Taimenen perinnöllinen erilaistuminen ja hoidon järjestäminen Isojoen vesistössä

Lapväärtin-Isojoen vesistön (jatkossa Isojoen vesistö) pääuoman, sivujokien ja purojen eli luomien koskialueilta kerättiin sähkökalastamalla taimenen kudosnäytteitä DNA-analyysiä varten vuosina 2002–2013, pääosa kuitenkin vuosina 2011 ja 2012. Tämän lisäksi näytteitä saatiin Vanhankylän ja Laukaan kalanviljelylaitosten Isojoen meritaimenen emokalaparvien jälkeläisistä. Yhteensä analysoitiin näytteet 1 218 taimenesta. Näytteistä analysoitiin 16 DNA:n mikrosatelliittilokuksen muuntelu. Populaatioiden sisäisen monimuotoisuuden määrää arvioitiin mm. havaittujen geenimuotojen eli alleelien määrän avulla. Yhteensä löydettiin 198 erilaista alleelia, eniten niitä oli Laukaan kalanviljelylaitoksen ja Tuimalankoskien näytteissä (145 kpl). Näytteiden kokonaisalleelirikkaus vaihteli välillä 42,9–99,8 ja oli keskimäärin 78,3. Korkea alleelirikkaus oli Laukaan, Isojoen pääuoman koskien, Heikkilänjoen Risukosken ja Pajuluoman alaosan näytteissä. Selvästi keskiarvon alapuolelle jäivät Idbäckenin, Kortesluoman, Kortesnevanojan, Näätäluoman, Lohiluoman ja Hanhiojan näytteet. Pitkällä aikavälillä suositeltava vähintään 50 kutuparin populaatiokoko oli yksittäisistä koskista vain Tuimalankosken ja Kärkiluoman näytteissä. Kaikkien vesistön päähaarojen geneettisesti teholliset koot olivat kuitenkin tätä lukua suurempia. Suojeltavalle yksikölle suositeltava yli 50 perheen koko löytyi samoin joen kaikilta osa-alueilta paitsi Idbäckenin, Hanhiojan ja Pajuluoman latvan alueelta. Lievästi kohonnutta sukulaisuutta todettiin Pajuluoman latvoilla, Kortesnevanojan, Kortesluoman, Näätäluoman ja Idbäckenin näytteissä. Kun samoilta koskialueilta kerätyt näytteet testausten jälkeen yhdistettiin perinnöllisen samankaltaisuuden perusteella, jäljelle jäi 21 eri koskialueiden näytettä sekä 2 viljelyperäistä näytettä, joiden perinnöllistä erilaisuutta mittaavat Fst-arvot erosivat tilastollisesti merkitsevästi toisistaan. Näistä osa oli kuitenkin edelleen keskenään hyvin samankaltaisia, kuten viljelykantojen näytteet keskenään sekä Tuimalankoskien ja Vanhankylänkoskien näytteet. Myös Karijoen ja Metsäjoen näytteiden kesken oli merkittävää samankaltaisuutta samoin kuin Lohiluoman ja Riitaluoman näytteiden välillä. Isojoen vesistön taimenet ryhmiteltiin kuuluvaksi neljään pääryhmään: 1) Isojoen pääuoma, 2) Karijoki, 3) Heikkilänjoki ja 4) Isojoen latvat. Isojoen pääuoma edustaa vaeltavaa taimenta ja molemmat viljelykannat ryhmittyvät myös tähän pääryhmään. Laukaan näytteet sijoittuvat hyvin lähelle Tuimalankosken näytteitä ja Vanhankylän kalanviljelylaitoksen näytteet lähelle Vanhankylänkoskien näytteitä. Myös Risukosken ja Pajuluoman alaosan näytteet ryhmittyvät tähän haaraan. Karijoen, Heikkilänjoen alueen ja Isojoen yläosan näytteet muodostavat kukin oman tiiviin ja geneettisesti selkeän ryhmänsä. Tuohiluoma, Pajuluoman latva sekä Hanhioja ja Idbäcken ovat välittäviä muotoja pääryhmien populaatioiden välillä. Geneettisen analyysin perusteella erillisenä säilytettäviä hoitoyksiköitä ovat 1) Isojoen päähaa-ran vaeltava taimen sekä 2) Karijoen, 3) Heikkilänjoen yläosan ja 4) Isojoen latvojen populaatiot. Taimenkantojen hoidon kannalta pienet populaatiot Idbäcken, Hanhioja ja Pajuluoman latva edellyttävät erillistä tarkastelua. Isojoen vesistöalueelle laadittiin taimenen hoitosuositus. Hoidon tavoitteena on vesistön geneettisesti erilaistuneiden taimenpopulaatioden säilyttäminen omassa elinympäristössään elinvoimaisina ja itse itsensä ylläpitävinä. Hoidon keskeisiä tehtäviä ovat taimenten elinympäristöstä huolehtiminen, vaellusmahdollisuuksien turvaaminen sekä kalastuksen järjestely meressä ja joessa täysimääräisen poikastuoton mahdollistavalla tavalla. Meritaimenen luontaisen poikastuotannon elvyttämisessä voidaan käyttää tuki-istutuksia väliaikaisesti, mutta tuotannon vakiinnuttua niitä tulisi tehdä vain tutkimustarkoituksiin.201

