Ileal digestibility of amino acids for poultry : Doctoral Dissertation

The aim of this thesis was to determine the ileal amino acid digestibility values in the most commonly used feed ingredients for poultry in Finland. Four experiments were conducted to determine the apparent amino acid digestibilities of cereals (barley, oats, wheat, triticale and maize) and protein ingredients (rapeseeds, rapeseed cake, rapeseed meal, soybeans, soybean cake, soybean meal and meat and bone meal) for broilers (in publication I, II, III and IV) and adult cockerels (I). The flows of basal endogenous amino acids at the distal ileum of the broilers were determined using a protein-free diet (IV), and standardised ileal amino acid digestibilities were calculated for wheat, soybean meal and rapeseed meal (IV). Further, the effects of β-glucanase supplementation and preservation method of barley on apparent ileal amino acid digestibility (AID) in broilers and cockerels were determined (I). The ileal digestibility values were determined using the slaughter technique and chromium mordanted straw as an indigestible marker. Finally, apparent ileal digestible lysine based feed formulation was compared to total lysine based feed formulation for broilers (IV). Lysine AID was lower in barley than in triticale and wheat, but did not differ from dehulled oats, oats and maize (II). Methionine AID was the lowest in barley, intermediate in oats, wheat and dehulled oats and highest in maize but maize did not differ significantly from triticale and dehulled oats. In addition, methionine AID in wheat did not differ from dehulled oats and triticale. Furthermore, cysteine AID was highest in wheat, triticale, maize and barleys and lowest in oats but oats did not differ from dehulled oats and maize. Threonine AID was similar among all the grains. Among the protein ingredients, lysine AID was highest in soybean cake, soybean meal and full-fat soybeans, intermediate in rapeseed cake, rapeseed meal and meat and bone meal and lowest in rapeseeds but rapeseeds did not differ from meat and bone meal and rapeseed meal (III). Methionine AID was lowest in meat and bone meal and full-fat rapeseeds, intermediate in full-fat soybeans, rapeseed meal and rapeseed cake and highest in soybean meal and cake, but soybean meal and cake did not differ from rapeseed cake. Cysteine AID was lowest in meat and bone meal and rapeseed meal, intermediate in rapeseed cake and rapeseeds and highest in soybean cake, soybean meal and full-fat soybeans. Threonine AID increased from full-fat rapeseeds and meat and bone meal to rapeseed meal, further to rapeseed cake and onwards to full-fat soybeans, soybean meal and cake. Threonine AID in meat and bone meal did not differ from rapeseed meal, and rapeseed cake did not differ from full-fat soybeans. The AID of cysteine and proline in dried barley containing diets were lower than in air-tightly stored and ensiled barley containing diets (I). The AID of alanine, glutamic acid, isoleucine, methionine, phenylalanine, and proline were lower in air-tightly stored barley compared to that in ensiled barley. The enzyme β-glucanase improved the AID of amino acids in the dried barley containing diet for broilers, but had no effect on the air-tightly stored and ensiled barley containing diets for broilers, or on any diets for cockerels. Amino acid AID was lower in broilers than in cockerels. The predominant basal endogenous amino acids were aspartic acid and glutamic acid and the lowest ones present were methionine and histidine (IV). Lysine and threonine standardised ileal digestibility (SID) was lower in rapeseed meal compared to that in soybean meal and wheat. Methionine SID was similar among soybean meal, rapeseed meal and wheat. Cysteine SID was much lower in soybean meal and rapeseed meal (21.8 and 21.4 %-units lower, respectively) than that in wheat. Differences in amino acid digestibility values of tested ingredients could be explained by variation in chemical composition. Structure of protein fractions and fibre, non-starch polysaccharides and anti-nutritional factors affect digestibility of ingredients. Ingredients with higher fibre content such as cereals and rapeseed products had lower amino acid digestibilities than low fibre ingredients such as soybean meal. The difference between amino acid AID and SID values were the highest in wheat and decreased from rapeseed to soybean meal. The results from growing experiment (III) imply that formulating diets based on a lysine AID was better than that based on total lysine when diets contained protein sources of low amino acid digestibility such as meat and bone meal and rapeseed meal. Variation in the difference between amino acid AID and SID values of different ingredients explains the need to standardise and use standardised amino acid SID values in feed formulation. The amino acid digestibility values measured in current experiments could be added to Finnish feed tables. This would allow formulate more accurately the crude protein-feeding of broilers fed diets composed of different feed ingredients.202

Useat hernelajikkeet sopivat lihasikojen rehuksi

Suomalaiset hernelajikkeet, Karita, Perttu ja Tiina, sekä virolainen rehuhernelajike, Kirke, soveltuvat hyvin lihasikojen ruokintaan. Sianlihan maku, mureus ja mehukkuus olivat herneruokinnoilla hyvät. Myöskään lihan hajuun ja makuun haitallisesti vaikuttavaa skatolia ei juuri löytynyt sikojen silavasta. Niinpä sikojen rehuksi käytettävä hernelajike voidaan valita viljelyominaisuuksien perusteella.vo

