The crumbling narrative of modern European criminal justice

This dissertation discusses the narrative of modern European criminal justice: does the narrative exist, what it tells about criminal justice, and what it ignores and effaces? To start with, the study seeks an answer to the question of why it is so difficult to combine EU law and criminal law so that the central characteristics of both could be embraced. From the perspective of criminal justice, the often suggested answer to the question is that the fundamental criminal law principles together with EU law and its principles could form an appropriate basis for the combination, but the EU seems reluctant to truly commit itself to criminal law principles and it seems the EU does not recognise the delicacy and integrity of criminal law. My hypothesis is instead that the central problem lies in the question itself, which presumes a certain kind of criminal law and EU law. Therefore, instead of straightforwardly trying to answer the question presuming and accepting the special nature of criminal justice and the EU’s reluctance to respect it, I critically analyse the elements assumed to be the essential parts of the concept of criminal justice forming the narrative of modern European criminal justice and the EU’s role and approach to criminal law. As discussions on these questions suggest that Enlightenment thinking constitutes the value basis for a common understanding of European criminal justice as well as EU criminal law principles, I also examine the narrative of the Enlightenment within criminal justice and the values and principles therein suggested to form the basis of criminal justice in both Europe and the EU. The different elements assumed to be the essential parts of criminal justice indeed prove to be ambiguous and blurred. Further, examining the reasons for the EU to legislate in criminal law matters, its competence and political limits indicate that it might not be (at least merely) a choice of the Union not to respect the criminal law principles but a consequence of its limited competence and political leeway as well as its interdependent position and way of functioning. In terms of values and principles, Enlightenment ideology does indeed seem to be the value basis for the narrative of modern European criminal justice. But the values, and their meaning and role as understood within criminal justice narrative, should be questioned instead of taken for granted, and indeed they are being questioned along with the narrative of modern European criminal justice itself. I argue that the Enlightenment values and principles as depicted by narrative on criminal justice presume a system structure, and the EU cannot form a system of its own. On the other hand, the EU inevitably deconstructs the systemic features of domestic criminal justice ‘systems’ by interfering with them in multiple ways and by eroding any possibilities of maintaining the narrative of the criminal justice system even in the domestic sphere. The EU (alone) does not cause this deconstruction of system structure(s), but intensifies it and makes the issue more evident and visible. While the concept or narrative of the modern criminal justice system is necessary to understand systemically, this systemic understanding is not realistic in the first place in the current undeniably inter-legal world of law. Hence the systemic narrative on modern European criminal justice crumbles and is challenged by multiple, more fragmented and interactional narratives on (criminal) law. This study is conducted by critical analyses of different dimensions of narratives. Narrativity works as a perspective and framework to emphasise that what I discuss in this study is what is told about criminal justice rather than what it is. In other words, narratitivty refers to my starting point of what kind of story we tell about criminal law, but it also refers to the possibility of other narratives as well. In turn, I use systemic and interactional approaches as lenses through which I explain the narrative told of modern European criminal justice (resembling more a systemic legal order) and the alternative narrative(s) which from my point of view would be more realistic in the inter-legal world (legal orders understood interactionally to some extent). Further, I claim that the narratives we tell affect the way law is used in practice, and in that sense is in no way innocent or irrelevant. I apply these theories or perspectives to each chapter and concept of the study separately, but the different parts of the study read as a whole expose the narrative of systemically understood criminal justice as on the one hand existing and on the other hand crumbling. This further questions the current construction of legitimacy as a residual justification of morally and philosophically unjustifiable punishment built on the systemic understanding of criminal justice. As that alleged legitimacy crumbles along with the narrative of criminal justice, it exposes the unjustifiability of punishment. The question then is whether it is possible to combine criminal law fluently with any other legal area, or whether it is even possible for it to be a part of legal or judicial systems at all.Väitöskirja tarkastelee sitä, millaisena moderni eurooppalainen rikosoikeus ymmärretään oikeustieteellisessä keskustelussa: onko yhtenäistä narratiivia löydettävissä, mitä se kertoo rikosoikeudesta ja toisaalta mitä se jättää huomioimatta ja sivuuttaa. Kysymyksiä lähestytään tutkimalla kriittisesti oletuksia tai väitteitä, joiden mukaan EU-oikeus ja rikosoikeus ovat hankalasti yhteen sovitettavissa ja EU-lainsäätäjä ei riittävällä tavalla huomioi rikosoikeuden erityispiirteitä. Kriittisesti tarkasteltaessa rikosoikeuden keskeiset elementit osoittautuvat epäselviksi ja epävarmoiksi. Toisaalta se, että EU-lainsäädäntö ei usein ole perinteisten rikosoikeuden periaatteiden ja oppien mukaista, johtuu suurelta osin EU:n toimivallan rakenteesta ja luonteesta eikä niinkään EU:n haluttomuudesta sitoutua rikosoikeuden periaatteisiin. Ratkaisuksi vaikeuksiin EU-oikeuden ja rikosoikeuden yhdistämisessä on ehdotettu, että myös EU-lainsäätäjän tulisi sitoutua yhteisiin valistuksen arvoista johdettuihin rikosoikeuden periaatteisiin. Ehdotus on luonteva lähtökohta, koska eri jäsenvaltioiden kansalliset rikosoikeusjärjestelmät ja kertomus modernista eurooppalaisesta rikosoikeudesta perustuvat myös valistuksen ajatteluun ja arvoihin. Väitöskirjassa kuitenkin esitetään, että valistuksen arvot sellaisina kuin ne yleensä käsitetään rikosoikeudessa ja sellaisina kuin ne ilmenevät rikosoikeuden periaatteissa olettavat oikeuden toimivan suhteellisen hierarkisena ja objektiivisena, muusta erillisenä systeeminä. Todellisuudessa rikosoikeutta ei voi erottaa kaikesta muusta erilliseksi oikeusjärjestykseksi, vaan se on jatkuvasti vuorovaikutuksessa muiden normijärjestelmien sekä esim. yhteiskunnallisten ja psykologisten ilmiöiden kanssa. EU:n toimivalta ja sen käyttö rikosoikeuden alalla ja myös esim. perus- ja ihmisoikeuksien jatkuvasti vahvistuva merkitys tuovat tämän vuorovaikutuksen selvemmin esille ja sitä kautta korostavat ristiriitoja rikosoikeuden keskeisissä opeissa ja siinä, mitä rikosoikeuden ymmärretään olevan ja edustavan. Tutkimuksen pääväite on, että modernin eurooppalaisen rikosoikeuden narratiivi valistuksen arvioihin perustuvana systeeminä on murenemassa, mikä edellyttää pohtimaan uudelleen ymmärrystämme rikosoikeudesta ja sen opeista, rikosoikeuden suhteesta muihin oikeudenaloihin, normijärjestelmiin ja ilmiöihin sekä käsitystämme rangaistuksen oikeutuksesta.Julkaistu painettuna: Helsinki: Helsingin yliopisto, 202