Kauhajoen vesistön taimenkantojen geneettinen rakenne ja hoitosuositus

Kauhajoen vesistöstä, joka sijaitsee Kyrönjoen vesistöalueen latvoilla, kerättiin vuosina 2011‒2013 taimenen kudosnäytteitä DNA-analyysiä varten sähkökalastamalla pääuoman, sivujokien ja purojen eli luomien koskialueilta. Näytteistä analysoitiin 16 DNA:n mikrosatelliittilokuksen muuntelu. Yhteensä löydettiin 183 erilaista geenimuotoa, eniten niitä oli Ikkelänjoen pääuoman näytteissä (147 kpl). Näytteiden kokonaisalleelirikkaus vaihteli varsin paljon, välillä 54,1 – 107,1, ja oli keskimäärin 77,3. Korkea alleelirikkaus oli Ikkelänjoen pääuoman ja Sotkanluoman lisäksi myös Päntäneenjoen alaosan näytteissä. Pitkällä aikavälillä suositeltava vähintään 50 kutuparin populaatiokoko oli yksittäisistä kohteista Ikkelänjoen pääuoman sekä Päntäneenjoen ala- ja yläosan alueilla. Samoin sekä Ikkelänjoen että Päntäneenjoen näytteissä geneettisesti teholliset koot olivat tätä lukua suuremmat. Niistä löytyi myös suojeltavalle yksikölle suositeltava yli 50 perheen koko, mutta Hyypänjoen ja Kauhajoen alaosan pienissä puroissa perhemäärät olivat sitä alhaisempia. Kohonnutta sukulaisuutta todettiin Päntäneenjoen Pajuluoman näytteissä. Kun eri koskialueilta kerätyt näytteet testausten jälkeen yhdistettiin perinnöllisen samankaltaisuuden perusteella, niin jäljelle jäivät yhdeksän eri koskialueen näytteet, joiden perinnöllistä erilai-suutta kuvaavat Fst-arvot erosivat tilastollisesti merkitsevästi toisistaan. Kauhajoen vesistön taimenet ryhmiteltiin kuuluvaksi neljään pääryhmään: I) Kyttäluoma-Lohiluoma (Kauhajoen alaosan purot), II) Ikkelänjoki, III) Päntäneenjoki ja IV) Hyypänjoki. Näistä ryhmistä Kauhajoen alaosan purot Kyttäluoma ja Lohiluoma muodostivat oman pienen erillisen ryhmänsä. Ikkelänjoen pääuoman ja Sotkanluoman taimenet ryhmittyivät samaan sukupuun päähaaraan mutta muodostavat kumpikin oman haaransa. Päntäneenjoen taimenpopulaatiot sijoittuivat sukupuussa lähelle toisiaan, mutta muodostivat vähemmän yhtenäisen ryhmän kuin muiden jokihaarojen taimenet. Päntäneenjoen alaosa ja yläosa ryhmittyivät lähelle toisiaan, mutta muodostivat kumpikin oman haaransa. Hieman löyhemmin sukupuuhun sijoittui haara, johon kuuluvat Pajuluoman ja Mustaisluoman taimenet. Kauhajoen latvoilla Hyypänjoen taimenpopulaatiot muodostivat sukupuussa oman päähaaransa, joka jakautui Rajaluoman-Katikanluoman ja Rauhaluoman haaroihin. Geneettisen analyysin perusteella erillisenä säily-tettäviä hoitoyksiköitä olivat 1) Kauhajoen alaosan purojen, 2) Ikkelänjoen, 3) Päntäneenjoen ja 4) Hyypänjoen populaatiot. Istutusten aiheuttamaa vieraan kannan geneettistä vaikutusta havaittiin eniten Ikkelänjoen pääuomassa. Geneettisen monimuotoisuuden määrä on säilynyt Kauhajoen vesistön taimenpopulaatioissa korkeana ja on samaa luokkaa kuin sen naapurivesistössä Isojoessa. Taimenkantojen hoidon tavoitteena tulee olla vesistön geneettisesti erilaistuneiden taimenpopulaatioiden säilyttäminen omassa elinympäristössään elinvoimaisina ja itsensä ylläpitävinä. Hoidon keskeisiä tehtäviä ovat taimenen elinympäristöstä huolehtiminen ja kalastuksen järjestely kestävän käytön mukaisella tavalla. Vesistön alueelle ei tulisi sallia istutuksia vierailla taimenkannoilla, mutta hoitoyksikön sisällä voidaan tarvittaessa tehdä siirtoistutuksia lähipuroista taimenettomiin puroihin.201