Turkiseläinten lannan määrä ja ominaisuudet : Tilaseurannan ja lantalaskennan tulokset

Turkiseläinten lanta on fosforirikasta kuivikelantaa. Sen hyödyntämisen merkittävimpiä haasteita on turkistuotannon sijoittuminen maantieteellisesti alueelle, jolla on runsaasti muutakin kotieläintuotantoa. Ravinteiden runsas tarjonta vaikeuttaa merkittävästi turkislannan käyttöä alueen kasviviljelyn lannoitteena. Lanta tulisi kuitenkin pystyä hyödyntämään nykyistä kustannustehokkaammin. Tieto turkiseläinten tuottaman lannan määrästä ja koostumuksesta on vanhentunutta, mikä osaltaan vai-keuttaa lannan täysimääräistä hyödyntämistä. Turkiseläinten lannan tehokkaampi hyödyntäminen edellyttää nykyistä tarkempaa tietoa eläinten tuottamasta lannan määrästä ja koostumuksesta. Tässä raportissa esitellään turkiseläinten lannan määrän ja laadun selvityksen tulokset.201

Kotieläintila sopii tutkimuksen toteutuspaikaksi vain osittain

Luonnonvarakeskuksen sika- ja siipikarjatutkimusta alettiin siirtää kumppanuustiloille vuosien 2012 ja 2013 aikana. Ensimmäiset laajemmat tutkimus- ja kehityshankkeet ovat nyt v. 2019 raportointivaiheessa ja siten on mahdollisuus arvioida toimintamallin toimivuutta eri näkökulmista. Kumppanuustilatutkimuksessa tutkija koordinoi maatilalla tehtävän tutkimuksen. Silti tutkija on maatilalla vain kyläilemässä ja sopeuttaa tutkimuksensa maatilan toimintoihin, tuotantopanoksiin ja sitoumuksiin. Riskien ottaminen tieteen nimissä kumppanuustilatutkimuksessa ei ole mahdollista. Osa eläinkoetoiminnasta on luvanvaraista. Jos lupa tarvitaan koeasetelmalle, se tarvitaan myös kokeen toteutuspaikalle. Kotieläintila ei välttämättä halua tällaista lupaa hakea, koska tilan oma liiketoiminta ei sellaista tarvitse ja viranomaiset työllistävät tilaa muutenkin ihan riittävästi. Kotieläintilan tuotantosopimukset saattavat edellyttää sitoutumista esim. yhteen rehutoimittajaan ja/tai yhteen tuotannon ostajaan. Ruokintatutkimuksessa tutkijalla on mahdollisuus ehdottaa muutoksia kaupallisten rehujen koostumuksiin. Kumppanuustilatutkimuksen omissa sopimuksissa sovitaan luottamuksellisten tietojen käsittelystä ja tutkimustulosten julkaisuoikeuksista. Tässä tutkijan täytyy olla tarkkana, koska julkisrahoitteisen hankkeen tulosten kuuluu olla julkisia, vaikka ne tuotettaisiin kaupallisen toimijan liikesalaisuuksia hyödyntäen. Koetoimintaa kotieläintilalle suunnitellessa täytyy tarkistaa, että tilalla on mahdollisuus osoittaa ylimääräistä työvoimaa tutkimuksesta johtuviin tehtäviin. Kotieläintilalla tehtävät järjestelyt yksittäistä koetta varten ovat usein ainutkertaiset ja vastaavan järjestelyn toistaminen tyypillisen kolmevuotisen hankkeen aikana voi olla vaikeaa. Siksi kumppanuustilatutkimuksen etukäteissuunnittelu rahoituksen hakuvaiheesta lähtien korostuu. Suunnitteluun kuuluu esim. koeasetelman luominen, koska se määrittelee mm. koekäsittelyjen ajoituksen, tiedonkeruumallin ja siten koetoiminnan hinnan. Koeasetelmaan vaikuttavat kumppanuustilan tekniset rakenteet kuten osastojen, karsinoiden ja eläinten ruokintapisteiden (venttiilien) lukumäärä. Siksi koeasetelma on aina tila- ja tutkimusaihekohtainen. Lisäksi kriittistä on tieto, pystytäänkö eläin tunnistamaan yksilöllisesti koko kokeen läpi, koska tämä useimmiten lisää tutkimuksen tarkkuuttaa verrattuna esimerkiksi pahnuekohtaisiin mittauksiin. Tarkkuuden lisääminen voi nostaa kokeen kustannuksia, mutta yksilömittaukset voivat myös laskea tarvittavaa eläinmäärää niin, että kokonaiskustannukset laskevat. Tämän vuoksi budjetoinnin yhteydessä mittaustarkkuus arvotetaan euroina. Lisäksi on huomioitava, että tulosten hajonta on suurempi maatilaolosuhteissa kuin tutkimuslaitoksessa tehdyissä mittauksissa. Koetoiminta kotieläintiloilla lisää vuoropuhelua tutkimuksen ja elinkeinon eri osapuolten välillä. Tieteellisen tutkimuksen toteutusmalliksi se soveltuu kuitenkin harvoin

