Ikääntyminen, yksinäisyys ja toimintakyky : Yli 75-vuotiaiden suomalaisten yksinäisyyttä määrittävät tekijät ja toimintakyky yhteydessä yksinäisyyteen

Elinajanodotteen pidentyessä ikääntyneen väestön suhteellinen osuus kasvaa ja samalla toimintakykyongelmat yleistyvät väestötasolla. Viime aikoina ikääntyneiden yksinäisyys on ollut esillä niin tutkimuksissa kuin yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa, jossa on pohdittu toimintakyvyn roolia ikääntyneiden kokemassa yksinäisyydessä. Tässä pro gradussa kartoitetaan yli 75-vuotiaiden suomalaisten yksinäisyyteen liittyviä tekijöitä ja toimintakyvyn vaikutusta näiden tekijöiden yhteyteen. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten itse arvioitu toimintakyky (arjesta suoriutuminen), sosiodemografiset tekijät (sukupuoli, ikä, siviilisääty), sosioekonomiseen asemaan liittyvät tekijät (koulutus, koettu toimeentulo) sekä sosiaalista tekijät (sosiaalinen ja emotionaalinen eristyneisyys) ovat yhteydessä yksinäisyyteen, ja selvitetään toimintakyvyn vaikutusta näiden tekijöiden ja yksinäisyyden yhteyteen. Aineistona käytetään Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Alueellinen terveys- ja hyvinvointitutkimuksen (ATH) yli 75-vuotiaiden vuosien 2012 ja 2013 koko maan otantaa (N=7310). Aineisto kerättiin kyselylomakkeilla, jotka lähetettiin satunnaisotannalla mukaan valikoituneille henkiöille. Tutkimusta varten aineistosta rajattiin pois laitoksissa ja vanhainkodeissa asuvat. Aineistoon lisättiin tiedot sukupuolesta, iästä, siviilisäädystä ja koulutuksesta Tilastokeskuksen ja Väestörekisterikeskuksen rekistereistä. Tilastoanalyysit suoritettiin SPSS Statistics 22 -ohjelmalla Complex Samples-valikon kautta. Analyyseissa käytettiin kadon mahdollisia vinoumia kompensoivia analyysipainoja niillä muuttujilla, joiden tiedetään olevan yhteydessä vastausaktiivisuuteen (ikä, sukupuoli, tutkimusalue, siviilisääty, tutkinto ja kieliryhmä). Pääasiallinen analyysimenetelmä oli askeltava logistinen regressioanalyysi, jonka avulla tarkasteltiin yksinäisyyttä selittävien muuttujien yhteyttä yksinäisyyteen ja yhteyksien keskinäisiä riippuvuuksia. Toimintakyvyn ja yksinäisyyden välillä oli tilastollisesti merkitsevä yhteys. Yksinäisyyden kokemus oli sitä intensiivisempi, mitä heikommassa kunnossa vastaaja oli. Koettu avunsaannin riittävyyden vakioiminen pienensi heikkokuntoisten yksinäisyyden riskiä. Kaikki selittävät tekijät olivat tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä yksinäisyyteen läheisten tapaamistiheyttä lukuun ottamatta. Tarkasteltavien tekijöiden vakioinnin jälkeen yksinäisyyttä selittivät enää tilastollisesti merkitsevästi miessukupuoli, leskeys, matalaksi koettu toimeentulo, romanttisen läheissuhteen puute ja tyydyttämätön avuntarve. Toimintakyky selitti voimakkaimmin toimeentulon ja osallistumisaktiivisuuden yhteyttä yksinäisyyteen, minkä lisäksi toimintakyky selitti osan sukupuolen, koulutuksen ja koetun avunsaannin yhteydestä yksinäisyyteen. Lisäksi toimintakyvyllä oli interaktiovaikutus sosiaalista ja emotionaalista eristyneisyyttä kuvaavien tekijöiden ja yksinäisyyden yhteyteen. Romanttisen kiintymyssuhteen ja avunsaannin merkitys yksinäisyydeltä suojaavina tekijöinä korostui, kun toimintakyky oli heikko. Tulosten mukaan yksinäisyys on yli 75-vuotiailla erityisen yleistä heikkokuntoisten, miesten, leskien ja alhaiseksi toimeentulonsa kokevien joukossa. Mikäli ikääntyneiden osallisuutta halutaan tukea, tulee huomio kiinnittää erityisesti näiden ryhmien vertais- ja lähiyhteisöihin liittymisen tukemiseen. Toimintakyvyn heikentyessä romanttisen läheissuhteen ja riittävän avunsaannin merkitys kasvaa yksinäisyydeltä suojaavia tekijöitä. Ikääntyneiden avunsaannin kokemusten kartoitus ja apuun liittyvien laatutekijöiden tunnistaminen voisi jatkossa edesauttaa heikkokuntoisten yksinäisyyden vähentämistä. Aiemmin yksinäisyyden tiedetään liittyvän myös masennukseen. Heikentyvän toimintakyvyn, masennuksen, sosiaalisten suhteiden mahdollisten muutosten ja yksinäisyyden ketjun kartoittaminen olisi tärkeä jatkotutkimuksen aihe

