Pathogenesis of Age-Related Osteoporosis: Impaired Mechano-Responsiveness of Bone Is Not the Culprit

BACKGROUND: According to prevailing understanding, skeletal mechano-responsiveness declines with age and this apparent failure of the mechano-sensory feedback system has been attributed to the gradual bone loss with aging (age-related osteoporosis). The objective of this study was to evaluate whether the capacity of senescent skeleton to respond to increased loading is indeed reduced as compared to young mature skeleton. METHODS AND FINDINGS: 108 male and 101 female rats were randomly assigned into Exercise and Control groups. Exercise groups were subjected to treadmill training either at peak bone mass between 47-61 weeks of age (Mature) or at senescence between 75-102 weeks of age (Senescent). After the training intervention, femoral necks and diaphysis were evaluated with peripheral quantitative computed tomography (pQCT) and mechanical testing; the proximal tibia was assessed with microcomputed tomography (microCT). The microCT analysis revealed that the senescent bone tissue was structurally deteriorated compared to the mature bone tissue, confirming the existence of age-related osteoporosis. As regards the mechano-responsiveness, the used loading resulted in only marginal increases in the bones of the mature animals, while significant exercise-induced increases were observed virtually in all bone traits among the senescent rats. CONCLUSION: The bones of senescent rats displayed a clear ability to respond to an exercise regimen that failed to initiate an adaptive response in mature animals. Thus, our observations suggest that the pathogenesis of age-related osteoporosis is not attributable to impaired mechano-responsiveness of aging skeleton. It also seems that strengthening of even senescent bones is possible--naturally provided that safe and efficient training methods can be developed for the oldest old

Olkahermopunoksen syntymävaurio

Olkahermopunoksen syntymävaurio johtuu synnytyksessä hermojuuriin kohdistuvasta liian kovasta venytyksestä. Suurin osa vaurioista paranee muutamassa kuukaudessa itsestään, mutta pahimmillaan yläraaja voi jäädä täysin toimimattomaksi. Lähete yliopistosairaalaan tehdään, mikäli vastasyntyneen yläraaja on täysin veltto tai lapsen yläraajan toiminta ei ole toipunut täysin normaaliksi kuukaudessa. Päivittäinen liikeharjoittelu aloitetaan kaikissa tapauksissa jo synnytyslaitoksella. Noin puolet pysyvän vaurion saaneista lapsista hyötyy botuliinitoksiiniruiskeista tai leikkaushoidosta.publishedVersio

Hoitosuositukset, systemaattiset vinoumat ja luottamus lääkäreihin

Luotettavasti laaditut hoitosuositukset ovat työväline, jolla tarjotun hoidon laatua voidaan tutkitusti parantaa. Hoitosuositusten laatiminen on kuitenkin moniulotteinen prosessi, johon ei ole yhtä yksiselitteisesti oikeaa menetelmää ja joka sisältää näytön tulkinnan lisäksi myös monenlaisia arvovalintoja. Siksi hoitosuositusten laatimisprosessi on altis myös päätöksenteon systemaattisille vinoumille. Koska ne eivät johdu yksilöiden tietoisista valinnoista, niiden tehokkaat ehkäisykeinot ovat rakenteellisia. Käsittelemme tässä katsausartikkelissa mekanismeja, joilla päätöksenteko saattaa vinoutua, ja esitämme rakenteellisia ratkaisuja niiden ehkäisemiseksi. Kaksi erityisen merkittävää tekijää, jotka altistavat hoitosuositukset systemaattisille vinoumille, ovat taloudelliset sidonnaisuudet ja ammattikuntaedut. Vinoumien ehkäisykeinoiksi esitämme puolueettomien asiantuntijoiden käyttöä, metodologisen osaamisen vahvistamista ja moniammatillisia työryhmiä.publishedVersionPeer reviewe

Randomised controlled trials in hand surgery : a scoping review

OBJECTIVES: To identify the evidence gaps that exist regarding the efficacy or effectiveness of hand surgery. SETTING: A scoping review. We systematically searched MEDLINE, Embase and CENTRAL databases to identify all hand surgical randomised controlled trials from inception to 7 November 2020. RESULTS: Of the 220 identified randomised controlled trials, none were fundamental efficacy trials, that is, compared surgery with placebo surgery. 172 (78%) trials compared the outcomes of different surgical techniques, and 143 (65%) trials were trauma related. We identified only 47 (21%) trials comparing surgery with non-operative care or injection. CONCLUSION: The evidence supporting use of surgery especially for chronic hand conditions is scarce. To determine optimal care for people with hand conditions, more resources should be aimed at placebo-controlled trials and pragmatic effectiveness trials comparing hand surgery with non-operative care. PROSPERO REGISTRATION NUMBER: CRD42019122710.publishedVersionPeer reviewe

Indications, anaesthesia and postoperative protocol for replantation and revascularization in the hand in Nordic countries