Ruokinnallisilla vaihtoehdoilla resilienssiä kotieläintuotantoon

Rehujen tuotannon katovuosien riskit kasvavat säävaihtelujen lisääntyessä ilmastonmuutoksen myötä samaan aikaan kun tuotantopanosmarkkinoiden epävakaudet lisääntyvät. Markkinoiden epävakaudesta aiheutuva viljojen ja muiden rehujen hintojen vaihtelu ja jopa saatavuushaasteet aiheuttavat kotieläintiloilla suuria muutoksia tuotantokustannuksissa. Poikkeuksia rehuhuoltoon voivat aiheuttaa myös muut kriisit, jotka korostavat huoltovarmuuden ja omavaraisuuden tärkeyttä. Mahdolliset toimenpiteet kriisin sattuessa riippuvat kriisin tyypistä, laajuudesta ja syvyydestä. Ratkaisumalleja tulisi pohtia esimerkiksi raaka-ainepulaan, raaka-aineiden laatuun sekä markkinoiden toimintaan. Tähän selvitykseen on koottu kirjallisuudesta löytyvien tietojen pohjalta käytännön tietoa kotieläintilojen huoltovarmuuden lisäämiseksi: tietoa viljojen käytöstä kotieläinten ruokinnassa, viljan ja muiden rehuaineiden laadun merkityksestä ja huomioimisesta ruokinnassa sekä mahdollisuuksista rehujen laatuvaatimusten laskemiseen eri tuotantosuunnissa sekä vaihtoehtoisista rehuaineista ja niiden käytöstä huomioiden erityisesti kotimaiset valkuaislähteet. Selvityksessä on pyritty huomioimaan rehulainsäädäntö, ruokinnalliset tekijät, taloudelliset seikat, eläinten hyvinvointi sekä elintarviketurvallisuus ja -laatu. Rehuraaka-ainevalikoimaa voidaan monipuolistaa ottamalla mukaan pieniäkin eriä ja paikallisia vaihtoehtoja niin rehuteollisuudessa kuin tiloillakin. Oheistuotteiden ja uusien rehujen käyttöä voidaan lisätä prosessiteknologian ja lainsäädännön rajoissa. Uusia rehuvaihtoehtoja on tullut erityisesti valkuaisrehupuolelle, joista merkittävää potentiaalia omaavat PAP (processed animal protein) ja hamppu. Energiarehupuolella viljojen syyslajikkeet, ruis ja ruisvehnä kiinnostavat, mutta niiden rehukäyttö, rehuarvot ja käyttökelpoisuus vaativat vielä lisää selvitystä. Myös uusien oheistuotteiden kuten esimerkiksi perunan ja vihannes- ja juurestuotannon oheistuotteiden ja nurmen sekä karkearehujen monipuolisempaa käyttöä on syytä pohtia. Kriisitilanteessa voi tulla tarve ottaa käyttöön laajemmin raaka-aineita ja tuotantopanoksia, joiden käyttöä rajoitetaan lainsäädännöllisesti, kuten esimerkiksi eläinperäiset käsitellyt sivutuotteet (PAP). Laatuun liittyvien rajoitusten lievennykset voivat koskea esimerkiksi muuntogeenisyyttä, kasvinsuojeluainejäämiä, hometoksiineja tai muita haitallisia aineita sisältäviä tuotteita. Omavaraisuuden kasvattaminen parantaa toimintamahdollisuuksia myös kriisitilanteessa. Kriisin varalle on tuontiriippuvuuden vähentämiseksi pohdittava valmiiksi korvaavia ratkaisuja. Valkuaisomavaraisuuden kasvattaminen on varteenotettava keino, mutta valkuaisomavaraisuuden lisääminen vaatii valkuaisrehuvalikoiman monipuolistamista, valkuaiskasvien (erityisesti herne ja härkäpapu) viljelyvarmuuden jalostamista sekä ratkaisuja rypsin ja rapsin kasvinsuojeluun. Lisää tietoa tarvitaan myös rehujen kohdentamisesta eri eläinryhmille, viljalajikkeiden eroista rehukäytössä sekä rehukasvien aminohappoprofiilin muokkausmahdollisuuksista. Suomessa kasvatettavat siat ja siipikarja ovat geneettisiltä ominaisuuksiltaan erittäin tehokkaasti hyvissä tuotanto-olosuhteissa tuottavia, minkä takia niiden vaatimukset rehuvalkuaisen määrän ja laadun suhteen ovat suuret. Riippuvuutta soijan käytöstä on vähennetty ja kotimaisten valkuaiskasvien viljelyä pyritään kasvattamaan, mikä parantaa omavaraisuutta myös kriisitilanteita ajatellen. Herne, härkäpapu, PAP, hamppu, peruna, rypsi ja rapsi monipuolistavat valkuaisrehuvalikoimaa. Yksimahaisten valkuaisrehuvalikoimaa voidaan vielä monipuolistaa ja rehun valkuaisen hyväksikäyttöä edelleen parantaa. Märehtijöitä voidaan ruokkia hyvin monenlaisilla rehustusvaihtoehdoilla ja silti tyydyttää niiden ravitsemukselliset tarpeet, ruoansulauksen ja aineenvaihdunnan toiminta, terveys, hedelmällisyys, lajinmukainen käyttäytyminen ja hyvinvointi. Karkearehun ja väkirehun osuuksia rehuannoksessa voidaan muuttaa paljonkin riippuen rehujen saatavuudesta ja hinnasta. Jos karkearehusta on pulaa, sitä voidaan korvata väkirehua lisäämällä, mutta pötsin normaalin toiminnan varmistamiseksi riittävästä kuidun saannista on huolehdittava. Karkearehupulaa voidaan helpottaa korjaamalla mm. puitavaksi tarkoitettu viljakasvusto kokoviljasäilörehuksi. Eri rehuntuotantomuotojen yhtäaikainen käyttö hajauttaa riskejä mm. kasvukauden säähän liittyen. Myös alus- ja kerääjäkasveja voidaan hyödyntää tarvittaessa syksyllä tuoreena, laitumena tai säilörehuksi. Yleisesti ottaen nurmiseosten monipuolistamisella voidaan nurmien sadontuotantoa varmistaa vaihtelevissa sääolosuhteissa. Kotieläintuottajien ja kasvinviljelytilojen tulisi lisätä yhteistyötä viljelykiertojen monipuolistamiseksi ja lannan ravinteiden parhaaksi hyödyntämiseksi. Typensitojakasveja käyttämällä typpilannoitusta voidaan vähentää ja saavuttaa silti hyvä sadon valkuaispitoisuus ja runsas sato. Näillä tekijöillä on positiivinen vaikutus satovarmuuteen ja rehujen saatavuuteen. Kotieläinten ruokinnan uusien vaihtoehtojen käyttöönotto vaatii tiettyä ennakkoluulottomuutta, jonka pohjalle tarvitaan systemaattista tietoa rehuraaka-aineiden ominaisuuksista ja niiden vaikutuksista rehujen syöntiin, sulavuuteen, aineenvaihduntaan ja tuotantoon. Tämän selvityksen tarkoitus on koota tietoa näistä aiheista ja identifioida jatkotutkimusten tarpeita

