Siikakantojen hoito ja siikaan kohdistuvan kalastuksen säätely ovat tärkeitä tulevaisuuden siiankalastusmahdollisuuksien turvaamiseksi. Suunnittelun edellytyksenä on, että tunnistetaan merialueellamme esiintyvät siikakannat ja niiden osuus saaliissa mahdollisimman hyvin. Rannikolla esiintyy kahta eri pääsiikamuotoa, jokeen kudulle nouseva vaellussiika sekä jokisuussa tai meressä kuteva merikutuinen siika, jonka pienikokoiseksi jääviä kantoja kutsutaan myös karisiioiksi.
Tässä hankkeessa tutkittiin Pohjanlahden rannikkoalueen jokien ja merialueen siikakantojen välisiä perinnöllisiä eroja, sukulaisuutta ja geneettisen diversiteetin määrää, sekä luotiin aineisto ja menetelmä merialueen siikasaaliiden alkuperän selvittämiseksi geneettisen kantaosuusanalyysin perusteella. Työ muodostaa perustan siikakantojen nykytilanteen arvioinnille, istutusten suunnittelulle ja siikasaaliiden kantaosuusanalyysin hyödyntämiselle myös jatkossa. Erotteluanalyysissä hyödynnettiin 16 DNA-mikrosatelliittigeenin muuntelua ja myös siikakantojen siivilähammasjakaumien eroja.
Perusaineistona tutkittiin 2 211 vaellussiian ja merikutuisen siian näytettä, jotka olivat peräisin 27 erillisestä rannikon siikakannasta. Lisäksi merialueen saalissiikojen suomuista koottiin 10 näytettä, joiden kantakoostumus selvitettiin. Saalisaineisto oli vuosilta 2008–2014 viideltä merialueelta: Pohjoinen Perämeri, Eteläinen Perämeri, Merenkurkku, Selkämeri ja Ahvenanmeri. Saalissiikoja analysoitiin yhteensä 1 187 näytettä.
Siikakantojen väliset perinnölliset erot eivät olleet kovin suuria. Selviä tilastollisesti merkitseviä eroja kuitenkin löytyi sekä maantieteellisesti etäisempien siikakantojen että erilaisten ekotyyppien välillä. Erityisesti Perämeren vaellussiiat olivat hyvin samanlaisia. Kesäsiian ja syyssiian välillä oli kuitenkin jonkin verran eroa. Rannikon siikakantojen geneettinen kokonaisrakenne kuvastaa hyvin taustalla olevaa populaatiorakennetta, jatkumoa pohjoisesta etelään ja siitä osin poikkeavaa merikutuisten siikojen ryhmittymää. Työn tuloksena laadittiin myös suositus siikakantojen hoitoyksiköiksi jatkossa.
Geneettisen erojen perusteella voitiin Pohjanlahden alueelta erottaa 14 erillistä samankaltaisten siikojen ryhmää tai yksittäistä siikakantaa, jotka voitiin tunnistaa merialueen saaliista. Nämä ryhmät olivat: 1) Tornionjoen ja Kemijoen kesäsiika, 2) Perämeren vaellussiiat Kemijoelta Lestijoelle, 3) Kalajoen karisiika, 4) Perhonjoen, Kyrönjoen ja Maalahden istutussiika, 5) Lapuanjoen siika, 6) Vexalan ja Mikkelinsaarten karisiika, 7) Maalahden merikutuinen siika, 8) Isojoen siika, 9) Merikarvian merikutuinen siika, 10) Kokemäenjoen vaellussiika, 11) Tammisaaren ja Bromarvin merikutuinen siika, 12) Halikonjoen edustan merikutuinen siika, 13) Mankinjoen siika, 14) Ahvenanmaan merikutuinen siika.
Pohjoisen Perämeren kaupallisesta kalastuksesta kerätyssä vaellussiikanäytteessä oli enimmäkseen kesäsiikaa, ja merikutuisen siian näytteessä Kalajoen, Vexalan ja Maalahden merikutuista siikaa. Merenkurkun merisiikanäyte oli pääosin Kalajoen luonnonvaraista merikutuista siikaa. Tämän alueen vaellussiika sen sijaan oli selvästi enimmäkseen Perämeren vaellussiikoja. Selkämeren merikutuisen siian näytteessä oli varmuudella ainakin Maalahden luonnonvaraista siikaa. Selkämeren vaellussiikanäytteessä oli Perämeren siikojen lisäksi Lapuanjoen viljeltyä siikaa, Isojoen viljeltyä siikaa ja jopa Saaristomeren alueen viljelyn siian tyyppistä siikaa. Ahvenanmeren merisiika oli hyvin selvästi lähes yksinomaan alueelle suoritetuista istutuksista peräisin tai paikallista luonnonvaraista merisiikaa, jota alueella pitäisi edelleen paikoitellen esiintyä.201
