Sodanjälkeistä naapurien ystävyyttä : Neuvostoliiton ja Suomen musiikkivaihtoa vuodesta 1944 Neuvostoliiton hajoamiseen saakka

In this article, I will analyze the role of music in the process of building peaceful relations between the Soviet Union and the Republic of Finland after the Second World War. The role of music as a weapon of “soft power” was an important alternative in Finnish-Soviet relations in order to enhance understanding between them and to avoid further conflict. I will analyze how the leading Soviet soloists were often first “tested” in Finland before their further outreach to the West from 1944 to the collapse of the Soviet Union. Because of its position as a neutral country between the East and the West Finland was seen as a safe experimental location in which to evaluate the performers’ loyalties to the Soviet regime. However, violinist Victoria Mullova’s 1983 defection to the West via Finland showed that the Soviet power was not so overpowering any more, even towards its own citizens. The Soviet Union was already heading for a collapse due to political and economic realities. Its diminishing cultural influence on the West undermined its power, and accelerated its demise. Using primary source materials and newspapers mainly from the Finnish National Archives and Sibelius Museum as well as the former Soviet archives in Moscow, I will examine the ways in which Soviet government cooperated with Finnish non-governmental organizations such as the Finland-Soviet Union Friendship Society, the main coordinating body of Finnish-Soviet relations, Finnish concert firms etc.In this article, I will analyze the role of music in the process of building peaceful relations between the Soviet Union and the Republic of Finland after the Second World War. The role of music as a weapon of “soft power” was an important alternative in Finnish-Soviet relations in order to enhance understanding between them and to avoid further conflict. I will analyze how the leading Soviet soloists were often first “tested” in Finland before their further outreach to the West from 1944 to the collapse of the Soviet Union. Because of its position as a neutral country between the East and the West Finland was seen as a safe experimental location in which to evaluate the performers’ loyalties to the Soviet regime. However, violinist Victoria Mullova’s 1983 defection to the West via Finland showed that the Soviet power was not so overpowering any more, even towards its own citizens. The Soviet Union was already heading for a collapse due to political and economic realities. Its diminishing cultural influence on the West undermined its power, and accelerated its demise. Using primary source materials and newspapers mainly from the Finnish National Archives and Sibelius Museum as well as the former Soviet archives in Moscow, I will examine the ways in which Soviet government cooperated with Finnish non-governmental organizations such as the Finland-Soviet Union Friendship Society, the main coordinating body of Finnish-Soviet relations, Finnish concert firms etc.Peer reviewe

Suomi Neuvostoliiton kulttuuridiplomatian keskiössä

Arvosteltu teos: "Te olette valloittaneet meidät!" : taide Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa 1944-1960 / Simo Mikkonen. Helsinki : Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019

Ooppera sensuurissa : Vano Muradelin Suuri ystävyys Neuvostoliiton kulttuurielinten tarkastuksessa vuonna 1948