Rehun kokonaisfosforin vähentäminen ja fytaasitason nostaminen (ns. super-dosing) munivilla kanoilla

Siipikarjatuotannossa on tarve tehostaa ravinteiden käyttöä ja vähentää typpi- ja fosforipäästöjä ympäristöön. Tehokkaimpia keinoja tilojen ravinnevirtojen tehostamisessa on ruokinnan täsmentäminen. Munivien kanojen ruokinta edellyttää suositusten mukaista valkuaisen, fosforin ja kalsiumin saantia, jotta lintujen luusto kehittyy normaalisti, linnut pysyvät terveinä, munan laatu hyvänä ja tuotanto kannattavana. Rehunoptimointia on nykyään kuitenkin tarkennettu. Keskimääräisen kokonaisfosforin pitoisuutta on laskettu ja rehuissa käytetään fytaasia edistämään fosforin hyväksikäyttöä. Rehujen kokonaisfosforipitoisuudet ovat usein jo alhaisemmat kuin ruokintasuosituksissa. Kaupallisten fytaasituotteiden valikoima on laajentunut viime vuosina, mutta niiden optimaalisista ja taloudellisesti kannattavista käyttömääristä yhdessä rehufosforin kanssa on vielä kovin niukasti tutkittua tietoa. Fytaasiannosta voidaan todennäköisesti nostaa jopa kolmin- tai nelinkertaiseksi tavalliseen verrattuna (ns. superdosing). Tällöin käyttökelpoisen fosforin ja kalsiumin pitoisuudet suurenevat fytaasin vaikutuksesta ja rehuihin voidaan lisätä vähemmän fosforia ja kalsiumia rehuaineena. Tilaseurannassa tavoite oli vähentää kanojen fosforin eritystä. Kokeessa tutkittiin kokonaisfosforin vähentämisen ja fytaasiannoksen suurentamisen vaikutuksia munivien kanojen fosforin eritykseen. Tutkimuksessa verrattiin kontrollirehua, jonka laskennallinen fosforipitoisuus on noin 5 g kg-1 ka ensimmäisessä rehuvaiheessa ja 4,3 g kg-1 ka toisessa rehuvaiheessa ja fytaasin käyttömäärä on 500 FTU, koerehuun, jossa laskennallisen kokonaisfosforin pitoisuutta laskettiin noin 16% molempiin rehuvaiheisiin ja fytaasiaktivisuus nostettiin kolminkertaiseksi Quantum Blue 10G- fytaasilla (ns. superdosing). Koe tehtiin varsinaissuomalaisella kanatilalla. Kanoja (LSL Lite) oli kokeessa aina yhdessä parvessa 32 500 kpl. Kanat elivät virikehäkeissä. Koe suoritettiin kahdessa osassa. Ensimmäinen parvi oli kokeessa 7.5.2018–6.1.2019 ja toinen parvi 1.4–13.10.2019. Kokeen kokonaiskesto oli 28 vk parvea kohden. Koe koostui neljästä 7 vk:n pituisesta jaksosta, joista kaksi oli koe- ja kaksi kontrollikäsittelyä. Jaksot toistettiin parville käänteisessä järjestyksessä. Lisäksi kokeessa oli kaksi rehuvaihetta. Ensimmäinen rehuvaihe oli 37–57 vk ikäisillä kanoilla ja toinen rehuvaihe 58–71 vk ikäisillä kanoilla. Toiseen rehuvaiheeseen laskettiin rehun kokonaisvalkuais- ja energiapitoisuutta. Kokeessa käytetyt rehut olivat täysrehuja. Rehunäytteistä analysoitiin rehun laatu, fosforipitoisuus ja fytaasiaktiivisuus, kanojen sontanäytteistä kivennäisaineet ja tuhka. Muna- ja luunäytteistä analysoitiin kivennäisaineet ja luista lisäksi murtolujuus. Kummastakin parvesta kanat myös punnittiin ennalta määritetyistä häkeistä kokeen alussa ja jokaisen jakson jälkeen. Lisäksi tila toimitti kanojen tuotantotietoja (esim. veden kulutus, rehunkulutus, lämpötila, elopaino) analysoitavaksi