In this survey, we compared the current postoperative practices in the largest replantation units of four Nordic countries. The topics included were indication for surgery, anaesthesia, postoperative monitoring, use of antibiotics, anticoagulation and postoperative intravenous fluids, change of dressings, duration of bed rest and hospital stay, hand therapy and follow-up after discharge. Although there were many similarities between the units in the postoperative protocols, we found a large variety of practices. There is no robust evidence to assess or support or reject most of the strategies in postoperative care. The differences in practice warrant prospective studies in order to establish an evidence-based postoperative protocol for replantation surgery.publishedVersionPeer reviewe

Effects of oxonic acid-induced hyperuricemia on mesenteric artery tone and cardiac load in experimental renal insufficiency

Peer reviewe

Minimal important difference and patient acceptable symptom state for pain, Constant-Murley score and Simple Shoulder Test in patients with subacromial pain syndrome

Abstract Background The results of clinical trials should be assessed for both statistical significance and importance of observed effects to patients. Minimal important difference (MID) is a threshold denoting a difference that is important to patients. Patient acceptable symptom state (PASS) is a threshold above which patients feel well. Objective To determine MID and PASS for common outcome instruments in patients with subacromial pain syndrome (SAPS). Methods We used data from the FIMPACT trial, a randomised controlled trial of treatment for SAPS that included 193 patients. The outcomes were shoulder pain at rest and on arm activity, both measured with the 0–100 mm visual analogue scale (VAS), the Constant-Murley score (CS), and the Simple Shoulder Test (SST). The transition question was a five-point global rating of change. We used three anchor-based methods to determine the MID for improvement: the receiver operating characteristic (ROC) curve, the mean difference of change and the mean change methods. For the PASS, we used the ROC and 75th percentile methods and calculated estimates using two different anchor question thresholds. Results Different MID methods yielded different estimates. The ROC method yielded the smallest estimates for MID: 20 mm for shoulder pain on arm activity, 10 points for CS and 1.5 points for SST, with good to excellent discrimination (areas under curve (AUCs) from 0.86 to 0.94). We could not establish a reliable MID for pain at rest. The PASS estimates were consistent between methods. The ROC method PASS thresholds using a conservative anchor question threshold were 2 mm for pain at rest, 9 mm for pain on activity, 80 points for CS and 11 points for SST, with AUCs from 0.74 to 0.83. Conclusion We recommend the smallest estimate from different methods as the MID, because it is very unlikely that changes smaller than the smallest MID estimate are important to patients: 20 mm for pain VAS on arm activity, 10 points for CS and 1.5 points for SST. We recommend PASS estimates of 9 mm for pain on arm activity, 80 points for CS, and 11 points for SST. Trial registration ClinicalTrials.gov NCT00428870 (first registered January 29, 2007)