Työurien jatkaminen vaatii yhteisöllisyyttä ja yhteistoiminnallisuutta

Kuntoutussäätiö toteutti yhteistyössä Tampereen yliopiston Työelämän tutkimuskeskuksen ja Eläketurvakeskuksen kanssa työurien pidentämistä koskevan työelämälähtöisen tutkimuksen eri sektoreiden perustoiminnassa käytössä olevista toimenpiteistä ja prosesseista. Tutkimus on osa valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoimintaa. Tutkimus kohdistui eri tahoilla käytössä oleviin toimenpiteisiin, joita toteutetaan sosiaalipalvelujärjestelmässä, sosiaali- ja terveyspalveluissa, koulutuspalveluissa, nuorisotyössä, työ- ja elinkeinohallinnossa, kuntoutuksessa ja syrjäytymistä ehkäisevissä palveluissa. Hankkeessa kartoitettiin, miten eri työuran kohtiin (alussa, keskellä, lopussa) suunnatut eri hallinnonalojen ja politiikkatoimien toimenpiteet pidentävät työuria. Aineistoina käytettiin tutkimuskirjallisuutta ja muuta kirjallista aineistoa, asiantuntijahaastatteluja, tapaustutkimuksia sekä Tilastokeskuksen FLEED-rekisteriaineistoa vuosilta 2004-2013. Tutkimuksessa tuotettiin uutta tietoa työstä syrjäytymisen dynamiikasta ja ikääntyvien työllisyysasteen nostamisesta. Tutkimuksessa kartoitettiin vaikuttavia keinoja nuorten ja maahanmuuttotaustaisten ihmisten työurien pidentämiseksi. Työurien pidentämistä tarkasteltiin työttömyydestä työhön johtavien keinojen ja työelämän laadun kehittämisen näkökulmasta. Lisäksi selvitettiin sosiaali- ja terveyspoliittisia keinoja sekä koulutuksen merkitystä työurien pidentämisell

Sosioekonomisen perhetaustan yhteys Kelan mielenterveysperusteiseen kuntoutukseen osallistumiseen toisen ja korkea-asteen opiskelijoilla