Emakoiden fosforinerityksen vähentäminen rehun fosforipitoisuutta alentamalla

SiFos-hankkeessa tavoiteltiin sikojen ja siipikarjan ruokinnan kehittämisellä mm. maatilojen typpi- ja fosforierityksen minimointia. Lisäksi tavoiteltiin tilatason laskentatyökaluja, joiden avulla viljelijä voi tarkentaa tilansa ravinnekiertoa rehusta lantaan ja pellon kautta takaisin rehuun. Tässä SiFos-hankkeen osassa keskityttiin emakoiden tiineydenaikaisen fosforinerityksen vähentämisen keinoihin. Tilaseuranta toteutettiin varsinaissuomalaisella porsastuotantotilalla yhteistyössä rehu- ja lihateollisuuden kanssa. Kontrollikäsittelyssä emakoiden rehustus oli tilan tavanomainen rehustus (alkutilanne), josta tehtiin alkutilanneanalyysi analysoimalla tiineiden ja imettävien emakoiden rehu-, sonta-, virtsa- ja luunäytteitä. Alkutilanneanalyysiä varten yhteensä 166 emakolta otettiin sonta- ja virtsanäytteitä satunnaisesti kolmessa eri tiineyden vaiheessa. Lisäksi noin 100 teuraaksi menneestä emakosta kerättiin luunäytteitä analysoitavaksi ennen ja jälkeen rehumuutoksen. Mahdollisimman monelta emakolta kerättiin molemmat eritenäytteet. Koekäsittelyssä tiineiden emakoiden rehun kokonaisfosforipitoisuutta alennettiin. Eläinten riittävästä fosforinsaannista huolehdittiin siten, että rehujen sulavan fosforin laskennallinen pitoisuus pidettiin riittävän korkeana ja fosforin hyväksikäyttö varmistettiin oikealla fytaasientsyymiannoksella. Entsyymin tarkoitus on irrottaa rehuaineiden fytaattifosforia sian elimistön käyttöön. Koekäsittelyyn valittujen 52 emakon tiineyden aikana niiltä kerättiin sonta- ja virtsanäytteet tiineyden päivinä n. 30, 90 ja 103-114 tilan tuotantorytmiin sovittaen. Eritenäytteet otettiin aina ensimmäisen aamupäiväruokinnan yhteydessä aamupäivän aikana. Rehunäytteet otettiin liemirehun sekoittajasta yleensä eritenäytteiden ottopäivänä, koska emakoiden rehunvaihdokset ajoittuivat muille kuin näytteenottopäiville. Tilaseurannassa verrattiin emakoiden sontaan ja virtsaan erittyneen fosforin määrää ennen ja jälkeen rehumuutoksen. Luuston kunnon säilyminen varmistettiin analysoimalla luunäytteistä kivennäispitoisuudet ja murtolujuudet. Rehujen kivennäispitoisuudet ja fytaasiaktiivisuudet todennettiin laboratorioanalyyseillä. Emakoiden paino- ja silavamittatiedot saatiin tutkimuksen käyttöön tiineysajan lisäksi seurantatiineyden jälkeiseltä imetysajalta.  Hankkeen puitteissa oli myös mahdollisuus tarkastella tilan porsastuotannon tunnuslukuja ennen ja jälkeen rehumuutoksen. Tilaseurannan organisoiminen suurelle porsastuotantotilalle yhdessä rehu- ja lihateollisuuden kanssa vaati suunnitelmallisuutta ja organisointia kaikilta osapuolilta. Koska sikatilalla ei yleensä tarvita samaan tuotannon vaiheeseen useampaa eri rehua, erilaisia rehuseoksia voitiin testata vain peräkkäin toteutettavilla ruokintajaksoilla. Sen tekninen toteutus todettiin mahdolliseksi. Tulosten odotetaan palvelevan elinkeinon kehittämistä ympäristöystävällisempään suuntaan