Vuoksen vesistön ja Mäntyharjun reitin taimenkantojen geneettinen kartoitus

Vuoksen vesistön ns. vaeltavan järvitaimenen emokalastojen viljelyssä ja istukastuotannossa on käytetty pitkään Heinäveden reitiltä, Pielisjoesta sekä Lieksanjoesta saatujen taimenten yhdistettyä kantaa. Näiltä kutupyyntialueilta kerättiin taimenen evänäytteitä DNA-analyysiä varten vuosien 1999-2013 välisenä aikana. Lisäksi vuosien 2000-2002 aikana kerättiin kudosnäytteitä sähkökalastamalla Lieksanjoesta ja sen sivujoista ja vuosien 2011-2013 aikana Heinäveden reitin koskialueilta ja Ala-Koitajoesta jokipoikasvaiheen taimenista. Vertailuaineisto kerättiin sähkökalastamalla Mäntyharjun reitin koskialueiden taimenista (2011-2013). Kaikkiaan 935 taimenen näytteestä analysoitiin 16 DNA:n mikrosatelliittilokuksen muuntelu. Vaeltavan taimenen populaatioiden välillä ei ollut kovin suuria eroja perinnöllisessä monimuotoisuudessa. Yksittäisten populaatioiden keskimääräinen geneettinen diversiteetti vaihteli välillä 54 -72 % ja se oli alhaisempi pienillä, paikallisilla populaatioilla. Samoin geenimuotorikkaus oli keskimääräistä pienempi pienissä populaatioissa kuten Mäntyharjun reitillä Läsäkosken ja Puuskankosken näytteissä ja Lieksanjoen vesistössä pienten sivujokien, Saarijoen ja Hanhi- ja Ulkkajoen, näytteissä. Geenimuotorikkaus oli runsainta Heinäveden reitin taimenilla. Pienissä populaatioissa yksilöiden keskinäinen sukulaisuus oli suurempaa, ja niissä esiintyi myös enemmän täyssisaria kuin muissa populaatioissa. Pitkällä aikavälillä suositeltava vähintään 50 kutuparin arvioitu populaatiokoko ylittyi yksittäisistä näytteistä vain Kerman- ja Pilpankoskien poikasnäytteissä, mutta myös vesistöreiteittäin yhdistetyissä näytteissä. Populaatioiden välinen perinnöllinen erilaistuminen, jota mitattiin Fst-arvoilla sekä perinnöllisillä etäisyyksillä, osoitti melko suurta vaihtelua eri populaatioiden välillä, mutta hieman yllättäen Pielisjoen ja Lieksanjoen emotaimenet olivat samanlaisia. Erittäin suuria eroja havaittiin Lieksanjoen Hanhi- Ulkkajoen ja kaikkien muiden näytteiden välillä, mikä viittaa selkeään isolaatioon ja pieneen paikalliseen populaatioon. Vaeltavien taimenkantojen sukulaisuutta kuvaava sukupuu jakautui kolmeen päähaaraan, jotka muodostuivat Mäntyharjun reitin, Heinäveden reitin ja Lieksanjoen-Pielisjoen populaatioista. Vaikka Vuoksen alueen taimenten perinnölliset erot olivat selvästi Mäntyharjun reitin populaatioita pienempiä, olivat erot tilastollisesti merkitseviä. Tehtyjen geneettisten analyysien perusteella Vuoksen alueen taimenkantojen hoidossa olisi siirryttävä yhdistetyn kannan sijasta kahden erillisen vaeltavan taimenkannan hoitoon. Toinen on Heinäveden reitin taimen ja toinen yhdistetty Lieksanjoen-Pielisjoen taimen. Taimenten emokalastojen perustamiskäytäntöjä on myös muutettava. Pelkästä kututaimenten pyynnistä on siirryttävä myös jokipoikasten pyyntiin ja siirtoon emokalakasvatukseen, koska niissä voidaan