Hätävarjelun ja hätävarjelun liioittelun rajat

Tässä opinnäytetyössä käsiteltiin hätävarjelua ja hätävarjelun liioittelua sekä niiden välisiä rajoja. Tavoitteena oli selvittää, mitä edellytyksiä kuuluu hätävarjeluun ja hätävarjelun liioitteluun sekä missä menee näiden raja ja mitkä asiat ovat vaikuttaneet oikeuskäytännössä näiden arviointiin. Tutkimusmenetelmänä käytettiin lainopillista kirjoituspöytätutkimusta. Lähteinä olivat ensisijaisesti lait ja säädökset. Myös hallituksen esityksiä, oikeustapauksia ja oikeuskirjallisuutta käytettiin lähteinä. Hätävarjelusta ja hätävarjelun liioittelusta on säädetty rikoslaissa (39/1889) ja ne kuuluvat vastuuvapausperusteisiin, jotka vapauttavat rikosvastuusta. Hätävarjelu on puolustusteko, jota käytetään torjumaan oikeudeton hyökkäys. Hätävarjelun liioittelussa on ylitetty hätävarjeluun liittyvät aikarajat, eli puolustusteko on tehty ennen tai jälkeen hyökkäyksen. Myös liiallinen voimakeinojen käyttö voi olla hätävarjelun liioittelua. Arvioitaessa hätävarjelua otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus sekä muut olosuhteet. Näitä arvioidaan kokonaisuutena; yksittäisen asian perusteella ei voida vielä sanoa, onko kyseessä hätävarjelu. Laki ei anna suoraan vastausta siihen onko kyseessä hätävarjelu vai sen liioittelu, joten lopputuloksen kannalta tuomioistuimen omalla tulkinnalla on iso merkitys.This thesis handles the acts of self-defence and excessive self-defence and their differences. The purpose is to find out the preconditions concerning those two. Moreover, the purpose is to find out what type of factors in the legal praxis have influenced judgments. The research method for this thesis was a juridical desk study. The main sources used were laws and decrees. In addition, government proposals, law cases and legal literature were used as sources. The Criminal Code of Finland describes justifiable self-defence and excessive self-defence. Depending on the nature of self-defence, it can discharge the perpetrator from the liability in criminal cases. Self-defence is an act of defence, which is used to stop unjust assault. In excessive self-defence the time limits that are related to justifiable defence are exceeded; the act of defence has been done before or after the assault. The unnecessary use of force can also be judged as excessive self-defence. When judging justifiable self-defence, the court considers the nature and force of the assault and other circumstances. These are judged as a whole; the court cannot say if it is about justifiable self-defence only by one factor. The law does not give straight answer for the court to judge whether it is justifiable or excessive self-defence so the outcome depends a lot on the court’s interpretation