Happoseosten ja kantaja-aineen vaikutukset vieroitetuilla porsailla

Porsasrehuihin lisätään orgaanisia happoja tai happoseoksia parantamaan porsaiden kasvua ja rehuhyötysuhdetta sekä vähentämään ripulin esiintymistä vieroituksen jälkeen. Useat nestemäiset hapot ovat kuitenkin pistävän hajuisia ja syövyttäviä, mikä hankaloittaa niiden käsittelyä rehunvalmistuksessa. Nestemäisten happojen imeyttäminen kiinteään kantaja-aineeseen helpottaisi happojen käsittelyä, mutta kantaja-aineen vaikutusta happojen tehoon ei tunneta. Tässä tutkimuksessa selvitettiin, miten happoseosten lisääminen porsasrehuun joko nestemäisenä tai piimaakantajaaineeseen imeytettynä vaikuttaa vieroitettujen porsaiden kasvuun, rehuhyötysuhteeseen, ripulisuuteenja sonnan E. coli –bakteerien määrään. Tutkittavat kaksi happoseosta olivat muurahaishapponatriumformiaatti- fosforihappopohjaisia ja niissä oli sama määrä joko kaliumsorbaattia tai maitohappoa. Molempia happoseoksia lisättiin rehuihin 4,9 g/kg joko nestemäisenä tai piimaahan imeytettynä. Piimaata oli sekä hapottomassa että happoseoksia sisältäneissä rehuissa 0 tai 5,1 g/kg. Sorbaattia ja maitohappoa sisältäneet happoseokset laskivat porsasrehun pH:n 5,5:stä 5,2 ja 5,1:een.Kokeessa oli 384 vieroitettua porsasta 48 pahnueesta. Porsaat vieroitettiin 25-36 päivän ikäisinä. Porsaat kasvatettiin neljän porsaan karsinoissa ja jokaisessa koekäsittelyssä oli 16 karsinaa. Porsaat olivat kokeessa 25 päivän ajan ja ne saivat rakeistettua rehua automaatista vapaasti. Ripulihavainnot (ulosteen kiinteys) merkittiin ylös päivittäin. Porsailta kerättiin sotanäytteitä (12 karsinasta per käsittely) 5, 10 ja 20 päivän kuluttua vieroituksesta ja näytteistä määritettiin vesipitoisuus sekä E. coli –bakteerien kokonaismäärä ja hemolyyttisten E. coli –pesäkkeiden osuus. Porsaiden vieroituspaino oli piimaata sisältäneillä ruokinnoilla pienempi (10,0 vs. 10,3 kg, P < 0,05) kuin kantaja-aineettomilla ruokinnoilla, mikä johtui hieman nuoremmasta vieroitusiästä (30,5 vs. 31,4 pv). Kantaja-aineettomien ja piimaata sisältäneiden ruokintojen välinen porsaiden painoero kasvoi kokeen edetessä 1,3 kg:n suuruiseksi, sillä kantaja-aineen käyttö hidasti porsaiden kasvua (306 vs. 342 g/pv, P < 0,05). Piimaan kasvua hidastava vaikutus oli lähes merkitsevä (P = 0,06) silloinkin, kun vieroituspainoa käytettiin kasvujen analysoinnissa kovariaattina. Piimaan käyttö huononsi myös rehuhyötysuhdetta (1,86 vs. 1,72 kg ka/kasvu kg, P < 0,05). Porsaat kasvoivat hapottomilla sekä S- ja M-happoseoksia sisältäneillä ruokinnoilla keskimäärin 307, 334 ja 330 g/pv ja käyttivät rehua 1,86, 1,78 ja 1,74 kg kuiva-ainetta kasvukiloa kohti. Kumpikaan happoseoksista ei kuitenkaan vaikuttanut merkitsevästi porsaiden kasvuun eikä rehuhyötysuhteeseen. Happoseokset eivät vaikuttaneet ripulipäivien lukumäärään, eikä ripulin vakavuutta kuvaavaan ripuli-indeksin suuruuteen. Piimaakantaja-aine pienensi ripuli-indeksiä ensimmäisten 11 päivän aikana vieroituksen jälkeen kantaja-aineettomaan ruokintaan verrattuna (3,7 vs. 5,1, P < 0,05), mutta ei enää myöhemmin. Sontanäytteet kerättiin 5, 10 ja 20 pv vieroituksen jälkeen, jolloin 57, 65 ja 54 %:ssa näytekarsinoista havaittiin ulosteen löystymistä tai ripulia. Sonnan vesipitoisuus pieneni suoraviivaisesti ajan myötä vieroituksen jälkeen, mutta E. coli –bakteerien määrä ja hemolyyttisten E. coli -pesäkkeiden osuus olivat suurimmillaan 10 pv vieroituksesta ja pienimmillään 20 pv vieroituksesta. Happoseoksilla ja kantaja-aineella ei ollut merkitsevää vaikutusta sonnan vesipitoisuuteen, E. coli–bakteerien kokonaismäärään eikä hemolyyttisten E. coli -pesäkkeiden osuuteen. Tulosten perusteella 5,1 g piimaakantaja-ainetta kg:ssa porsasrehua huononsi porsaiden kasvua ja rehuhyötysuhdetta, vaikka se pienensikin ripulin vakavuutta kuvaavaa ripuli-indeksiä ensimmäisten 11 päivän aikana vieroituksen jälkeen. Useista hapoista ja suoloista koostetut happoseokset eivät 4,9 g/kg lisäystasolla vaikuttaneet merkitsevästi porsaiden kasvuun, rehuhyötysuhteeseen eikäripulisuuteen, eivätkä kantaja-aine ja happoseokset vaikuttaneet sonnan E. coli –bakteerien määrään