viljelyparveen saada enemmän perinnöllistä monimuotoisuutta kuin yhden kutupyyntikauden aikana saatavien vähälukuisten emotaimenten avulla. Vuoksen vesistön erittäin uhanalaisten vaeltavien taimenkantojen säilyttäminen luontaisessa ympäristössään, elinkelpoisena ja itsensä ylläpitävinä on ehdottomasti hoidon tärkein tavoite. Vaeltavien taimenten hoidon onnistuminen edellyttää kuitenkin myös kokonaisvaltaisen hoito-ohjelman laatimista ja toteuttamista. Viljelykantojen eriyttäminen vaatii tuekseen johdonmukaisen istutusten linjauksen sekä monipuoliset luontaisten kantojen tukitoimenpiteet.201

Siuntionjoen taimenkannan nykytila, geneettinen rakenne ja alkuperä sekä hoitosuositus

201

Restored river habitat provides a natural spawning area for a critically endangered landlocked Atlantic salmon population

Supplementing endangered fish populations with captive bred individuals is a common practice in conservation management. The aim of supplementary releases from hatchery broodstocks is to maintain the viability of populations by maintaining their genetic diversity. Landlocked Lake Saimaa salmon (Salmo salar m. sebago) has been critically endangered for the past half-century. As a result of anthropogenic disturbance, especially construction of hydroelectric power plants, the Lake Saimaa salmon has become completely dependent on hatchery broodstock. Recently, habitat restoration has been done in one of the former spawning rivers with the aim of creating a new natural spawning ground for the critically endangered population. Hatchery fish releases have also been revised so that in addition to juveniles, adult fish from the hatchery and from the wild have been released into the restored river. We assessed here if a restored river stretch can be used as a natural spawning ground and juvenile production area with the aim of improving genetic diversity of the critically endangered Lake Saimaa salmon. By constructing a pedigree of the released adults, and juveniles sampled from the restored river, we found that the majority of the released adults had produced offspring in the river. We also found that wild-caught spawners that were released into the restored river had much higher reproductive success than hatchery-reared parents that were released into the restored river at the same time. We found no significant differences in genetic diversity between the parent and offspring generations. Meanwhile, relatedness among different groups of adults and juveniles varied a lot. For example, while the hatchery-reared females were on average half-siblings, wild-caught females showed no significant relatedness. This highlights the importance of using pedigree information in planning the conservation and management of endangered populations, especially when artificial propagation is involved.Peer reviewe

Wild Estonian and Russian sea trout (Salmo trutta) in Finnish coastal sea trout catches : results of genetic mixed-stock analysis

