Tenojoen vesistöalueen lohisaaliit Suomessa 1973–2016 : Osa IV, Paikkakuntalaisten lohenkalastus Teno-Inarijoessa

Suomen ja Norjan välisessä kalastussopimuksessa Tenojoen vesistöalueen lohisaaliiden ja kalastuksen seuranta oli velvoitteellista tutkimusta vuodesta 1979 lähtien. Myös Suomen jäsenyys Pohjois-Atlantin lohen suojelujärjestössä (NASCO) edellytti tietoja lohisaaliista, kalastustehosta ja kalastusrajoitusten vaikutuksesta lohikantoihin. Tenojoen lohisaalistilastojen julkisuus rajoittui seurantatutkimusten vuosiraportteihin, yleisiin pikatiedotteisiin edellisen vuoden lohisaaliista ja alue- tai valtiohallinnollisiin tarpeisiin. Lähtökohtaisesti Luken toiminnassa kertyvät tiedot ovat julkisia, jolloin kaikilla henkilöillä ja tahoilla on oikeus saada ne suoraan tai erikseen pyytämällä. Koska tilastoja kerännyt taho on ensisijaisessa vastuussa julkaisemisesta, Tenojoen lohitilastot toteutettiin raporteiksi (I-IV) ja erilaisiksi koosteiksi internet-sivuille. Paikkakuntalaisten saalistilastojen raportointi edellytti tiedustelu- ja arviointimenetelmien koostamista. Saaliit saatiin ruokakuntakohtaisesti haastattelemalla, postitiedustelulla tai kirjanpidosta, joka tarkoitti myös saalistiedon keräämistä kalastajien lohinäytteistä. Saaliin arviointiyksikkönä oli pyyntitapa, pyydys (kulkutus, pato, seisova verkko, vapa) tai ruokakunta/kalastaja. Arvioinnissa huomioitiin kulttuurisensitiivisesti saamelainen yhteispyyntitraditio, jossa identifioitiin tilat ja perheyhteisöt. Lohisaaliita tarkasteltiin pyyntitavoittain ja pyydyskohtaisesti eri lohkokuntien alueilla kattaen vuodet 1973–2016. Pitkä seuranta-aika jaettiin pääsääntöisesti muuttuneiden kalastussäädösten mukaisesti eri ajanjaksoihin. Lohenkalastus kulkuttamalla ja seisovilla verkoilla tehostui kalastusoikeudellisista tai pyydysteknisistä syistä. Seuranta-aikana lohiverkon vuotuinen keskisaalis oli 30–110 kiloa. Patopyynti vähentyi, patokohtaista lohisaalista saatiin keskimäärin 55–180 kiloa. Kulkutus lisääntyi ja kulkuttavan ruokakunnan lohisaalis oli keskimäärin 15–160 kiloa. Verkkopyyntitapojen lohkokuntakohtaista käyttöä seuratessa havaittiin, että Vetsikon alueen suurimmat saaliit saatiin joka vuosi patopyynnillä. Outakosken alueella useimpana vuonna suurimmat saaliit saatiin lohiverkkopyynnillä. Nuorgamissa käytettiin useita eri verkkopyyntitapoja, eniten lohisaalista saatiin kulkutuksella ja seisovien lohiverkojen pyynnillä. Utsjoen kirkonkylän alueen suurimmat lohisaaliit saatiin useimmiten kulkutuspyynnillä. 2000-luvun alussa tilastoitiin ennätykselliset lohisaaliit lähes kaikilla pyyntitavoilla, kulkuttamalla 17,2–18 tonnia, padoilla 9,5 tonnia, seisovilla verkoilla 9,5–10,2 ja vapapyynnillä 17,7–18,4 tonnia. Kalastussäädösten vaikutuksia perinteisten pyydysten käyttöön ei voitu suoranaisesti erottaa lohikantojen normaaleista vaihteluista, luonto-olosuhteiden tai jokivarren elinkeinorakenteiden muutoksista. Tenon lohen markkinahinta romahti 1980-luvun lopussa, mistä syystä jokivarren ammattimainen lohenkalastus vaihtui vähitellen kotitarvekalastukseksi ja kalastusmatkailuyrittäjyydeksi. Lohen myynnin vähentyessä verkkopyynneillä saatua lohta voidaan puntaroida nykyisin ”saamelaisena kulttuurilohena” samalla tavalla kokonaisuutena kuin kalastusmatkailijoiden ”elämyslohta”. Teno-Inarijoen vuosien 1973–2016 lohisaaliiden koostamisen rahoitti Maanmittauslaitos (v. 2017–2019) ja tilastomenetelmien loppuraportit (I-IV) maa- ja metsätalousministeriö (v. 2019–2020).202

Tenojoen vesistöalueen lohisaaliit Suomessa 1973–2016 : Osa I, Kalastusoikeutta perineiden ulkopaikkakuntalaisten kalastus Teno-Inarijoessa 1983–2016

