Über die Rolle des Stickstoffs im Futterbau

Von den Stickstoff-Formen, die seit langem als N-Düngemittel gebräuchlich sind, hat jede ihre Vorteile und Nachteile für die N-Versorgung von Futterpflanzen. Alle zusammen werden sehr rasch, z.T. nach Umwandlung in Salpeter, von den Pflanzen aufgenommen und deshalb ist ihre Wirkung meistens sehr schnell im ersten Aufwuchs verpufft. Aber die beiden jetzt in Deutschland in Prüfung befindlichen langsam löslichen N-Düngemittel, der Ureaform und das Floranid, weisen in der grossen Abhängigkeit ihrer Löslichkeit von der derzeitigen Witterung oft eine schlechtere Wirkung als die althergebrachten Düngemittel auf. Ihr Preis, der jetzt für landwirtschaftliche Nutzung vollkommen undiskutabel ist, dürfte in Angebot und Nachfrage eine starke Senkung erfahren können. Die Ansichten über die Höhe der Stickstoffdüngung sind bei Futterpflanzen seit dem Zweiten Weltkrieg in Fluss geraten. Während wir auf der Intensivweide relativ klar sehen, nämlich dass wir sehr hoch, in günstiger Klimalage bis 300 kg/ha N, düngen dürfen, kann die Menge, die von den verschiedenen Pflanzengesellschaften der Dauerwiese ausgenutzt wird, noch nicht sicher mit festen Ratschlägen angegeben werden. Im Ackerfutterbau treten, wie auf dem Dauergrünland, nach stärkeren N-Gaben Veränderungen in der stofflichen Zusammensetzung des Aufwuchses ein, die tierphysiologische Bedeutung haben, wenn nicht eine Kompensation mit anderen Futtermitteln vorgenommen wird, die vor allem eine Ergänzung in Form von essentiellen Aminosäuren besitzen. Es zeichnen sich noch andere natürliche Grenzen ab, z.B. nach starker Nutzung in der unvollkommenen Ersetzung von Reservestoffen in der Graspflanze durch Stickstoffdüngung, sowie in der unvollständigen Verarbeitung des in mineralischer Form aufgenommenen Stickstoffs durch die Pflanze. Wahrscheinlich dürfte indes in den meisten landwirtschaftlichen Betrieben die Höhe der verabreichten Stickstoffgaben letztlich mehr von betriebswirtschaftlichen Erwägungen als von solchen pflanzen- oder tierphysiologischer Art bestimmt werden