Peer reviewe

Meritaimen- ja lohikantojen tila ja elvyttäminen kolmessa itäisen Suomenlahden jokivesistössä

Sout-East Finland - Russia ENPI CBC 2007-2012 Contact person: Nina PeuhkuriWe investigated by electrofishing the state of sea trout population and also the fish assemblage as a whole in two Finnish–Russian cross-border river systems, Mustajoki/Tchornaja/Soskuanjoki/Malinovka and Hounijoki/Buslovka/Rakkolanjoki/Seleznevka, draining into the Gulf of Finland. Based on the fish assemblage, we assessed the ecological status of the rivers. In the third of our target river systems, Gladyshevka/Rotshinka in the Karelian Isthmus, our interest was particularly focused on the Atlantic salmon population. In Mustajoki/Tchornaja/Soskuanjoki/Malinovka, trout dominated in density the upper reaches and small tributaries, their densities decreasing towards the river mouth. Restoration of rapids led to increased trout densities, but benign weather conditions may partly explain the trend. The trout population in this river system was found to be genetically unique and diverse. In Hounijoki/Buslovka/Rakkolanjoki/Seleznevka, only a few trout were found − from the Russian side. The absence of trout, especially from the upper reaches, is due to migration obstacles but also probably to poorer water quality compared to Mustajoki/Tchornaja/Soskuanjoki/Malinovka. This was also reflected in the poorer ecological status. In Gladyshevka/Rotshinka, both salmon and trout were caught from the River Gladyshevka, but neither of these from the River Rotshinka. The densities of salmon in the River Gladyshevka partly reflect the releases of hatchery fish. We established a broodstock of the Mustajoki/Tchornaja/Soskuanjoki/Malinovka trout to enhance restoration of this native sea trout population still found on both the Finnish and Russian sides of the cross-border riversdraining into the Gulf of Finland. We also transferred wild-caught trout to the River Soskuanjoki on the Finnish side and upper reaches of the River Malinovka on the Russian side to promote the existence of the population in the whole river system in the wild. Later observations of trout from the Finnish side suggested that trout accepted the area. We also analysed in which proportions trout from different native or hatchery populations around the Gulf of Finland are represented in the Finnish coastal sea trout catch. Genetic analyses indicated that at least 75% of the catch originated from Finnish hatchery releases, and at least 20% of the catch consisted of wild trout, mostly from Estonia. Trout from the cross-border rivers represented only about 1% of the total catch. Scale analysis of a sample of captured trout indicated that individuals were caught young and often undersized. The salmon releases into the River Gladyshevka started over a decade ago were continued during the project. Salmon were also released into the River Rakkolanjoki. A sample of released salmon was additionally tagged with T-bar anchor tags prior to release to gain information on their migration based on tag