Ulkopaikkakuntalaiset perintökalastajat olivat Teno-Inarijoen lohenkalastajien pienin erityisryhmä, mistä syystä heidän kalastustaan ei ole aiemmin erikseen julkaistu. Vuosina 1983–2016 perinnöksi kalastusoikeuden saaneita, luvan lunastaneita ulkopaikkakuntalaisia oli noin 55 henkilöä. Vuosina 1983–1989, jolloin säädösten määräämien verkko- ja patopyyntitapojen lisäksi lohta kalastettiin vavalla, kalastajia oli keskimäärin 140. Kun vuonna 1990 selkiytettiin Tenojoen kiinteistösidonnaista kalastusoikeutta (vain verkkopyyntimuodot), kiinteistön saantomuotoa (perintö) ja perintökaarta (suora perintö), kalastajien määrä pieneni. 2000-luvulla noin 30 perillistä lunasti kalastusluvan. Saalistiedustelut tehtiin pääasiassa postitiedusteluina kaikille luvanlunastaneille, vaikka todennäköisesti osa 1980-luvun kalastusluvista oli ostettu vain ”varalta”. Vuoteen 2000 asti kalastajien vastausaktivisuus saalistiedusteluihin oli noin 45 % ja 2000-luvulla noin 83 %. Saalisarviointi, joka perustui lupamääriin, johti alkuvuosina lohisaaliin yliarviointiin. 2000-luvulla saalistilastointia parannettiin selvittämällä tarkemmin myös osallisuutta yhteispyyntiin paikkakuntalaisten kanssa. Saaliit arvioitiin pyyntitapakohtaisesti, vapapyynti mukaanlukien. Ennen vuotta 2000 perintöoikeudella kalastaneiden verkkopyyntien osuus tilastoidusta lohisaaliistaan oli noin 55 %. Vuosina 2000–2016 ulkopaikkakuntalaiset perilliset saivat vuosittain noin 810 kiloa lohta eri verkkopyyntimenetelmillä ja vapasaaliita ilmoitettiin vain satunnaisesti. Perintöoikeudella kalastaneiden lohisaalisseurannassa ei havaittu samanlaista hyvien ja huonojen lohivuosien vaihtelua kuin paikallisten verkkopyytäjien saaliissa. Suurimmat saaliit, yli 1 500 kiloa, tilastoitiin vuosilta 2014 ja 2015. Vastaavia saalismääriä arvioitiin vuosille 1986–1989, mutta tuolloin arviointiin liittyi huomattavaa epävarmuutta. Ennen 2000-lukua perintöoikeudella kalastaneiden lohisaaliita ilmoitettiin hajanaisesti eri kalastusalueille. Myöhemmin, vaikka saaliit olivat pieniä, voitiin arvioida, että Outakosken alueella kalastettiin useimmiten seisovilla lohiverkoilla. Utsjoen kirkonkylän alueella suosittiin kulkutusta. Vetsikossa ja Nuorgamissa lohta saatiin kulkuttamalla ja seisovilla lohiverkoilla. Inarijoessa kalasti vuosittain tunnollisesti muutamia henkilöitä, enimmäkseen perinteen velvoittamana kuin saalista tavoitellen. Perintöoikeudella kalastaneiden pyyntitapakohtaisia lohisaaliita tarkastellaan myös paikkakuntalaisten lohisaalista käsittelevässä osaraportissa (IV), koska verkkopyyntejä harjoitettiin yhdessä. Alkuvuosina, kun kalastajat soutivat lohta, se koettiin 80 %:sesti virkistyksellisenä. Vuosina 1995–2014 perintöoikeudella kalastaneiden lohenkalastuksen luonne muuttui kotitarvekalastukseksi, kun pyyntiin sitoutti myös pyydyshuolto. Verkkopyynti oli kuitenkin useiden kalastajien mielestä tärkeä vuotuinen perinne ja kulttuuriteko, vaikka se vaati ikääntyviltä kalastajilta huomattavaa panostusta. Teno-Inarijoen perintöoikeudellisten lohenkalastukseen vaikutti monta eri osatekijää, kuten säädöstulkinnat, tapakulttuurimuutokset, kalastajien määrät ja ikärakenteet, joten vuosittain tilastoitu lohisaalis oli vain ”paras mahdollinen käytettävissä olevilla tiedoilla arvioitu lohimäärä.” Lohisaalisraporttia rahoittivat erillishankkeina maa- ja metsätalousministeriö ja Maanmittauslaitos.202

Tenojoen kalastusmatkailu Suomessa : Kalastussäädösten vaikutuksia kalastusmatkailuun