Neuere Futterpflanzen in der Deutschen Futterproduktion

vokKirjasto Aj-KUusia rehukasveja Saksan rehuntuotannoss

Uusia rehukasveja Saksan rehuntuotannossa

Rehuksi viljeltävien kasvien lajikoostumus on melkoisesti muuttunut Saksassa sodan jälkeen. Toisaalta on kokeiltu ja otettu käyttöön lukuisia kokonaan uusia lajeja, toisaalta on moni jo aikaisemmin Saksassa viljelty laji saanut uutta merkitystä, kun on kehitetty uusia, oloihin paremmin soveltuvia jalosteita ja viljely- ja korjuumenetelmät ovat kehittyneet. Niinpä esim. maissi, jota on Saksassa viljelty jo toistasataa vuotta, on saavuttanut huomattavan viljelylaajuuden etenkin vihantarehukasvina (vuosittain n. 40000 – 50000 ha) sen jälkeen kun on ryhdytty viljelemään amerikkalaisia lajikkeita ja vastikään jalostettuja eurooppalaisia hybridejä. Korjuun koneistuminen on myös edistänyt maissin tuotantoa. Ilmastollisesti epäsuotuisilla alueilla ja happamilla mailla viljellään maissin sijasta kauraa, jonka viljely kypsäksi rehuviljaksi on nopeasti taantunut, mutta vihantarehukasvina voimakkaasti lisääntymässä. Kaikki kauralajikkeet, lukuunottamatta kaikkein lyhytkortisimpia ja vähälehtisimpiä leikkuupuintikauroja, soveltuvat tähän tarkoitukseen. Uusia lehteviä jalosteita on saatu italialaisesta raiheinästä ja kevätrapsista, ja myös mustasinappia (Brassica nigra) jalostetaan rehuominaisuuksia silmälläpitäen, öljyretikka (Raphanus sativus oleiformis) on saanut vankan jalansijan Saksan rehunviljelyssä, koska lajin verraten alhainen sinappiöljypitoisuus Sinapis- ja Brassica-lajeihin verrattuna on eduksi sekä karjan terveydelle että maidontuotannolle. Giessenissä on onnistuttu jalostuksella parantamaan öljyretikan laonkestävyyttä. Jo vanhastaan harjoitettu rehunauriinviljely on saamassa entistä tärkeämmän merkityksen uusien lehtevien jalosteiden ansiosta. Korjuumenetelmissä tapahtunut kehitys on lisännyt nauriin viljelyä säilörehuksi. Myös rehukaalin jalostus on tuottanut hyviä tuloksia. Aivan uusi rehukasvilaji, joka sodan jälkeen on saavuttanut Saksassa melkoisen viljelylaajuuden, on Aleksandrian apila (Trifolium alexandrinum), jota viljellään esim. seoksina italialaisen raiheinän kanssa. Kokeiltavina ja jalostettavina Giessenissä ovat myös Persian apila (Trifolium resupinatum), josta odotetaan kilpailijaa Aleksandrian apilalle, valkomesikkä (Melilotus albus), jonka rehuominaisuuksia pyritään parantamaan, sekä useat Lupinus- ja Lathyrus- lajit. Erilaiset hirssilajit ovat osoittautuneet niin paljon lämpöä vaativiksi, että niitä voidaan viljellä vain kaikkein lämpimimmillä seuduilla. Samoin on laita öljykurpitsan (Cucurbita pepo styriaca), joka viihtyy viininviljelyalueilla. Siitä samoin kuin auringonkukasta (Helianthus annuus) on Giessenissä myös kehitetty uusia lajikkeita