Lapsi parisuhdeväkivallan kokijana : rikosoikeudellinen asema

Tutkimusaiheena tässä pro gradu -tutkielmassa on vanhempien välinen parisuhdeväkivalta lapsen oikeuksien näkökulmasta. Tarkoituksena on tutkia lapsen rikosoikeudellista asemaa silloin, kun lapsi altistuu vanhempiensa väliselle parisuhdeväkivallalle, mutta fyysinen väkivalta ei kohdistu lapseen itseensä. Aihe on aina ajankohtainen ja tärkeä, koska parisuhdeväkivalta on vakava rikos, ja sitä sivusta todistava haavoittuva lapsi kärsii väkivallasta väkivallan tekijän ja kohteen lisäksi. Tutkimuksessani kritisoin rikosoikeudellisten oppien kautta sitä, miksi vanhempien välisen väkivallan tahallisuus, huolimattomuus, tai edes suojeluvastuun laiminlyönti, ei nykylainsäädäntöä tulkittaessa ulotu lapsen henkiseen pahoinpitelyyn tai vaihtoehtoisesti vammantuottamukseen, vaikka se tietyissä tilanteissa olisikin mahdollista. Esille nostetaan lapsen suojeluvelvollisuus, jota tarkastellaan hiljattain annetun hallituksen esityksen laiksi lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta HE 88/2018 kautta. Lisäksi tarkastelun alle otetaan lyhyesti lapsen vahingonkorvausoikeudellinen asema tutkimusaiheen mukaisessa kontekstissa. Tutkielmassa halutaan selvittää, tulisiko lapsella olla asianomistajan asema kuvatun laisessa tilanteessa nykyistä rikoslainsäädäntöä ja sen oppeja tulkittaessa, ja millaisin lainsäädännöllisin toimin lapsen oikeus tulisi turvata. Tarkastelun alle otetaan Ruotsin lakiehdotus, Motion till riksdagen 2018/19:2267 Stärk barns rättigheter ja siitä seurannut säännösehdotus, joka astuu Ruotsissa voimaan vuoden 2021 aikana. Lopputuloksena ehdotetaan laintulkinnan muutosta sekä Ruotsin mallia vastaavia muutoksia Suomeen