Lohenkalastuskulttuurit muuttuivat, kun Tenojoen saavutettavuus parani ja alueelle kehittyi pikkuhiljaa perinteisen paikallisen lohenkalastuksen oheen myös kalastusmatkailuyrittäjyyttä. Vaikka nykyisin saamelaisiin luontaiselinkeinoihin katsotaan liittyväksi myös lohenkalastusmatkailu, se on kiintiöimättömänä aiheuttanut vastakkaisasetelmaa perinteisen lohenpyynnin kanssa. Kalastuskulttuurien ja säädösten muutoksissa kalastusmatkailijoiden iltaöinen lohensoutu siirtyy päivänvaloon ja on jo nähty sekin päivä, kun Tenon veneestä kalastetaan puutarhajakkaroilla istuen. Vanhimmissa kalastussäännöissä ulkopaikkakuntalaisten kalastusta säädeltiin vain yleisellä tasolla samoin säädöksin kuin paikkakuntalaisten vapakalastusta. Säätely perustui Suomen ja Norjan väliseen kalastussopimukseen ja siihen liittyvään kalastussääntöön, jota muutettiin 8–18 vuoden välein. Säädösten ajantasaistaminen oli lähinnä lupahintojen tarkistamista ja epäselvien kalastustermien selkeyttämistä. Onkiminen muuttui uisteluksi ja edelleen vapa- ja viehekalastukseksi. Vuosina 1979 ja 1989 Tenojoen kalastussopimuksissa oli erillinen 7. artikla, joka oikeutti aluehallintoja tekemään monipuolisempaa vuosittaista säätelyä kalastusmatkailijoille. Säätelymahdollisuus oli voimassa vielä kalastuskaudella 2016. Julkaisussa keskitytään tarkastelemaan, miten eri säädökset ovat vaikuttaneet Tenojoen kalastusmatkailun muuntumiseen. Vai ovatko kalastuksen uudet rajoitukset olleet vain korjausliikkeitä, jotka on kohdistettu kalastusvälineiden tuotekehittelyyn tai jo tapahtuneisiin Tenojokivarren elinkeinomuutoksiin ja yleisemmin vapaa-ajankalastusharrastukseen? Erityyppisten ja -hintaisten kalastuslupien myötä vapaampi rantakalastus yleistyi ja lohensoutajien osuus väheni 1980-luvun 70 %:sta nykyiseen 50 %:iin. Edullisten puolisolupien myötä kalastajissa on viime vuosina ollut 10 % naisia (1980-luvulla 2 %). Kalastusaika on pidentynyt kolmesta neljään vuorokauteen, aktiivisimmilla kalastusmatkailijoilla oli yli 30 kalastuspäivää. Kalastajat ovat ikääntymässä. Vuonna 1985 viidennes kalastajista oli yli 50-vuotiaita ja viime vuosina jo 50 %. Voiko Tenon lohenkalastus juurtua jo 4-vuotiaalle ja säilyä 85-vuotiaaksi, kun kalastusmatkailijoiden ikä on em. vaihteluvälillä? Vai liittyykö tenolainen perinne vain matkantekoon? Suomen puolella tilastoitu 32 000 kalastusvuorokautta ilmensi Tenon ajoittaista ruuhkaa, joka pakkautui heinäkuun ensimmäiselle viikolle. Viikkorauhoituksen jälkeinen maanantai-ilta oli kalastetuin viikonpäivä. Vuonna 2002 ko. päivänä Tenojokivarressa kalasti enimmillään 1 300 kalastusmatkailijaa, paikkakuntalaisten lisäksi. Kalastusmatkailijoiden lohensoutua rajoitettiin 1990-luvulla alku-viikosta siitä syystä, että tunnettiin tarvetta tukea paikallista perinnekalastusta, lohiverkkopyyntejä ja lohen soutupalveluyrittäjyyttä. ”Soutupalvelupakko”-säädös siirsi kuitenkin alkuviikon souturuuhkaa myöhemmille kalastuspäiville tai kalastusmatkailijat siirtyivät rantakalastukseen. Vuoden 1979 kalastussopimuksen yhdeksi neuvottelutavoitteeksi mainittiin ”urheilukalastajien kohtuullinen osuus lohenkalastuksesta”. Aluehallintoviranomaiset Suomessa ja Norjassa ovat säädelleet Teno-Inarijoen kalastusmatkailua monin eri tavoin, mutta vuoteen 2016 mennessä ehdottomia, kalastusta tai lohisaalista koskevia kiintiösäädöksiä ei ollut. Uudella kalastussäännöllä on vuodelle 2017 kiintiöity nimenomaan kalastusmatkailijoiden kalastuspainetta - ei lohisaalista, joten säädösten välitöntä vaikutusta ainakin Tenon kalastusmatkailuyrittäjyyteen on odotettavissa. Tenojoen kalas-tusmatkailu on muuttumassa, ainakin yhdyssanan osat vaihtavat paikkaa, alkaa matkailukalastuksen ajanjakso.201