recoveries. Seven tags have so far been recovered.; Selvitimme sähkökoekalastuksin meritaimenkantojen tilaa sekä kalastoa kahdessa Suomen ja Venäjän rajajokivesistössä, Mustajoki/Tchornaja/Soskuanjoki/Malinovka ja Hounijoki/Buslovka/Rakkolanjoki/Seleznevka, jotka laskevat Viipurinlahteen itäisellä Suomenlahdella. Arvioimme kalastoon perustuen jokivesistöjen ekologisen tilan. Kolmas hankkeen kohdevesistö, jossa mielenkiintomme kohteena oli erityisesti merilohi, oli Karjalan kannaksella sijaitseva Gladyshevka/Rotshinka, joka on tärkeä merilohen palauttamiskohde itäisellä Suomenlahdella Venäjän puolella. Taimenen poikastiheydet ylittivät Mustajoki/Tchornaja/Soskuanjoki/Malinovka -jokivesistössä muiden kalalajien tiheydet erityisesti latvavesissä sekä sivu-uomissa. Taimentiheydet laskivat jokisuulle mentäessä. Taimenen poikastiheydet kasvoivat tutkimuksen aikana kunnostetuilla koskilla. Osittain kasvu voi selittyä taimenen lisääntymiselle ja poikasille suotuisilla sääolosuhteilla. Mustajoki/Tchornaja/Soskuanjoki/Malinovka -jokivesistön taimenkanta osoittautui perinnöllisesti ainutlaatuiseksi ja monimuotoiseksi. Hounijoki/Buslovka/Rakkolanjoki/Seleznevka -jokivesistöstä löytyi vai jokunen taimen Venäjän puolelta. Taimenen puuttuminen erityisesti jokivesistön yläosista selittyy nousuesteillä, mutta osittain myös veden Mustajoki/Tchornaja/Soskuanjoki/Malinovka -jokivesistöä heikommalla laadulla. Tätä heijasti myös havaittu huonompi ekologinen tila. Gladyshevka/Rotshinka -jokivesistöstä saatiin sekä lohta että taimenta Gladyshevka-joesta, mutta Rotshinka-joesta ei lajeista kumpaakaan. Glahyshevka-joessa havaitut lohitiheydet selittyvät osittain jokeen tehdyillä lohi-istutuksilla. Mustajoki/Tchornaja/Soskuanjoki/Malinovka -jokivesistön taimenesta perustettiin viljelyyn emokalasto tämän ainoan Suomen ja Venäjän puolelta Viipurinlahteen laskevista rajajoista tavatun alkuperäisen meritaimenkannan säilyttämiseksi ja suojelemiseksi. Villejä taimenia siirrettiin myös Soskuanjokeen ja Malinovka-joen yläosiin taimenkannan olemassaolon turvaamiseksi koko jokivesistön alueella. Soskuanjoesta myöhemmin tehtyjen havaintojen perusteella taimenet hyväksyivät siirtoalueen. Selvitimme myös, miten luonnontaimenkannat ja laitoskannat ovat edustettuina Suomen rannikon taimensaaliissa. Geneettiset analyysit osoittivat, että vähintään 75 % saaliista on peräisin laitoskannoista. Ainakin viidennes saaliista oli peräisin luonnonkannoista, enimmäkseen Viron puolelta. Rajajokiemme taimenten todettiin muodostavan taimenen kokonaissaaliista vain n. 1 %. Suomuanalyysit osoittivat taimenten jäävän saaliiksi nuorina ja usein alamittaisina. Yli vuosikymmen sitten aloitettua istutuksin toteutettua merilohen elvytysprojektia Gladyshevka-joella jatkettiin tässä hankkeessa. Merilohta istutettiin myös Rakkolanjokeen. Istukkaita myös merkittiin t-ankkurimerkein ennen vapautusta vaellustietojen kartuttamiseksi. Palautustiedot on saatu tähän mennessä seitsemästä merkistä.This project is co­funded by the European Union, the Russian Federation and the Republic of Finlan