Blind criminal justice and feminist critique

Peer reviewe

KYMENLAAKSON KÄRÄJÄOIKEUDEN KOUVOLAN KANSLIASSA KÄSITELLYT NETTIPETOSTAPAUKSET VUOSINA 2014-2015

Nettipetoksien määrä on viime vuosina ollut kasvussa. Nettipetoksia toteutetaan useilla eri tavoilla ja uhreiksi joutuvat erilaiset ihmiset. Tämän opinnäytetyön tavoitteena on käydä läpi Kymenlaakson käräjäoikeuden Kouvolan kansliassa vuosina 2014¬¬–2015 käsiteltyjä nettipetostapauksia. Opinnäytetyö tutkii näistä petostapauksista sitä, millä eri tavoilla nettipetoksia on toteutettu. Materiaalina opinnäytetyössä käytetään käräjäoikeudesta saatuja tuomioita, joita oli yhteensä 17 kappaletta. Opinnäytetyön tarkoituksena on lisätä tietoisuutta nettipetoksista, niiden tekotavoista ja tekopaikoista. Tietoisuutta lisäämällä, opinnäytetyö ehkäisee joutumasta nettipetoksen kohteeksi. Opinnäytetyön menetelmänä on käytetty kvalitatiivista eli laadullista menetelmää, koska työssä tutkitaan nimenomaan tuomioiden laadullista sisältöä. Kuitenkaan käräjäoikeuden vastaajille määräämiä tuomioita ei ole verrattu keskenään, koska vastaajia tuomittiin useissa tapauksissa myös muista rikoksista. Tutkimuksen tuloksena selviävät nettipetoksen erilaiset tekotavat, sekä se, mitä nettipetos varsinaisesti tarkoittaa. Tulokset kuvataan tutkimusmateriaalin jäsentelyn kautta tekotapoja ja tekopaikkoja kuvaillen. Opinnäytetyöstä voidaan päätellä, että nettipetoksia tehdään useammalla eri tavalla ja käytännössä niitä yhdistää vain se tekijä, että petokset toteutetaan jollakin tavalla internetiä hyväksi käyttäen.The number of internet frauds has been growing in the past years. Internet frauds are executed in different ways and the victims, of these frauds, differ. The objective of this thesis is to go through internet fraud cases dealt in Kymenlaakso District Courts de-partment of Kouvola in the years 2014 and 2015. Using these fraud cases, the re-search studies how they are executed. Materials of the thesis are decicions obtained from the District Court, of which there are in total 17 copies. The Purpose of the thesis is to increase awareness of internet frauds, the ways they are executed and places of execution. By increasing awareness, the thesis prevents from becoming a target of internet fraud. The used method for this thesis is qualitative, because the thesis investigates particularly the qualitative content of the court deci-sions. However, the sentences ordered by the District Court for the defendants are not compared to each other, because in many cases the defendants were also sentenced for other crimes as well. As a result the research has discovered different ways of executing internet fraud, as well as, what internet fraud actually means. The results are portrayed through outlin-ing of the research material describing the ways and places of execution. The thesis concludes that internet frauds are made in multiple ways and there is only one thing in common for all the cases: the frauds are carried out by using the internet

Criminal Law Faces the Challenges of Sustainable Development

Peer reviewe

Reagoinnista ennakointiin : preventiivinen käänne suomalaisessa kriminaalipolitiikassa

