Let Go and Remember. How Finnish Communities Experienced and Memorialized School Shootings

This study examines the aftermath of mass violence in local communities. Two rampage school shootings that occurred in Finland are analyzed and compared to examine the ways in which communities experience, make sense of, and recover from sudden acts of mass violence. The studied cases took place at Jokela High School, in southern Finland, and at a polytechnic university in Kauhajoki, in western Finland, in 2007 and 2008 respectively. Including the perpetrators, 20 people lost their lives in these shootings. These incidents are part of the global school shooting phenomenon with increasing numbers of incidents occurring in the last two decades, mostly in North America and Europe. The dynamic of solidarity and conflict is one of the main themes of this study. It builds upon previous research on mass violence and disasters which suggests that solidarity increases after a crisis, and that this increase is often followed by conflict in the affected communities. This dissertation also draws from theoretical discussions on remembering, narrating, and commemorating traumatic incidents, as well as the idea of a cultural trauma process in which the origins and consequences of traumas are negotiated alongside collective identities. Memorialization practices and narratives about what happened are vital parts of the social memory of crises and disasters, and their inclusive and exclusive characteristics are discussed in this study. The data include two types of qualitative interviews; focused interviews with 11 crisis workers, and focused, narrative interviews with 21 residents of Jokela and 22 residents of Kauhajoki. A quantitative mail survey of the Jokela population (N=330) provided data used in one of the research articles. The results indicate that both communities experienced a process of simultaneous solidarity and conflict after the shootings. In Jokela, the community was constructed as a victim, and public expressions of solidarity and memorialization were promoted as part of the recovery process. In Kauhajoki, the community was portrayed as an incidental site of mass violence, and public expressions of solidarity by distant witnesses were labeled as unnecessary and often criticized. However, after the shooting, the community was somewhat united in its desire to avoid victimization and a prolonged liminal period. This can be understood as a more modest and invisible process of “silent solidarity”. The processes of enforced solidarity were partly made possible by exclusion. In some accounts, the family of the perpetrator in Jokela was excluded from the community. In Kauhajoki, the whole incident was externalized. In both communities, this exclusion included associating the shooting events, certain places, and certain individuals with the concept of evil, which helped to understand and explain the inconceivable incidents. Differences concerning appropriate emotional orientations, memorialization practices and the pace of the recovery created conflict in both communities. In Jokela, attitudes towards the perpetrator and his family were also a source of friction. Traditional gender roles regarding the expression of emotions remained fairly stable after the school shootings, but in an exceptional situation, conflicting interpretations arose concerning how men and women should express emotion. The results from the Jokela community also suggest that while increased solidarity was seen as important part of the recovery process, some negative effects such as collective guilt, group divisions, and stigmatization also emerged. Based on the results, two simultaneous strategies that took place after mass violence were identified; one was a process of fast-paced normalization, and the other was that of memorialization. Both strategies are ways to restore the feeling of security shattered by violent incidents. The Jokela community emphasized remembering while the Kauhajoki community turned more to the normalization strategy. Both strategies have positive and negative consequences. It is important to note that the tendency to memorialize is not the only way of expressing solidarity, as fast normalization includes its own kind of solidarity and helps prevent the negative consequences of intense solidarity.Tämä