Päijänteen ja sen latvavesien taimenkantojen geneettiset resurssit

Geneettisen monimuotoisuuden, eli diversiteetin, säilyttäminen edellyttää tietoa siitä, kuinka ole-massa oleva geneettinen diversiteetti on jakautunut eri alueille, populaatioiden ja populaatioryhmien välille, sekä mikä on kunkin populaation sisäisen perinnöllisen diversiteetin määrä. Tämän työn tavoitteena oli selvittää luontaisten taimenkantojen perinnöllinen rakenne ja eri taimenkantaryhmien alueellinen jakautuminen Päijänteen vesistön ja sen latvavesien alueella. Tämän geneettisen tiedon avulla on mahdollista tehostaa ja tarkentaa taimenkantojen hoitoa ja voidaan muodostaa taimenkantojen suojelu- ja hoitoyksiköitä lajin hoitostrategiaa varten. Tämä selvitys on loppuraportti useamman vuoden aikana kerätyistä Kymijoen vesistön taimen-näytteistä. Näytteitä kerättiin erityisesti Suur-Päijänteen vesistön alueelta ja siihen laskevista reitti-vesistöistä eli Saarijärven, Viitasaaren ja Rautalammin reiteiltä, sekä lisäksi Äänekosken ja Jämsän reteiltä. Reittivesistöt analysoitiin erikseen. Luonnosta kerättyjen näytteiden lisäksi käytettävissä oli viljelykantanäytteitä Rautalamminreitin, Luutajoen Kermankosken ja Ohtaojan taimenkannoista mahdollisen istutusvaikutuksen selvittämiseksi. Koko aineisto tässä raportissa sisälsi yhteensä 114 Kymijoen vesistöstä eri alueelta tai eri aikana kerättyä taimenten populaationäytettä, yhteensä 1994 taimenesta. Näistä 5 populaationäytettä, eli 260 yksilöä, oli Luken Laukaan kalanviljelylaitokselta Rautalammin reitin järvitaimenen emokalaston viljelykalanäytteitä ja 109 useamman yksilön luonnonkalanäytteitä yhteensä 1734 kalasta. Näytteistä analysoitiin 16 DNA-mikrosatelliittigeenilokuksen muuntelu. Aineistosta laskettiin näytteiden sisäl-tämät geneettisen diversiteetinmäärät, arvioitiin populaatioden sisäinen sukulaisuuden aste, lasket-tiin geneettisesti teholliset koot ja populaatioden perhemäärät. Edelleen laskettiin taimennäytteiden välinen sukulaisuus ja tehtiin geneettiseen etäisyyteen perustuvat sukupuuanalyysit. Saarijärven reitin taimenkantanäytteiden geneettinen rakenne kuvastaa varsin hyvin populaati-oiden maantieteellisiä etäisyyksiä ja taimenten todellisia vaellusyhteysmahdollisuuksia. Geneettisen diversiteetin määrä ei ollut alentunut kuin Moksinjoen ja Karajoen alueilla. Eri alueiden taimenkanto-jen teholliset koot olivat kuitenkin varsin pieniä. Viitteitä istutusten geneettisistä vaikutuksista oli selvimmin Saarijärven reitin pääuoman alaosassa. Viitasaaren reitillä Kärnän reitin taimenet ryhmittyivät keskenään samaan ryhmään ja samoin eteläisemmät Isojoen ja Jurvonjoen taimenet. Joilla saattaa olla myös yhteistä istutushistoriaa. Hil-monjoen taimenessa oli myös viitteitä Rautalamminreitin viljelykannan vaikutuksesta. Rautalammin reitin taimen oli kolmen suuren reittivesistön homogeenisin geneettisesti ja luon-nonvarainen taimen ja viljelty järvitaimen olivat hyvin samanlaisia. Muutama yksittäinen paikallinen taimen esiintyi latvavesillä. Suur-Päijänteen taimenet ryhmittyivät useaan ryhmään, joiden geneettis-tä rakennetta erilainen istutustausta selitti. Suur-Päijänteen vesistön ja sen latvavesien taimenpopulaatiot muodostavat geneettisesti varsin hajanaisen kokonaisuuden ja tyypillistä on rajallisilla alueilla elävät varsin pienet, pienten perhemää-rien varassa elävät populaatiot, joiden geneettisen diversiteetin määrä oli jo paikoin alentunut. Pe-rinnöllisen rakenteen perusteella vesistöalueille voitiin ehdottaa pienten samankaltaisten populaati-oiden muodostamia hoitoyksikköjä geneettisen monimuotoisuuden säilymisen turvaamiseksi.201

Pohjanlahden siikakantojen perinnöllinen erilaistuminen ja merialueen siikasaaliiden alkuperä