Terrorismi kriminalisoitiin Suomessa vuonna 2003 lisäämällä rikoslakiin terrorismirikoksia koskeva 34 a luku tilanteessa, missä Suomeen kohdistuva terroriuhka oli olematon. Sittemmin terrorismiin ei ole enää voinut suhtautua Suomesta puuttuvana ongelmana, vaan terrorismin uhan kanssa elämisestä on tullut osa arkipäiväämme. Terrorismi on kriminalisoitu poikkeuksellisen kattavasti aina varsinaisesta terroristisessa tarkoituksessa tehdyistä rikoksista matkustamisrikoksen edistämiseen ja itseopiskeluun asti. Poikkeukselliset kriminalisoinnit ovat merkinneet niin vastuuopillista kuin kriminaalipoliittista muutosta, jota tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan suomalaista kriminalisointitraditiota ja kriminalisointiperiaatteita vasten. Perinteisesti rikosoikeus on ollut reaktiivista eli suuntautunut jo täytettyihin tekoihin. Proaktiivisen rikosoikeuden myötä painopiste on kuitenkin siirtynyt aiempaa korostuneemmin ennaltaehkäisyyn ja rikoslain välineelliseen hyödyntämiseen rikosten ja erityisesti terrorismin torjumiseksi. Terrorismi on asettanut haasteita ei vain rikosoikeuden koherenssille, vaan myös rationaalisen ja humaanin kriminaalipolitiikan tavoitteenasetteluille. Se, miten rikollisuuteen tulee yhteiskunnassa suhtautua, on muuttunut erityisesti suhteessa terrorismiin ja muuhun vakavaan rikollisuuteen. Äärimmäisten turvallisuusuhkien edessä reagointi jo täytettyyn tekoon ei ole riittävää ja rikosten minimoimistavoitteen tilalle on nousemassa perinteisen ”taistelu rikollisuutta vastaan” -paradgiman mukainen ajatus rikosten eliminoinnista. Terrorismi on läheisesti kytköksissä turvallisuuteen sen kokemukseen. Kokemuksemme riskin todellisesta tasosta saattaa kuitenkin olla sillä tavoin vääristynyt, että myös terrorismin torjuntaan käytettyjen keinojen suhteellisuuden arviointi vääristyy. Erityisesti kun turvallisuus hahmotetaan yhä enemmän turvallisuuden tunteen kautta, muodostuu turvallisuudesta jatkuva oikeutus rikoslain säätämiselle ja valtion vallankäytön lisäämiseksi. Turvallisuuden ja muiden perusoikeuksien välisessä tasapainoilussa turvallisuus korostuu usein liiaksi, mikä on merkinnyt merkittäviä heikennyksiä kaikkien muiden perusoikeuksien kannalta. Tutkielmassa sivutaan näitä turvallistamiseen liittyviä muutostrendejä, joissa kriminalisointien oikeutus perustuu poliittisessa kontekstissa muodostuvan turvallisuusuhan torjuntaan. Turvallisuuden suojaamiseksi suojamuuri oikeushyvän ympärillä on ulotettava aiempaa varhaisemman asteen toimintaan etäämmälle varsinaisesta oikeushyvää loukkaavasta toiminnasta. Turvallisuuden korostuminen kriminalisointia puolustavaksi oikeudeksi merkitsee myös muiden kriminalisointiperiaatteiden arvioinnin muutosta. Mitä vakavammasta rikollisuuden muodosta on kyse, sitä herkemmin kriminalisoinnin oikeutus perustuu valtion velvollisuudelle suojata perusoikeuksia, mikä heikentää rajoittavien kriminalisointiperiaatteiden merkitystä. Terrorismin uhka on kasvanut samaan aikaan EU:n rikosoikeudellisen yhteistyön syventymisen kanssa, mikä on osin vaikuttanut myös EU-rikosoikeuden tavoitteenasetteluihin. Samalla kansallisen lainsäätäjän harkintavalta tekojen rangaistavaksi säätämisessä on kaventunut. Nykyään paine kriminalisoinnille tuleekin yhä useammin ulkoapäin, jolloin kriminalisoinnilta saattaa puuttua kansallinen tarve. Kriminalisointivelvoitteen taustalla vaikuttava argumentaatio saattaa myös perustua toisenlaisille kriminaalipoliittisille tavoitteenasetteluille kuin kansallisessa perinteessä. Seurauksena on rikosoikeuden fragmentaatio. Fragmentaatio näkyy erityisesti terrorismikriminalisoinneissa, jotka poikkeavat rikosoikeuden yleisistä opeista ja perustuvat korostuneesti turvallisuuden ja rikosten eliminoinnin tavoitteelle, mikä on vierasta rationaaliselle ja defensiiviselle kriminaalipolitiikalle. Rikosoikeuden fragmentaatiosta kertoo myös järjestelmän jakautuminen omiin alajärjestelmiinsä, jotka noudattavat erilaista rankaisemiskäsitystä. Euroopassa keskustelua on terrorismiin liittyen herättänyt saksalaisen Günther Jakobsin vihollisrikosoikeuden teoria – rikosoikeuden malli, joka tekee jaon kansalaisten rikosoikeuteen ja vihollisrikosoikeuteen eli jaon lakia noudattaviin kansalaisiin ja luottamuksen menettäneisiin kansan vihollisiin. Kansalaisten rikosoikeus perustuu ajatukselle ihmisestä lakia noudattamaan kykenevä luotettavana, autonomisena ja moraalisena toimijana. Vihollisrikosoikeus puolestaan hylkää liberalistisen ihmiskäsityksen ja alkaa kohdella henkilöä ensisijaisesti uhkana muiden turvallisuudelle. Tämä näkyy myös vihollisrikosoikeuden keinoissa, jotka pyrkivät vaarallisten rikollisten eristämiseen vastakohtana kansalaisten rikosoikeuden ajatukseen rikosoikeudesta moraalia luovana järjestelmänä, jossa rikosoikeutta ei hyödynnetään välillisesti rikosten ennaltaehkäisyyn, mutta ei suoraan välineellisesti rikoksen tekemisen estämiseen. Merkkejä oikeuden kahtiajakautumisesta on erityisesti terrorismirikosoikeudessa, jossa terrorismi on perustellut poikkeuksellisia kriminalisointiratkaisuja ja rikosvastuun muutosta jopa tekijärikosoikeudellista ajattelua muistuttavaan suuntaan. Muutos on osin selitettävissä ylikansallisten kriminalisointivelvoitteiden asettamalla pakolla, mutta se on mahdollistettu kansallisen tason ratkaisuilla. Sääntelyn negatiiviset perus- ja ihmisoikeusvaikutukset ovat jääneet turvallisuuden ylläpitämisen varjoon ja erityisesti terrorismi turvallisuusuhkana on muodostunut yleiseksi perusoikeuksien rajoituslausekkeeksi. Vaikuttamaan pyrkivänä toimintana terrorismin menestys on riippuvainen sen kohteen reaktioista. Siksi reaktioissa tulisi pyrkiä ennemmin rationaaliselle harkinnalle perustuviin keinoihin kuin emotiivisiin lyhytnäköisiin vastaiskuihin tiettyä terrorismin muotoa vastaan. Rationaalisen kriminaalipolitiikan ihanne johdonmukaisesta ja vaikutustietoisesta asiantuntijavetoisesta kriminaalipolitiikasta on relevantti myös terrorismin torjunnassa. Ajatus siitä, että kaikkea ei tule säätää rangaistavaksi edes terrorismin torjunnan nimissä voi olla vallankumouksellinen, mutta rikosoikeusjärjestelmän legitiimiyden ja sääntelyvaikutusten sekä laajemmin koko yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden kannalta maltillisempi kriminalisointipolitiikka olisi perusteltua