Typen merkityksestä rehunviljelyssä

Von den Stickstoff-Formen, die seit langem als N-Düngemittel gebräuchlich sind, hat jede ihre Vorteile und Nachteile für die N-Versorgung von Futterpflanzen. Alle zusammen werden sehr rasch, z.T. nach Umwandlung in Salpeter, von den Pflanzen aufgenommen und deshalb ist ihre Wirkung meistens sehr schnell im ersten Aufwuchs verpufft. Aber die beiden jetzt in Deutschland in Prüfung befindlichen langsam löslichen N-Düngemittel, der Ureaform und das Floranid, weisen in der grossen Abhängigkeit ihrer Löslichkeit von der derzeitigen Witterung oft eine schlechtere Wirkung als die althergebrachten Düngemittel auf. Ihr Preis, der jetzt für landwirtschaftliche Nutzung vollkommen undiskutabel ist, dürfte in Angebot und Nachfrage eine starke Senkung erfahren können. Die Ansichten über die Höhe der Stickstoffdüngung sind bei Futterpflanzen seit dem Zweiten Weltkrieg in Fluss geraten. Während wir auf der Intensivweide relativ klar sehen, nämlich dass wir sehr hoch, in günstiger Klimalage bis 300 kg/ha N, düngen dürfen, kann die Menge, die von den verschiedenen Pflanzengesellschaften der Dauerwiese ausgenutzt wird, noch nicht sicher mit festen Ratschlägen angegeben werden. Im Ackerfutterbau treten, wie auf dem Dauergrünland, nach stärkeren N-Gaben Veränderungen in der stofflichen Zusammensetzung des Aufwuchses ein, die tierphysiologische Bedeutung haben, wenn nicht eine Kompensation mit anderen Futtermitteln vorgenommen wird, die vor allem eine Ergänzung in Form von essentiellen Aminosäuren besitzen. Es zeichnen sich noch andere natürliche Grenzen ab, z.B. nach starker Nutzung in der unvollkommenen Ersetzung von Reservestoffen in der Graspflanze durch Stickstoffdüngung, sowie in der unvollständigen Verarbeitung des in mineralischer Form aufgenommenen Stickstoffs durch die Pflanze. Wahrscheinlich dürfte indes in den meisten landwirtschaftlichen Betrieben die Höhe der verabreichten Stickstoffgaben letztlich mehr von betriebswirtschaftlichen Erwägungen als von solchen pflanzen- oder tierphysiologischer Art bestimmt werden.Toisen maailmansodan jälkeen on erityisesti selvitelty seuraavia typpilannoituksen käyttöön rehunviljelyssä liittyviä kysymyksiä: 1) Uudet vastakehitetyt typpilannoitteet verrattuina aikaisemmin käytettyihin. 2) Voimakkaan typpilannoituksen aiheuttamat muutokset kasvin valkuaiskoostumuksessa. 3) Typpiyhdisteiden eläinruumiissa tapahtuva muuttuminen eläinvalkuaiseksi ja sen vaikutus eläinten terveyteen ja tuotantoon. Entisissä typpilannoitteissa on typpi joko nitraatti- tai ammoniumtyppenä. Kokeet ovat osoittaneet, että lukuunottamatta tapauksia, jolloin lannoitus on erittäin yksipuolinen tai poikkeuksellisen voimakas, on yhdentekevää, kummassa muodossa typpi rehukasveille annetaan. Yhteistä kaikille vanhoille typpilannoitteille on, että niiden sisältämä typpi tulee käytetyksi kasvien hyväksi sangen nopeasti ja lyhyessä ajassa. Tämän haitan poistamiseksi on kehitetty uusia, hitaasti vaikuttavia urea- ja krotonylaldehydiurea-yhdisteisiin (Floranid) perustuvia lannoitteita. Voidaan myös lisätä lannoitteisiin aineita, jotka hidastavat typen liukenemista. Uusien typpilannoitteiden vaikutusteho on kuitenkin suuressa määrin riippuvainen käytön jälkeisen ajan sääoloista. Typpilannoitteiden käyttömääriä on Saksassa sodan jälkeen voimakkaasti lisätty varsinkin palkokasveihin kuulumattomien rehukasvien sekä laitumien osalta. Voimaperäisessä laidunviljelyssä voidaan käyttää jopa 300 kg/ha N. Pitkäikäisten nurmien ja peltoviljelyssä tuotettujen rehukasvien sadon koostumuksessa todetaan kuitenkin voimakkaan typpilannoituksen seurauksena muutoksia, jotka puolestaan aikaansaavat haitallisia fysiologisia vaikutuksia kotieläimissä. Sadon raakaproteiinin laatu huononee, ei vain siksi, että palkokasvien osuus sadosta pienenee, vaan myös siitä syystä, että kasvien ottama typpimäärä ei kokonaan muunnu puhdasvalkuaiseksi, vaan osa siitä voi jäädä nitraattimuodossa kasvien solunesteeseen. Vaikka märehtijät pystyvätkin käyttämään hyväkseen valkuaisaineiden esiasteita, on pelättävissä, että ylisuurien typpimäärien käyttö rehunviljelyssä aiheuttaa karjalle vakaviakin terveydellisiä haittoja. Useimmiten kuitenkin liiketaloudelliset tekijät määräävät käytettävän typpilannoituksen voimakkuuden kussakin tapauksessa jo ennen kuin kasvi- ja eläinfysiologiset haittavaikutukset käyvät ilmeisiksi

Über die Rolle des Stickstoffs im Futterbau

vokKirjasto Aj-KTypen merkityksestä rehunviljelyss