Kuolemanrangaistusta vastaan: Sosiologi Gunnar Landtman julkisena intellektuellina

This is an article about Gunnar Landtman’s (1878–1940) role as an opponent in the public discussion on the death penalty in Finland during the 1930s. Landtman was a student of the internationally recognized scholar Edward Westermarck (1862–1939). As a Westermarckian sociologist, he studied the origins of social phenomena. He was mainly a scholar of social inequality but during the interwar period he focused his attention on criminological topics. According to him, the origin of punishment is in the instinct of revenge, which lies deeply in human nature. This instinct of revenge can be satisfied when individuals understand the common utility of laws and the common good. The death penalty would be against the common good and against the process of civilization. A society or a state was not supposed to kill its own citizens because that would weaken moral sense.During the 1930s Landtman became a well-known academic public intellectual who used sociological facts in his argumentation in the debate on the death penalty and supported universal human rights. The supporters of the death penalty claimed that it would prevent criminality because it would act as a deterrent. According to Landtman, scientific studies did not support that claim and there were not sufficient grounds for using the death penalty.Artikkeli käsittelee professori Gunnar Landtmanin toimintaa 1930-luvulla käydyssä keskustelussa kuolemanrangaistuksen käyttämisestä. Esitän Landtmanin toimineen akateemisena julkisena intellektuellina, joka hyödynsi tieteenalansa tietoa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Landtmanin sosiologiset tutkimukset tarjosivat hänelle välineen argumentoida lehtikirjoituksissa kuolemanrangaistuksen käyttämistä vastaan. Hänen mukaansa, sivilisoituneen yhteiskunnan ei pitäisi palata primitiivisiin käytänteisiin käyttämällä kuolemanrangaistusta. Sellainen heikentäisi koko yhteisöä. Lehtikirjoitusten lisäksi Landtman oli mukana kuolemanrangaistusta vastustaneessa komiteassa ja perustamassa Ihmisoikeuksien liittoa

Sosiologian varhainen institutionalisoituminen Suomessa

Sosiologia tuli Suomessa ensimmäisten maiden joukossa osaksi yliopistossa tapahtuvaa tutkimusta jaopetusta. Artikkelimme käsittelee suomalaisen sosiologian institutionalisoitumista 1890- ja 1940-lukujenvälisenä aikana. Keskitymme institutionalisoitumiseen ideoiden ja aatteiden, yksilöiden, identiteetinja instituutioiden tasoilla tapahtuvana ilmiönä. Sosiologian institutionalisoituminen sai alkunsa,kun Edvard Westermarck nimitettiin vuonna 1890 sosiologian dosentiksi. Tieteenalan asema vahvistui,kun se liitettiin vuonna 1906 osaksi Westermarckin käytännöllisen filosofian professuuria. 1910-luvullaopetusta antoi myös kaksi sosiologian dosenttia, minkä lisäksi sosiologialla oli keskeinen asema suomalaisessaestetiikassa ja uskontotieteessä. Westermarckin oppilaat valittiin 1920-luvun puolivälissäsosiologian professuureihin Helsingin ja Turun yliopistoissa ja 1940-luvun taitteessa Åbo Akademissa.Westermarckin lisäksi artikkelin keskeisiä henkilöitä ovat Yrjö Hirn, Gunnar Landtman, Rafael Karsten,Rudolf Holsti, Uno Harva ja Karl Robert Villehard Wikman. Artikkeli osoittaa, että heidän tuotantonsaja opetuksensa heijastavat käsitystä sosiologiasta sosiaalisten ilmiöiden syitä tutkivana tieteenalana.Käytämme aineistona julkaisuja, opetustietoja, opetusvirkojen ja professuurien perustamista koskeviatietoja ja tutkintovaatimuksia