Rehun muurahaishappo- ja bentsoehappolisäysten vaikutukset lihasioilla

Rehuun lisätty muurahaishappo on parantanut sikojen kasvua pienillä käyttömäärillä (6-8 g/kg). Haihtuvan ja pistävän hajuisen nestemäisen muurahaishapon käsittelyä helpottamaan on kehitetty ammonoituja happotuotteita. Muurahaishapon tehokkuutta on pyritty parantamaan muilla orgaanisilla hapoilla. Bentsoehappo on kiinnostava, koska kasvua edistävän ja sulavuutta parantavan vaikutuksen lisäksi sen lisäys rehuun on alentanut lietelannan pH:ta. Kun lannan pH alenee, ammoniakkipäästöt vähenevät ammoniumtypen pidättyessä lantaan. Tutkimuksessa selvitettiin, kuinka ammonoidun nestemäisen tai kiinteän muurahaishappovalmisteen korvaaminen bentsoehapolla vaikuttaa lihasikojen tuotantotuloksiin, ravintoaineiden kokonaissulavuuteen, typen hyväksikäyttöön ja ammoniakin haihtumiseen lietelannasta. Tutkimukseen sisältyi sulavuus- ja tasekoe sekä kasvatuskoe. Tasekokeessa oli 8 leikkoa (alkupaino38,5 kg). Koeruokintoja oli 8 ja koejaksoja 6 (cyclic change-over-koemalli). Kasvatuskokeessa oli 320 lihasikaa (alkupaino 25,2 kg). Karsinoissa oli neljä sikaa, kaksi imisää ja kaksi leikkoa. Molemmissa kokeissa ammonoidun happovalmisteen (6 g/kg nestemäistä tai 12 g/kg kiinteää valmistetta) muurahaishaposta korvattiin rehuissa bentsoehapolla 0, 25, 50 tai 100 %. Kontrollirehuna oli happoja sisältämätön rehu. Alku- ja loppukasvatusrehut olivat ohra-soijapohjaisia ja rakeistettuja. Sulavuuskokeessa siat saivat alkukasvatusrehuja 85 g ka/kg W0,75. Kasvatuskokeessa siat saivat 1,4–3,2 ry päivässä. Nestemäisen happovalmisteen korvaaminen bentsoehapolla paransi suoraviivaisesti orgaanisen aineen ja raakavalkuaisen sulavuutta (p<0,05) ja kiinteän valmisteen korvaaminen bentsoehapolla paransi lisäksi kuiva-aineen, raakarasvan ja raakahiilihydraattien sulavuutta (P<0,01). Kontrolliruokintaan verrattuna bentsoehappo paransi vain raakahiilihydraattien sulavuutta. Näiden ravintoaineiden sulavuus oli parempi nestemäistä kuin kiinteää happovalmistetta käytettäessä. Typen pidättymisessä ei ollut eroja kontrolliruokinnan ja happoja sisältäneiden ruokintojen välillä. Kiinteää happovalmistetta saaneet siat joivat vettä ja erittivät virtsaa enemmän kuin nestemäistä valmistetta saaneet siat (P<0,001). Bentsoehapolla ei ollut selkeitä vaikutuksia virtsan pH-arvoon. Lietelannan ammoniumtypen määrässä ei havaittu eroa ruokintojen välillä. Nestemäisen happovalmisteen korvaaminen bentsoehapolla paransi suoraviivaisesti sikojen rehuhyötysuhdetta alkukasvatuksessa (p<0,05). Bentsoehapon käyttö ei vaikuttanut koko kasvatuskauden tuotantotuloksiin. Happoja sisältäneillä ruokinnoilla sikojen tuotantotulokset eivät poikenneet kontrollirehulla ruokittujen tuloksista, eikä eroja nestemäisen ja kiinteän happovalmisteen välillä havaittu. Tutkimuksessa ei juuri saavutettu etua muurahaishappovalmisteiden korvaamisesta bentsoehapolla. Kiinteää happovalmistetta käytettäessä huonompi ravintoaineiden sulavuus ja veden juonnin lisäys saattoi johtua kantaja-aineen (piidioksidi) suuresta sidontakyvystä