Ecce Homo! : katumuksen sija rikosoikeusmenettelyssä

Rikosoikeustiede on syntynyt yhteiskunnallisen järjestäytymisen tarpeeseen. Yksityisten ihmisten ja sukujen välinen riitojen ratkaisu ja rankaiseminen legitimoitiin valtion pakkovallan alle, jonka seurauksena rikosoikeudelliset käsitteet, kuten rikos ja rangaistus saivat legaaliset määritteensä ja rangaistuksia alettiin suhteuttaa tekoihin nähden. Rikosoikeudelliset koulukunnat osoittavat yhteiskunnallisia pyrkimyksiä vähentää rikollisuutta milloin yleisestävin, milloin erityisestävin toimenpitein. Viimeisimpänä koulukuntana nähdään perus- ja ihmisoikeuksiin perustuva pragmaattisrationaalinen humaanisuuteen pyrkivä rikosoikeus, jonka keskiöön asettuvat rikosasianosaiset. Rikosoikeus on kautta historian oikeutettu moraalifilosofiaan perustuvin rangaistusteorioin. Rangaistusteorioiden tarkoitus on selittää rankaiseminen perusteet niin, että ne vastaavat yhteiskunnassa vallitsevaa oikeudenmukaisuuskäsitystä. Rangaistusteorioilla pyritään myös ohjaamaan ja vaikuttamaan rikosoikeuden kehityksen suuntaan. Moraalifilosofiat heijastuvat myös lainkäytön funktiokeskustelussa. Yhteiskunnan arvomuutosten myötä lainkäytön funktiot joutuvat uudelleen määrittelyn kohteeksi ja rangaistuksen täytäntöönpanon muodot muuttuvat. Moraalitaju ja omatunto ovat osa ihmisen luotuisuutta. Moraalitunteet ovat olennaisessa asemassa rikosoikeuden keskiössä olevaa rikosasianvastaajaa. Katumuksen herättämistä tavoitellaan rikosoikeusprosessissa ja täytäntöönpanossa. Sen huomiotta jättäminen haittaa parannukseen pyrkivää sillä moraalisten tunneprosessien läpikäymisellä on suuri merkitys sisäisen eheyden ylläpitämisessä. Rikosasianvastaaja on rikosoikeuden historiassa ollut väline rangaistuksen pelotevaikutuksen luomisessa kansalaisille sekä rikosvastuun toteuttamiselle. Kehityksen suunta on nähdä rikosasianvastaaja moraalituntoineen aktiivisena osallistujana prosessissa. Rikosasioiden sovittelumenettelyssä tämä on mahdollista