tutkimus kartoittaa massaväkivallan seurauksia paikallisyhteisöissä. Tutkimuksessa analysoidaan ja vertaillaan kahta Suomessa tapahtunutta koulusurmaa ja tarkastellaan sitä miten yhteisöt kokevat äkillisen massaväkivallan, miten tapauksia käsitellään ja miten niistä toivutaan. Ensimmäinen tutkituista ampumistapauksista tapahtui Jokelan koulukeskuksessa vuonna 2007, toinen Kauhajoella ammattikorkeakoulussa vuonna 2008. Näissä kahdessa koulusurmassa menehtyi 20 ihmistä tekijät mukaan luettuna. Kyseiset tapaukset voidaan nähdä osana maailmanlaajuista kouluampumisilmiötä. Koulusurmien määrä on ollut kasvussa viimeisten 20 vuoden ajan, ja suurin osa tapauksista tapahtuu Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Useissa massaväkivaltaa ja katastrofeja käsittelevissä tutkimuksissa on havaittu yhteisöllisyyden lisääntyvän nopeasti kriisien jälkeen, ja konfliktien puolestaan seuraavan yhteisöllistä vaihetta. Yhteisöllisyyden ja konfliktien välinen dynamiikka onkin yksi tämän väitöskirjan pääteemoista. Tutkimus hyödyntää traumaattisten tapahtumien muistamiseen, kertomiseen ja muisteluun liittyviä teoreettisia keskusteluja, sekä kulttuurisen trauman käsitettä, jonka mukaan traumaattisten tapahtumien syyt ja seuraukset määritellään kollektiivisiin identiteetteihin liittyvissä neuvotteluprosesseissa. Kollektiiviset muistelu- ja suremiskäytännöt sekä kertomukset tapahtuneesta ovat tärkeä osa kriisejä ja katastrofeja koskevaa sosiaalista muistia. Näiden käytäntöjen inklusiivisista ja ulossulkevista ulottuvuuksista keskustellaan tutkimuksen teoreettisessa osiossa. Tutkimuksen pääasiallisena aineistona käytetään 11 kriisityöntekijän haastatteluja sekä 21 jokelalaisen ja 22 kauhajokisen narratiivisia haastatteluja. Yhdessä tutkimuksen artikkeleista käytetään myös Jokelassa kerättyä postikyselyaineistoa (N=330). Tutkimuksen tulokset osoittavat, että molemmissa yhteisöissä esiintyi koulusurmien jälkeen samanaikaisesti sekä yhteisöllisyyttä että konflikteja. Jokelassa yhteisö miellettiin uhrina ja yhteisön toipumisen kannalta julkisia surun ilmauksia pidettiin tärkeinä. Kauhajoella yhteisö taas kuvattiin koulusurman sattumanvaraisena tapahtumapaikkana ja sivullisten julkisia surun tai solidaarisuuden ilmauksia pidettiin turhina ja niitä jopa kritisoitiin. Kauhajoellakin paikallisyhteisö kuitenkin tiivistyi torjuessaan uhrin leiman ja pyrkiessään välttämään pitkäkestoista poikkeustilaa koulusurman jälkeen. Tämä voidaan ymmärtää vaatimattomampana ja näkymättömämpänä, ”hiljaisen yhteisöllisyyden” prosessina. Vahvistuneen yhteisöllisyyden mahdollistivat osaltaan ulossulkemisen käytännöt; Jokelassa osa osallistujista sulki tekijän perheen yhteisön ulkopuolelle, Kauhajoella taas koko koulusurmatapaus seurauksineen ulkoistettiin. Tiettyjen paikkojen ja yksilöiden yhdistäminen pahuuden käsitteeseen liittyi ampumistapausten ulossulkemiseen ja auttoi selittämään ja ymmärtämään käsittämättömiltä tuntuvia väkivallantekoja. Ristiriidat liittyivät sopivaan tunteiden ilmaisemiseen, suru- ja muistelukäytäntöihin, toipumisen tahtiin sekä Jokelassa tekijän perheeseen suhtautumiseen. Perinteiset sukupuoliroolit pysyivät tunteiden ilmaisun ja tunnereaktioiden osalta kriisitilanteissa melko vakaina, mutta poikkeuksellisissa tilanteissa heräsi myös ristiriitaisia mielipiteitä siitä, miten naisten ja miesten tulisi ilmaista koulusurmiin liittyviä tunteita. Jokelan paikallisyhteisöstä saadut tiedot viittaavat myös siihen, että vaikka lisääntyneen yhteisöllisyyden katsottiin edistävän järkytyksestä toipumista, sillä oli myös kielteisiä seurauksia, kuten kollektiivinen syyllisyydentunne, yhteisön jakautuminen sekä sosiaalinen stigma. Tulosten perusteella voidaan tunnistaa kaksi kummassakin yhteisössä käytettyä strategiaa, joiden avulla yhteisöt pyrkivät palauttamaan koulusurmien heikentämää turvallisuuden tunnetta; nopea arkeen palaamisen strategia ja muistelun strategia. Jokelassa paikallisyhteisö painotti muistelemista ja sururituaaleja, kun taas Kauhajoella tilanne pyrittiin normalisoimaan mahdollisimman pian. Molemmilla strategioilla oli sekä myönteisiä että kielteisiä seurauksia. On tärkeää huomata, ettei muistelun strategia ole ainoa tie yhteisöllisyyteen, sillä myös nopea arkeen palaaminen edistää tietynlaista yhteisöllisyyttä ja ehkäisee samalla voimakkaan yhteisöllisyyden negatiivisia seurauksia.Siirretty Doriast