Kotimaista valkuaisomavaraisuutta ja ympäristöä tukeva välikasvatusporsaiden ruokinta

Tilaseurannassa selvitettiin valkuaislähteiden soveltuvuutta välikasvatusporsaiden liemiruokintaan, niiden vaikutuksia porsaiden tuotanto-ominaisuuksiin (päiväkasvu, rehun syönti ja rehuhyötysuhde) ja hyvinvointiin (hännänpurenta ja kuolleisuus). Tutkitut kotimaiset valkuaisrehukomponentit olivat ohravalkuaisrehu (OVR) ja härkäpapu. Seurannassa oli yhteensä 560 Duroc-kolmiroturisteytysporsasta, joiden alkupaino oli keskimäärin 9.1 kg. Porsaat jaettiin kontrolli- ja koeryhmään. Havaintoyksikkönä kokeessa oli venttiili. Jokaisella venttiilillä oli 40 porsasta. Kontrollirehu sisälsi ohraa, vehnää, kauraa, kasviöljyä, soijapohjaista täydennysrehua ja ohravalkuaisrehua. Koerehussa soijan sijaan käytettiin härkäpapua sekä härkäpapuruokinnan koostumusta täydentävää rehua. Porsailla oli kolmivaiheinen vapaa liemiruokinta ja rehunkulutusta seurattiin tilan ruokintalaitteella. Porsaat punnittiin kokeen alussa, ruokintajaksojen vaihtuessa ja kokeen lopussa. Porsaat kasvoivat keskimäärin 480 g päivässä eikä päiväkasvussa ollut tilastollisesti merkitseviä eroja ryhmien välillä. Rehunkulutus koko kokeen aikana eläintä kohti oli 342 MJ NEk ja 30.4 kg ka, eikä ryhmien välillä ollut merkitseviä eroja. Myöskään rehuhyötysuhteissa ei ryhmien välillä tullut merkitseviä eroja. Välikasvattamossa olennaista on, että porsaat kasvavat nopeasti, tasaisesti ja rehutehokkaasti välityspainoonsa. Molemmissa ruokintaryhmissä yli 75% porsaista myytiin eteenpäin 49 vuorokauden sisällä vieroituksesta. Kontrolliryhmästä suurin osa porsaista myytiin 46‒47 päivän kuluttua (54%) ja koeryhmästä 39‒40 päivän kuluttua vieroituksesta (47%). Koeryhmän porsaita jäi kuitenkin koeseurannan puitteissa merkittävästi enemmän jäljelle (21 vs 12%) suhteessa myytyjen porsaiden määrään. Tilaseurannan tulokset viittaavat siihen, että härkäpavulla ja siihen sopivilla täydennyksillä voitaisiin korvata rehun soija vilja-OVR‒pohjaisella ruokinnalla. Kontrolli- ja koeryhmän porsaiden välillä ei ollut merkittävää eroa tuotantotuloksissa. Tutkimustietoon perustuvien johtopäätösten saamiseksi vaaditaan kuitenkin jatkotutkimuksia suuremmalla havaintomäärällä tai tarkentamalla koeasetelmaa esimerkiksi porsaskohtaisin lisäpunnituksin. &nbsp