Siikakantojen hoito ja siikaan kohdistuvan kalastuksen säätely ovat tärkeitä tulevaisuuden siiankalastusmahdollisuuksien turvaamiseksi. Suunnittelun edellytyksenä on, että tunnistetaan merialueellamme esiintyvät siikakannat ja niiden osuus saaliissa mahdollisimman hyvin. Rannikolla esiintyy kahta eri pääsiikamuotoa, jokeen kudulle nouseva vaellussiika sekä jokisuussa tai meressä kuteva merikutuinen siika, jonka pienikokoiseksi jääviä kantoja kutsutaan myös karisiioiksi. Tässä hankkeessa tutkittiin Pohjanlahden rannikkoalueen jokien ja merialueen siikakantojen välisiä perinnöllisiä eroja, sukulaisuutta ja geneettisen diversiteetin määrää, sekä luotiin aineisto ja menetelmä merialueen siikasaaliiden alkuperän selvittämiseksi geneettisen kantaosuusanalyysin perusteella. Työ muodostaa perustan siikakantojen nykytilanteen arvioinnille, istutusten suunnittelulle ja siikasaaliiden kantaosuusanalyysin hyödyntämiselle myös jatkossa. Erotteluanalyysissä hyödynnettiin 16 DNA-mikrosatelliittigeenin muuntelua ja myös siikakantojen siivilähammasjakaumien eroja. Perusaineistona tutkittiin 2 211 vaellussiian ja merikutuisen siian näytettä, jotka olivat peräisin 27 erillisestä rannikon siikakannasta. Lisäksi merialueen saalissiikojen suomuista koottiin 10 näytettä, joiden kantakoostumus selvitettiin. Saalisaineisto oli vuosilta 2008–2014 viideltä merialueelta: Pohjoinen Perämeri, Eteläinen Perämeri, Merenkurkku, Selkämeri ja Ahvenanmeri. Saalissiikoja analysoitiin yhteensä 1 187 näytettä. Siikakantojen väliset perinnölliset erot eivät olleet kovin suuria. Selviä tilastollisesti merkitseviä eroja kuitenkin löytyi sekä maantieteellisesti etäisempien siikakantojen että erilaisten ekotyyppien välillä. Erityisesti Perämeren vaellussiiat olivat hyvin samanlaisia. Kesäsiian ja syyssiian välillä oli kuitenkin jonkin verran eroa. Rannikon siikakantojen geneettinen kokonaisrakenne kuvastaa hyvin taustalla olevaa populaatiorakennetta, jatkumoa pohjoisesta etelään ja siitä osin poikkeavaa merikutuisten siikojen ryhmittymää. Työn tuloksena laadittiin myös suositus siikakantojen hoitoyksiköiksi jatkossa. Geneettisen erojen perusteella voitiin Pohjanlahden alueelta erottaa 14 erillistä samankaltaisten siikojen ryhmää tai yksittäistä siikakantaa, jotka voitiin tunnistaa merialueen saaliista. Nämä ryhmät olivat: 1) Tornionjoen ja Kemijoen kesäsiika, 2) Perämeren vaellussiiat Kemijoelta Lestijoelle, 3) Kalajoen karisiika, 4) Perhonjoen, Kyrönjoen ja Maalahden istutussiika, 5) Lapuanjoen siika, 6) Vexalan ja Mikkelinsaarten karisiika, 7) Maalahden merikutuinen siika, 8) Isojoen siika, 9) Merikarvian merikutuinen siika, 10) Kokemäenjoen vaellussiika, 11) Tammisaaren ja Bromarvin merikutuinen siika, 12) Halikonjoen edustan merikutuinen siika, 13) Mankinjoen siika, 14) Ahvenanmaan merikutuinen siika. Pohjoisen Perämeren kaupallisesta kalastuksesta kerätyssä vaellussiikanäytteessä oli enimmäkseen kesäsiikaa, ja merikutuisen siian näytteessä Kalajoen, Vexalan ja Maalahden merikutuista siikaa. Merenkurkun merisiikanäyte oli pääosin Kalajoen luonnonvaraista merikutuista siikaa. Tämän alueen vaellussiika sen sijaan oli selvästi enimmäkseen Perämeren vaellussiikoja. Selkämeren merikutuisen siian näytteessä oli varmuudella ainakin Maalahden luonnonvaraista siikaa. Selkämeren vaellussiikanäytteessä oli Perämeren siikojen lisäksi Lapuanjoen viljeltyä siikaa, Isojoen viljeltyä siikaa ja jopa Saaristomeren alueen viljelyn siian tyyppistä siikaa. Ahvenanmeren merisiika oli hyvin selvästi lähes yksinomaan alueelle suoritetuista istutuksista peräisin tai paikallista luonnonvaraista merisiikaa, jota alueella pitäisi edelleen paikoitellen esiintyä.201