta sekä lainvalmisteluasiakirjoja ja muita virallislähteitä. Olli Mäenpään Hallintolupa-teos on tärkeä osa lähdekirjallisuutta. Tienvarsimainonnan rajoittamista perustellaan yksilön oikeudella elämään ja turvallisuuteen sekä viihtyisään ympäristöön. Luvanvaraistamisen taustalla voidaan nähdä etupäässä valvonnallinen mutta myös ohjaava ja sääntelevä sekä suojaava funktio. Lupa tienvarsimainontaan myönnetään normaalissa hallintomenettelyssä, jossa keskeiseen asemaan nousee lupaehtojen määritteleminen. Viranomaisen soveltama harkinta sijoittuu laillisuus- ja tarkoituksenmukaisuusharkinnan eli sidotun ja vapaan harkinnan välimaastoon. Tilanteesta riippuen harkintavalta voi näyttäytyä suppeana tai laajana, ja maantielain 52 §:n joustavuus mahdollistaa kunkin tapauksen erityisten olosuhteiden huomioon ottamisen. Viranomaisen harkintavallan käyttöön vaikuttavat keskeisesti hallinnon yleiset oikeusperiaatteet samoin kuin hallinnollinen ohjaus. Maanteiden varsilla olevista mainoksista on havaittu Tiehallinnon vuonna 2006 käynnistämässä inventoinnissa luvattomiksi peräti 80–85 %. Tilanteen taustalla on useita eri tekijöitä kuten valvonnan puute, julkishallinnon organisaatiomuutokset ja lupien voimassaoloa koskevat erimielisyydet viranomaisten ja ulkomainosyrittäjien välillä. Ilmiönä luvaton tienvarsimainonta muodostaa nykyisellään merkittävän yhdenvertaisuusongelman ja voi osaltaan heikentää luottamusta viranomaistoimintaan. Asiasanat:hallintoluvat, hallinto-oikeus, ulkomainonta, liikenneturvallisuus, sananvapaus, elinkeinovapaus, maisemansuojel

Tienvarsimainonnan luvanvaraisuus

Tienvarsimainoksella tarkoitetaan tien varteen usean vuoden ajaksi sijoitettua mainosta, julistetta tai muuta sellaista laitetta tai rakennelmaa, jonka kuva- tai tekstimuotoinen informaatio on tarkoitettu pääasiallisesti tienkäyttäjien nähtäväksi. Tienvarsimainonta on maantielain (503/2005) 52 §:n nojalla yleisesti kiellettyä, mutta kiellosta on tietyillä edellytyksillä mahdollista poiketa. Tienvarsimainontaa varten haettava lupa jäsentyy julkisoikeudessa hallintoluvan käsitteen alle, ja hallintolupa voidaan määritellä viranomaisen yksittäistapauksessa tekemäksi poikkeukseksi yleisestä kiellosta. Tässä tutkimuksessa selvitän tienvarsimainonnan poikkeusluvan myöntämisen problematiikkaa lupaviranomaisen näkökulmasta. Tarkastelen luvanvaraistamisen taustatekijöitä, viranomaisen harkintavallan käyttöä lupamenettelyssä sekä erityiskysymyksenä luvattoman tienvarsimainonnan ongelmaa. Tutkimus on pääosin hallinto-oikeudellinen ja sovellan siinä lainoppia eli oikeusdogmaattista metodia. Aineistona olen käyttänyt ajantasaista yleishallinto- ja valtiosääntöoikeudellista kirjallisuutta sekä lainvalmisteluasiakirjoja ja muita virallislähteitä. Olli Mäenpään Hallintolupa-teos on tärkeä osa lähdekirjallisuutta. Tienvarsimainonnan rajoittamista perustellaan yksilön oikeudella elämään ja turvallisuuteen sekä viihtyisään ympäristöön. Luvanvaraistamisen taustalla voidaan nähdä etupäässä valvonnallinen mutta myös ohjaava ja sääntelevä sekä suojaava funktio. Lupa tienvarsimainontaan myönnetään normaalissa hallintomenettelyssä, jossa keskeiseen asemaan nousee lupaehtojen määritteleminen. Viranomaisen soveltama harkinta sijoittuu laillisuus- ja tarkoituksenmukaisuusharkinnan eli sidotun ja vapaan harkinnan välimaastoon. Tilanteesta riippuen harkintavalta voi näyttäytyä suppeana tai laajana, ja maantielain 52 §:n joustavuus mahdollistaa kunkin tapauksen erityisten olosuhteiden huomioon ottamisen. Viranomaisen harkintavallan käyttöön vaikuttavat keskeisesti hallinnon yleiset oikeusperiaatteet samoin kuin hallinnollinen ohjaus. Maanteiden varsilla olevista mainoksista on havaittu Tiehallinnon vuonna 2006 käynnistämässä inventoinnissa luvattomiksi peräti 80–85 %. Tilanteen taustalla on useita eri tekijöitä kuten valvonnan puute, julkishallinnon organisaatiomuutokset ja lupien voimassaoloa koskevat erimielisyydet viranomaisten ja ulkomainosyrittäjien välillä. Ilmiönä luvaton tienvarsimainonta muodostaa nykyisellään merkittävän yhdenvertaisuusongelman ja voi osaltaan heikentää luottamusta viranomaistoimintaan. Asiasanat:hallintoluvat, hallinto-oikeus, ulkomainonta, liikenneturvallisuus, sananvapaus, elinkeinovapaus, maisemansuojel