Terrorismin tukitoimiin kohdistuvan rikosoikeudellisen sääntelyn tavoitteet ja erityispiirteet yleisten oppien kannalta

Terrorismi on maailmanlaajuisesti yksi keskeisimmistä kansainvälisen turvallisuuden uhkakuvista. Terrorismin näkyvin ja vakavin ilmenemismuoto on terrori-isku, mutta huomattava osa ajankohtaisesta terroristisesta toiminnasta on erilaisista terrorismin tukitoimista muodostuvaa rikollisuutta, jonka uhkaa ovat kohottaneet muun muassa vierastaistelijailmiö ja radikaali-islamistisen propagandan nousu. Tutkimuksessa tutkitaan terrorismin tukitoimiin kohdistuvan rikosoikeudellisen sääntelyn tavoitteita sekä sääntelyyn liittyviä erityispiirteitä rikosoikeuden yleisten oppien näkökulmasta. Tutkimusaihetta lähestytään selvittämällä terrorismin tukitoimia koskevan rikosoikeudellisen sääntelyn taustaa ja kriminaalipoliittisia tavoitteita. Lisäksi tutkitaan, miten sääntely on sovitettavissa perinteiseen rikosoikeusjärjestelmään huomioiden sen yritys- ja osallisuusopilliset periaatteet. Tutkimus on rikosoikeustieteellinen ja omaksuttu lähestymistapa on rikosoikeusdogmaattinen tutkimus, johon sekoittuu kriminaalipoliittisen tutkimuksen ja de lege ferenda -tyyppisen tutkimuksen aineksia. Tukitoimien kohdalla on ensinnäkin kyse itsenäisistä rikoksista omilla tunnusmerkistöillään, mutta myös päärikosta edeltävästä vaiheesta, jossa rikosvastuu syntyy, vaikka päärikosta ei tapahdu. Tukitoimien kohdalla näennäisesti hyväksyttävä menettely voi synnyttää rikosvastuun silloin, kun sillä pyritään valmistelemaan tai edistämään terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen toteuttamista. Tukitoimia on kriminalisoitu valmistelu- ja edistämistyyppisillä tekotapatunnusmerkistöillä liittyen muun muassa terrorismirikoksen valmisteluun, terroristiryhmän toimintaan osallistumiseen, koulutukseen, värväykseen ja matkustamiseen. Tukitoimien osalta rikosvastuuta on laajennettu sekä toiminnan etumaastoon että rikoksen avunantoa etäisempiin toiminnan muotoihin rikosoikeuden yritys- ja osallisuusopeista poikkeavalla tavalla. Sääntely on saanut osakseen kritiikkiä erityisesti terroristiryhmän toimintaan osallistumisen kriminalisoinnin osalta, sillä säännöstä on pidetty liian yleisluontoisena ja rikosvastuuta liialti laajentavana. Terrorismin tukitoimien rikosoikeudellisessa sääntelyssä on piirteitä, joita ei voida pitää tyypillisinä tai välttämättä edes toivottuina suomalaisessa rikosoikeudessa yleisten oppien kannalta. Sääntelyn erityispiirteitä voidaan selittää lainsäädännön kytköksillä kansainvälisiin velvoitteisiin ja sen myötä aiheutuneella sääntelyn kerrostuneisuudella. Erityispiirteet ovat perusteltavissa sillä, että sääntelyn kohteena on systemaattinen ja järjestäytynyt terroristinen toiminta, johon lainsäädännöllä on voitava puuttua jo valmistelu- ja edistämisvaiheessa terrorismin päärikosten estämiseksi. Rikosoikeudellinen vastuu täytyy myös voida kohdistaa niihin terroristiryhmän jäseniin, jotka toimivat olennaisessa roolissa terrori-iskujen taustalla mutta jotka eivät osallistu itse päätekoon