Tutkimuksessa tarkasteltiin toisen ja korkea-asteen opiskelijoiden sosioekonomisen perhetaustan (vanhempien koulutustaustan ja pääasiallisen toiminnan sekä lapsuudenperheen tulotason) yhteyttä opiskeluaikaiseen Kelan mielenterveyssyistä myönnettyyn kuntoutuspsykoterapiaan ja koulutuksena järjestettyyn ammatilliseen kuntoutukseen osallistumiseen. Lisäksi tarkasteltiin, millainen sosioekonomisen perhetaustan ja kuntoutukseen osallistumisen välinen yhteys on, kun perheeseen ja koulutukseen liittyvät tekijät on otettu huomioon.Tutkimusväestö sisälsi vuosina 1989–1991 syntyneet toisen ja korkea-asteen opiskelijat. Aineisto koostettiin Tilastokeskuksen, Opetushallituksen sekä Kelan rekisteritiedoista. Menetelminä käytettiin ristiintaulukointia ja logistista regressioanalyysiä. Tilastollisia merkitsevyyksiä tarkasteltiin laskemalla tuloksille 95 prosentin luottamusvälit.Kuntoutusmuodot kytkeytyivät selvästi sosioekonomiseen perhetaustaan. Toisella asteella koulutuksena toteutettuun ammatilliseen kuntoutukseen osallistuvista valtaosa oli miehiä ja tuli matalammasta sosioekonomisesta perhetaustasta. Kun sosioekonomisen perhetaustan yhteyttä kyseiseen kuntoutukseen osallistumiseen tarkasteltiin ottaen huomioon perheeseen ja koulutukseen liittyvät tekijät, havaittiin, että osallistuminen oli yleisempää korkeatuloisesta taustasta tulevilla, niillä, joiden vanhemmilla oli korkeakoulutus sekä niillä, joiden vanhemmat olivat työvoiman ulkopuolella. Korkea-asteella osallistuminen ammatilliseen kuntoutukseen oli harvinaista.Kuntoutuspsykoterapiaan osallistuivat korkeasta sosioekonomisesta taustasta tulevat. Suurin osa kuntoutupsykoterapiaan osallistuneista oli naisia, ja tämä kuntoutusmuoto oli yleisempi korkea-asteella. Kuntoutuspsykoterapiaan osallistuminen oli yhteydessä lapsuudenperheen korkeampaan tulotasoon, naisopiskelijoilla myös vanhempien olemiseen työelämän ulkopuolella. Opiskelijat, joiden vanhemmilla oli korkea-asteen koulutus, osallistuivat kuntoutuspsykoterapiaan useammin kuin ne, joiden vanhemmilla oli keskiasteen koulutus. Kun muut sosioekonomiset perhetaustatekijät vakioitiin, vanhempien korkea koulutus oli yhteydessä kuntoutuspsykoterapiaan osallistumiseen vain toisen asteen naisopiskelijoilla. Lisäksi lapsuudenperheen korkea tulotaso ei enää ollut yhteydessä kuntoutusterapiaan osallistumiseen korkea-asteen naisopiskelijoilla.Tulosten perusteella koulutuksena toteutettu ammatillinen kuntoutus ja kuntoutuspsykoterapia kohdentuvat sosioekonomisen taustansa suhteen erilaisille nuorille. Tulevaisuudessa olisi tärkeää selvittää tarkemmin havaittuja eroja selittäviä yksilöllisiä sekä järjestelmätason kuten kuntoutukseen ohjaamiseen liittyviä tekijöitä sekä tunnistaa keinoja puuttua tutkimuksessa havaittuihin sosioekonomisiin eroihin. Abstract Socioeconomic background and use of Kela’s rehabilitative mental health services among secondary and tertiary education students We studied how socioeconomic background (parents’ educational level, employment situation and childhood family’s income class) is related to use of mental health related rehabilitative psychotherapy and vocational rehabilitation arranged as education, provided by Finland’s Social Insurance Institution (Kela) during studies. In addition, we explored these relationships when familial background and educational factors were standardized.Research population included students in secondary and tertiary education born between 1989 and 1991. Data on population, education, rehabilitation and disability retirement was extracted from the Statistics Finland, the Finnish National Agency for Education and Kela. Methods included crosstabulation and logistic regression. Statistical significances were observed by calculating 95 percent confidence intervals.Participation in vocational rehabilitation arranged as education and rehabilitative psychotherapy was strongly associated with students’ socioeconomic background. Vocational rehabilitation was more commonly used by male students in secondary education, the majority coming from lower socioeconomic background. When the relationship between socioeconomic background and rehabilitation, standardized by familial background and educational factors, was examined, participation in rehabilitation was more common among students coming from high-income backgrounds, having higher educated parents or whose parents were outside the workforce. Vocational rehabilitation was rarely used in tertiary education.Use of rehabilitative psychotherapy was more common among students from higher socioeconomic background, the majority of participants being female and students in tertiary education. Use of rehabilitative psychotherapy was higher among students whose family belonged to the highest income quartile and female students whose parents were outside the workforce. Students whose parents had a degree from tertiary education were more likely to participate in psychotherapy than students whose parents had secondary degree. When other socioeconomic factors were taken into account, parents’ higher education was associated with participation in rehabilitation psychotherapy only among female secondary school students. In addition, family’s high income-level was no more associated with participation in rehabilitation psychotherapy among female students in tertiary education.The results show that use of vocational rehabilitation and rehabilitative psychotherapy are associated with students’ socioeconomical background. In future, it is important to study in more detail the individual and systemic factors explaining the differences observed, as well as to identify ways to address the socio-economic differences shown in the study. Keywords: mental health, students, young adults, secondary education, higher education, rehabilitative psychotherapy, vocational rehabilitation, socioeconomic background, familial backgroun