Pro gradu : Helsingin yliopisto, Yhteiskuntahistorian laitos, poliittinen historia, 2002.Vano Muradelin oopperasta Velikaja druzhba julkaistu NKP:n keskuskomitean politbyroon päätöslauselma aloitti vuoden 1948 formalisminvastaisen kampanjan Neuvostoliitossa. Puolue oli käyttänyt hyväkseen musiikin yhteiskunnallista merkitystä jo 28.1.1936, jolloin Pravda oli julkaissut Dmitri Shostakovitshin Lady Macbeth -oopperaa kritisoivan artikkelinsa. Puolue nosti oopperat esimerkeiksi neuvostomusiikin tilasta vuosien 1936 ja 1948 formalisminvastaisissa kampanjoissa. Vuoden 1948 päätöslauselmassa julkaistiin myös erityinen formalististen säveltäjien nimilista. Formalismi-termi legitimoi puolueen ja hallituksen taidepoliittisten elinten kontrollin ja vahvistamisen tarvetta ja pyrkimystä saada musiikkielämän toimijat noudattamaan puolueen vuonna 1934 julistaman sosialistisen realismin taiteellisia periaatteita. Tutkielmasssa tarkastellaan Muradelin oopperan valmistusta ja tarkastusta yhteydessä muihin näyttävästi kritisoituihin oopperoihin kuten Shostakovitshin Lady Macbeth ja Neuvostoliiton säveltäjäliiton pääsihteerin Tihon Hrennikovin Frol Skobejev. Oopperoita tarkastellaan lisäksi venäläisten oopperaklassikoiden ja Stalinin neuvosto-oopperan malliksi julistaman Ivan Dzerzhinskin Tihij Don esimerkkiä vasten. Neuvostovallan vakiinnuttamisesta Pohjois-Kaukasukselle vuosina 1918-1920 kuvanneen Muradelin oopperan sisältö ei vastannut keskuskomitean mukaan historiallista todellisuutta ja musiikki oli epäonnistunutta. Todellisuudessa ooppera oli sangen onnistunut, koska se sisälsi melodisia aarioita, kansanomaisuutta ja Neuvostoliiton eri kansallisuuksien musiikillisia vaikutteita yhdistyneinä venäläisen musiikin intonaatioihin. Aiheen poliittisuus rajoitti kuitenkin musiikkia tehden siitä paikoitellen katkelmallista. Tutkielman oopperoiden tapaukset osoittavat, että Stalinin mielipiteellä oli merkitystä Neuvostoliiton musiikkipolitiikassa. Tarkastelen polemiikkia, joka syntyi sen seurauksena, kun Suuren ystävyyden esitykset kiellettiin Stalinin 5.1.1948 suorittaman kuuntelun jälkeen. Shostakovitshin ja Muradelin oopperoiden tapaukset osoittivat, että teatterit toimivat liian itsenäisesti taideasiain komitean valvonnasta huolimatta. Oopperoiden valmistusta ja tarkastusta vertaamalla tutkitaan, mitkä elimet olivat tarkastaneet oopperaa ja milloin. Formalisminvastainen kampanja kohdistui erityisesti kulttuurin hallinnolliseen eliittiin. Muradelin oopperan teattereiden ohjelmistoon ottamisesta päättänyt taideasiain komitean johtaja Mihail Hraptshenko ja muutama muu oopperan esityksen ja rahoituksen väärinkäytöksiin syyllistynyt kulttuurihallinnon virkamies menettivät oopperaskandaalin yhteydessä virkansa. Hraptshenkon tilalle nimetty Polikarpov Lebedev erotettiin virastaan vuonna 1950, hänen kritisoidessaan säveltäjäliiton pääsihteerin Tihon Hrennikovin oopperaa Frol Skobejev. Oopperaa ei kuitenkaan poistettu ohjelmistosta, koska säveltäjä kykeni vetoamaan siihen, että hänen oopperansa tarkastus oli suoritettu oikean käytännön mukaisesti musiikkihallinnon elimissä. Hrennikovin oopperan esimerkki osoitti, että musiikkipolitiikan toimijoiden keskuudessa ei oltu vielä vuonna 1950 yksimielisiä siitä, millaisia sosialistisen realismin taideteosten olisi oltava. Tutkielman lähteistönä ovat Moskovassa sijaitsevien Venäjän valtiollisen kirjallisuus- ja taidearkiston (RGALI), Venäjän valtiollinen sosiaalisen- ja poliittisen historian arkiston ja Kansallisarkiston Andrei Zhdanovin kokoelman asiakirjat

Ooppera sensuurissa : Vano Muradelin Suuri ystävyys Neuvostoliiton kulttuurielinten tarkastuksessa vuonna 1948