Why do parents refuse childhood vaccination? Reasons reported in Finland

Aims: This article examines the reasons for partial and complete refusal of childhood vaccination as reported by parents in Finland. It analyzes perceptions and experiences central in vaccination decisions. Methods: The analysis is based on 38 in-depth interviews with Finnish parents who have refused all or several vaccines for their children. The interviews were analyzed using qualitative content analysis. Results: Three categories of reasons were identified in the analysis: 1) risks and effects of vaccination – concern about and/or experiences of possible side-effects was the most important reason for avoiding vaccines; 2) distrust – participants did not trust vaccination recommendations made by health officials and medical professionals due to perceived bias in medical research, ties between health officials and the pharmaceutical industry, and personal experiences of (suspected) adverse effects and the way these concerns were received in healthcare institutions; 3) health perceptions and practices – parents supported their vaccination choices with complementary and alternative medicine treatments and alternative health understandings. Many stated that contracting vaccine-preventable illnesses would provide longer lasting and more ‘natural’ immunity than vaccination, and possibly other health benefits. Conclusions: A loss of trust in medical and public health actors was central to the process in which parents came to question, contest, and eventually refuse childhood vaccination. The adverse effects of the Pandemrix vaccine in 2009–2010 have been important in leading to distrust and contestation. Distrust may relate to personal experiences of (suspected) adverse effects or to broader concerns over the neutrality of health authorities and the trustworthiness of medical research

Tasapainoilua kiistanalaisten terveysilmiöiden tutkimuksessa vaikuttavan tutkimuksen aikakaudella

Balancing around controversial health topics in an era emphasizing research impactpublishedVersionPeer reviewe

Tutkimukseen perustuvia näkökulmia rokotekeskusteluun

publishedVersionNon peer reviewe

Why do parents refuse childhood vaccination? Reasons reported in Finland

Aims:This article examines the reasons for partial and complete refusal of childhood vaccination as reported by parents in Finland. It analyzes perceptions and experiences central in vaccination decisions.Methods:The analysis is based on 38 in-depth interviews with Finnish parents who have refused all or several vaccines for their children. The interviews were analyzed using qualitative content analysis.Results:Three categories of reasons were identified in the analysis: 1) risks and effects of vaccination - concern about and/or experiences of possible side-effects was the most important reason for avoiding vaccines; 2) distrust - participants did not trust vaccination recommendations made by health officials and medical professionals due to perceived bias in medical research, ties between health officials and the pharmaceutical industry, and personal experiences of (suspected) adverse effects and the way these concerns were received in healthcare institutions; 3) health perceptions and practices - parents supported their vaccination choices with complementary and alternative medicine treatments and alternative health understandings. Many stated that contracting vaccine-preventable illnesses would provide longer lasting and more 'natural' immunity than vaccination, and possibly other health benefits.Conclusions:A loss of trust in medical and public health actors was central to the process in which parents came to question, contest, and eventually refuse childhood vaccination. The adverse effects of the Pandemrix vaccine in 2009-2010 have been important in leading to distrust and contestation. Distrust may relate to personal experiences of (suspected) adverse effects or to broader concerns over the neutrality of health authorities and the trustworthiness of medical research.</div