Authors' reply to Lee and colleagues

Non peer reviewe

Chronic Renal Insufficiency and Bone

Munuaisten toiminta on keskeinen elimistön mineraaliaineenvaihdunnan säätelijä, jonka vaikutukset kohdistuvat useisiin elinjärjestelmiin. Krooninen munuaisten vajaatoiminta johtaa mineraalitasapainon häiriintymiseen, mihin on havaittu liittyvän monimuotoisia komplikaatioita etenkin sydän- ja verenkiertoelimistössä sekä luustossa. Luusto rakentuu pääosin mineraaleista (kalsiumista ja fosfaatista) ja sen rakenteelliset ominaisuudet voivat heikentyä elimistön mineraaliaineenvaihdunnan häiriöiden yhteydessä. Munuaistoiminnan heikkenemisen yhteys luun muutoksiin on monimutkainen tapahtumavyyhti, jossa keskeistä oletetaan olevan liiallinen fosfaatin kertyminen elimistöön (fosfaattipitoisuuden kohoaminen eli hyperfosfatemia) ja aktiivisen D-vitamiinin tuotannon vähentyminen sekä näihin sekundaarisesti liittyvä lisäkilpirauhasen liikatoiminnan kehittyminen. Lievässä vajaatoiminnassa tämä laaja-alainen mineraaliaineenvaihdunnan häiriö on yleensä kliinisesti oireeton luuston osalta, mutta vaikeutuneen tilanteen komplikaatioina on havaittu haitallisia muutoksia luustossa. Raportoitujen luustomuutosten tarkka mekanismi ja yhteys luunmurtumiin ovat kuitenkin kiistanalaisia. Kroonisen munuaisten vajaatoiminnan esiintyvyyden jatkuvasti kasvaessa myös siihen liittyvien komplikaatioiden ilmeneminen on lisääntynyt. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää munuaisten vajaatoiminnan yhteydessä havaittavia muutoksia luun rakenteessa ja murtumaherkkyydessä sekä arvioida eräiden keskeisten farmakologisten hoitojen vaikutusta luuhun. Tarkasteltavaksi valittiin vaihtoehtoja, joita käytetään yleisesti munuaisten vajaatoiminnan kliinisessä hoidossa (kalsiumkarbonaatti ja sevelameeri, jotka ovat fosfaatinsitojia, sekä parikalsitoli, joka on D-vitamiinin analogi). Niin ikään arvioitiin, miten postmenopausaalisen osteoporoosin hoidossa laajasti käytetty bisfosfonaatti (pamidronaatti) vaikuttaa luuhun kroonisen munuaisten vajaatoiminnan yhteydessä. Tutkimushanke koostui neljästä erillisestä kroonisen munuaisten vajaatoiminnan kokeellisella mallilla toteutetusta hankkeesta. Keskeistä luun analyysissa oli murtumalujuuden määrittäminen mekaanisella koestamisella. Muutoksia luun mineraalitiheydessä ja geometriassa tutkittiin perifeerisellä kvantitatiivisella tietokonetomografialla (pQCT). Sen ohella luun mineraalimassaa mitattiin kaksienergisellä röntgenabsorptiometrialla (DXA) ja lisäksi luuta analysoitiin histomorfometrisesti. Kroonisen munuaisten vajaatoiminnan tunnusomaisten piirteiden arvioimiseksi analysoitiin biokemiallisia muuttujia verinäytteistä ja niiden perusteella arvioitiin myös hoitovaihtoehtojen aineenvaihdunnallisia vaikutuksia. Kaikissa koeasetelmissa munuaisten kroonisen vajaatoiminnan yhteydessä havaittiin sille ominaiset biokemialliset piirteet. Lievässä vajaatoiminnassa luun lujuus säilyi muuttumattomana, vaikka luun mineraalitiheys oli jo selvästi vähentynyt, mutta vajaatoiminnan vaikeutuessa haitalliset luustomuutokset etenivät ja niihin liittyi myös heikentynyt luun lujuus. Kun veren fosfaattipitoisuuden lisääntymistä hoidettiin kalsiumkarbonaatilla, luun mineraalitiheys aleni vähemmän. Myös sevelameeri esti mineraalitiheyden laskua ja sen lisäksi luun lujuuden heikkenemistä. Kroonisen munuaisten vajaatoiminnan yhteydessä kehittyvän sekundaarisen lisäkilpirauhasen liikatoiminnan hoito parikalsitolilla vaikutti suotuisasti myös luustoon. Munuaisten vajaatoiminnan yleiseen hoitokäytäntöön kuuluvien vaihtoehtojen lisäksi arvioitiin myös pamidronaatti-hoidon vaikutusta, ja ilmeni, että se lisää luun mineraalimassaa erityisen selvästi munuaisten vajaatoiminnassa. Tämän väitöskirjatyön tulokset tarkentavat nykyistä tietämystä krooniseen munuaisten vajaatoimintaan liittyvistä haitallisista ilmiöistä luustossa. Lisäksi löydös tukee oletusta munuaisten vajaatoiminnan yleisen hoidon suotuisasta vaikutuksesta myös luun osalta ja täydentää tietämystä mahdollisuuksista vähentää luustokomplikaatioita.The rationale for this thesis was to study the effects of chronic renal insufficiency (CRI) on bone structure. CRI has been associated with skeletal lesions and this related bone disorder has been termed renal osteodystrophy or more extensively as chronic kidney disease-bone and mineral disorder (CKD-BMD). The definition and evaluation of renal osteodystrophy has predominantly focused on changes in the trabecular bone and circulating systemic biochemical markers of bone turnover. Accordingly, one objective of this study was to assess the changes in the cortical bone with peripheral quantitative tomography, and particularly, in the bone structural strength with mechanical testing. In this study, experimental CRI was shown to be associated with decreased volumetric cortical bone mineral density and that along with the progression of CRI bone strength may eventually deteriorate. Other main objective of this study was to assess the efficacy of four different pharmacological treatments (calcium carbonate, sevelamer, paricalcitol, pamidronate) on bone in CRI. These were chosen to represent clinical treatment options for the consequences of impaired renal function. It is hypothesized that the general treatment of renal condition is beneficial also to the bones, but there is also some concern about the possible adverse skeletal side effects. In this study, calcium carbonate, sevelamer, and paricalcitol treatments were observed to alleviate the CRI-induced detrimental changes in bone. Calcium salts and sevelamer are phosphate binding agents are clinically used to alleviate hyperphosphatemia in CRI. Sevelamer treatment was associated with positive effects on bone, and although calcium carbonate treatment simultaneously suppressed parathyroid hormone secretion, no detrimental effects on bone strength were observed. Similarly, the amelioration of secondary hyperparathyroidism with vitamin D analogue paricalcitol was beneficial also on bone. In addition, it was shown that pamidronate treatment was associated with increased bone mineral content in CRI. Altogether these findings suggest that experimental CRI exerts detrimental effects on bone, but however, these above mentioned treatments were shown to be effective in preventing these changes