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library.Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla.Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler.Vano Muradelin oopperasta Velikaja druzhba (Suuri ystävyys) julkaistu NKP:n keskuskomitean politbyroon päätöslauselma aloitti vuoden 1948 formalisminvastaisen kampanjan Neuvostoliitossa. Puolue oli käyttänyt hyväkseen musiikin yhteiskunnallista merkitystä jo 28.1.1936, jolloin Pravda oli julkaissut Dmitri Shostakovitshin Lady Macbeth -oopperaa kritisoivan artikkelinsa. Puolue nosti oopperat esimerkeiksi neuvostomusiikin tilasta vuosien 1936 ja 1948 formalisminvastaisissa kampanjoissa. Vuoden 1948 päätöslauselmassa julkaistiin myös erityinen formalististen säveltäjien nimilista. Formalismi-termi legitimoi puolueen ja hallituksen taidepoliittisten elinten kontrollin ja vahvistamisen tarvetta ja pyrkimystä saada musiikkielämän toimijat noudattamaan puolueen vuonna 1934 julistaman sosialistisen realismin taiteellisia periaatteita. Tutkielmassa tarkastellaan Muradelin oopperan valmistusta ja tarkastusta yhteydessä muihin näyttävästi kritisoituihin oopperoihin kuten Shostakovitshin Lady Macbeth ja Neuvostoliiton säveltäjäliiton pääsihteerin Tihon Hrennikovin Frol Skobejev. Oopperoita tarkastellaan lisäksi venäläisten oopperaklassikoiden ja Stalinin neuvosto-oopperan malliksi julistaman Ivan Dzerzhinskin Tihij Don esimerkkiä vasten. Neuvostovallan vakiinnuttamisesta Pohjois-Kaukasukselle vuosina 1918-1920 kuvanneen Muradelin oopperan sisältö ei vastannut keskuskomitean mukaan historiallista todellisuutta ja musiikki oli epäonnistunutta. Todellisuudessa ooppera oli sangen onnistunut, koska se sisälsi melodisia aarioita, kansanomaisuutta ja Neuvostoliiton eri kansallisuuksien musiikillisia vaikutteita yhdistyneinä venäläisen musiikin intonaatioihin. Aiheen poliittisuus rajoitti kuitenkin musiikkia tehden siitä paikoitellen katkelmallista. Tutkielman oopperoiden tapaukset osoittavat, että Stalinin mielipiteellä oli merkitystä Neuvostoliiton musiikkipolitiikassa. Tarkastelen polemiikkia, joka syntyi sen seurauksena, kun Suuren ystävyyden esitykset kiellettiin Stalinin 5.1.1948 suorittaman kuuntelun jälkeen. Shostakovitshin ja Muradelin oopperoiden tapaukset osoittivat myös, että teatterit toimivat liian itsenäisesti taideasiain komitean valvonnasta huolimatta. Oopperoiden valmistusta ja tarkastusta vertaamalla tutkitaan, mitkä elimet olivat tarkastaneet oopperaa ja milloin. Formalisminvastainen kampanja kohdistui erityisesti kulttuurin hallinnolliseen eliittiin. Muradelin oopperan teattereiden ohjelmistoon ottamisesta päättänyt taideasiain komitean johtaja Mihail Hraptshenko ja muutama muu oopperan esityksen ja rahoituksen väärinkäytöksiin syyllistynyt kulttuurihallinnon virkamies menettivät oopperaskandaalin yhteydessä virkansa. Hraptshenkon tilalle nimitetty Polikarpov Lebedev erotettiin virastaan vuonna 1950, hänen kritisoidessa säveltäjäliiton pääsihteerin Tihon Hrennikovin oopperaa Frol Skobejev. Oopperaa ei kuitenkaan poistettu ohjelmistosta, koska säveltäjä kykeni vetoamaan siihen, että hänen oopperansa tarkastus oli suoritettu oikean käytännön mukaisesti musiikkihallinnollisissa elimissä. Hrennikovin oopperan esimerkki osoitti, että musiikkipolitiikan toimijoiden keskuudessa ei oltu vielä vuonna 1950 yksimielisiä siitä, millaisia sosialistisen realismin taideteosten olisi oltava. Tutkielman lähteistönä ovat Moskovassa sijaitsevien Venäjän valtiollisen kirjallisuus- ja taidearkiston (RGALI), Venäjän valtiollinen sosiaalisen- ja poliittisen historian arkiston (RGASPI) ja Kansallisarkiston Andrei Zhdanovin kokoelman asiakirjat

Sosialistista realismia formalismin sijaan : neuvostomusiikin kontrollijärjestelmän synty ja kehitys 1932-1950

Whereas it has been widely assumed in the public that the Soviet music policy system had a “top-down” structure of control and command that directly affected musical creativity, in fact my research shows that the relations between the different levels of the music policy system were vague, and the viewpoints of its representatives differed from each other. Because the representatives of the party and government organs controlling operas could not define which kind of music represented Socialist Realism, the system as it developed during the 1930s and 1940s did not function effectively enough in order to create such a centralised control of Soviet music, still less could Soviet operas fulfil the highly ambiguous aesthetics of Socialist Realism. I show that musical discussions developed as bureaucratic ritualistic arenas, where it became more important to reveal the heretical composers, making scapegoats of them, and requiring them to perform self-criticism, than to give directions on how to reach the artistic goals of Socialist Realism. When one opera was found to be unacceptable, this lead to a strengthening of control by the party leadership, which lead to more operas, one after the other, to be revealed as failures. I have studied the control of the composition, staging and reception of the opera case-studies, which remain obscure in the West despite a growing scholarly interest in them, and have created a detailed picture of the foundation and development of the Soviet music control system in 1932-1950. My detailed discussion of such case-studies as Ivan Dzerzhinskii’s The Quiet Don, Dmitrii Shostakovich’s Lady Macbeth of Mtsensk District, Vano Muradeli’s The Great Friendship, Sergei Prokofiev’s Story of a Real Man, Tikhon Khrennikov’s Frol Skobeev and Evgenii Zhukovskii’s From All One’s Heart backs with documentary precision the historically revisionist model of the development of Soviet music. In February 1948, composers belonging to the elite of the Union of Soviet Composers, e.g. Dmitri Shostakovich and Sergei Prokofiev, were accused in a Central Committee Resolution of formalism, as been under the influence of western modernism. Accusations of formalism were connected to the criticism of the conciderable financial, material and social privileges these composers enjoyed in the leadership of the Union. With my new archival findings I give a more detailed picture of the financial background for the 1948 campaign. The independent position of the music funding organization of the Union of Soviet Composers (Muzfond) to decide on its finances was an exceptional phenomenon in the Soviet Union and contradicted the strivings to strengthen the control of Soviet music. The financial audits of the Union of Soviet Composers did not, however, change the elite status of some of its composers, except for maybe a short duration in some cases. At the same time the independence of the significal financial authorities of Soviet theatres was restricted. The cuts in the governmental funding allocated to Soviet theatres contradicted the intensified ideological demands for Soviet operas.Neuvostoliiton musiikkipoliittinen järjestelmä on julkisuudessa usein ymmärretty puolueen ylhäältäpäin ohjaamana keskitettynä kontrollijärjestelmänä. Olen kuitenkin osoittanut väitöskirjassani, että Neuvostoliiton musiikkipoliittisen järjestelmän eri elinten väliset valta- ja vastuusuhteet olivat epäselvät ja niiden edustajat erimielisiä oopperoista ja niiden kontrollista. Kun musiikkia valvovat puolue- ja hallintovirkailijat eivät osanneet määritellä, millainen sosialistista realismia edustavan oopperan pitäisi käytännössä olla, musiikin valvontajärjestelmä ei voinut toimia tarpeeksi tehokkaasti. Siksi musiikin keskusteluista syntyi byrokraattisia ritualistisia areenoja, joissa tuli paljon tärkeämmäksi paljastaa “harhaoppiset” säveltäjät ja vaatia heitä esittämään kritiikkiä ja itsekritiikkiä kuin antaa konkreettisia ohjeita sosialistisen realismin vaikeasti tulkittavan määritelmän mukaisten oopperoiden säveltämiseksi. Oopperoiden toistuvat epäonnistumiset lisäsivät kontrollia ja johtivat uusiin oopperoihin, jotka eivät miellyttäneet puoluejohtoa. Laajaa arkistoaineistoa hyödyntäen olen analysoinut lännessä sangen tuntemattomiksi jääneiden oopperoiden säveltämisen ja näyttämöllepanon valvontaa ja vastaanottoa ja luonut siten yksityiskohtaisen kuvan Neuvostoliiton musiikin valvontajärjestelmän synnystä ja kehityksestä vuosina 1932-1950. Tutkimukseni Ivan Dzerzhinskin Hiljaa virtaa Don, Dmitri Shostakovitshin Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth, Vano Muradelin Suuri ystävyys, Sergei Prokofievin Tarina todellisesta ihmisestä, Tihon Hrennikovin Frol Skobeev ja Evgenii Zhukovskin Täydestä sydämestä oopperoista tukee totalitarismia kritisoivaa, revisionistista näkemystä neuvostojärjestelmästä ja sen toiminnasta. Neuvostoliiton säveltäjäeliittiin kuuluneita säveltäjiä, kuten Dmitri Shostakovishia ja Sergei Prokofievia syytettiin formalismista, lännen modernismin vaikutteista Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean päätöslauselmassa helmikuussa 1948. Formalismisyytöksiä vahvistivat heidän nauttimiinsa huomattaviin taloudellisiin, aineellisiin ja sosiaalisiin etuisuuksiin samanaikaisesti kohdistuva kritiikki. Uusien arkistolöytöjen avulla luon aikaisempaa yksityiskohtaisemman kuvan vuoden 1948 anti-formalismikampanjan taloudellisista taustoista. Neuvostoliiton säveltäjäliiton rahoitusorganisaation (Muzfond) itsenäisyys päättää taloudestaan oli Neuvostoliitossa ainutlaatuinen asia ja selvästi ristiriidassa musiikkipoliittisen järjestelmän vuoden 1948 kampanjan aikana vahvistuneiden kontrollipyrkimyksien kanssa. Säveltäjäliiton talouden tarkastukset eivät kuitenkaan muuttaneet pitkäksi aikaa säveltäjäliiton eliitin asemaa. Myös teattereiden taloudellista itsenäisyyttä rajoitettiin. Oopperateattereiden rahoituksen vähentäminen oli kuitenkin ristiriidassa oopperaan kohdistuneiden ideologisten vaatimusten kanssa