Blockchain-teknologia ja älykkäät sopimukset

Blockchain- eli lohkoketjuteknologia on uudenlainen hajautettu teknologiaratkaisu, joka mahdollistaa kryptografian keinoin digitaalisten tietokantojen ylläpitämisen toisilleen tuntemattomien käyttäjien kesken ilman kolmannen luotetun tahon varmistustoimenpiteitä. Vaikka teknologian kuuluisin sovellus lienee virtuaalivaluutta bitcoin, ovat viime vuosina nousseet keskiöön niin kutsutut smart contractit eli älykkäät sopimukset. Näille digitaalisille ja sopimuksenkaltaisille tietokoneohjelmille on ominaista se, että ne toimeenpanevat sisäisen logiikkansa automaattisesti ennalta määriteltyjen lähtötilanteiden toteutuessa ja toisaalta myös hajautetun rakenteensa ansiosta kykenevät estämään sisäisen logiikkansa muuttamisen oikeudettomasti. Lohkoketjuteknologiaa ja älykkäitä sopimuksia on arvioitu etenkin kansallisessa oikeustieteellisessä tutkimuksessamme varsin vähän. Samaan aikaan teknologian ja sen sovellusten lisääntynyt käyttö ja tästä nousevat juridiset kysymykset ovat muodostamassa aiemmin puhtaan teknologisesta ilmiöstä oikeudellista ilmiötä. Tutkielmassa pyritäänkin kuvaamaan lohkoketjuteknologiaa ja älykkäitä sopimuksia kansallisen lainsäädäntömme kontekstissa yleisesityksen muodossa, samalla avaten teemaan liittyvää käsitteistöä ja aihepiirin teknisiä ulottuvuuksia. Tutkielmassa tarkastellaan älykkäiden sopimusten oikeudellista luonnetta, arvioiden samalla sopimusoikeudellisen lainsäädäntömme tilaa uudenlaisille teknologioille perustuvien sopimuskäytäntöjen vallatessa alaa. Tutkielman keskeisenä tavoitteena on selvittää, mikäli sopimuksia voidaan tehdä älykkään sopimuksen muodossa siten, kuin lain varallisuusoikeudellisista oikeustoimista (228/1929) mukainen tarjous-vastaus–mekanismi asiaa sääntelee tai muut oikeuskirjallisuudessa määritellyt sopimuksen konkludenttiset, tosiseikoille perustuvat syntytavat määrittävät. Arviointi perustuu keskeisiltä osin analogiatulkinnan hyödyntämiselle ja sen avulla pyritään ratkaisemaan, mikäli sopimuksen kaltaisesta digitaalisesta ohjelmasta voidaan erottaa sitovalta oikeustoimelta edellytetyt tahdonilmaisut. Erityistä huomioita kiinnitetään lisäksi automaattien kanssa tehtävien oikeustoimien tarkasteluun. Tutkielmassa selvitetään toiseksi oikeustoimilain 32 §:n soveltumista tietokonekoodin muodossa tapahtuneisiin virheisiin ja erehdystilanteisiin. Arviointi tehdään punnintana ilmaisuerehdystä koskevan tulkinnan ja viestin välittämisessä tapahtuneen virheen välillä. Tutkielmassa pyritään selvittämään, missä määrin oikeustoimilakia voidaan hyödyntää uudenlaisten teknisten sopimuskäytäntöjen aiheuttamien ongelmien korjaamiseksi. Tutkielmassa osoitetaan, että sopimuksia voidaan tehdä lähtökohtaisesti myös älykkään sopimuksen muodossa vallitsevan lainsäädäntömme asettamien säännösten puitteissa, joskin tapauskohtaisen arvioinnin merkitys korostuu huomattavasti erimuotoisten älykkäiden sopimusten välillä. Erityistä merkitystä kohdistuu osapuolten toiminnan ulkoisiin tunnusmerkkeihin ja näiden tahdonilmaisut vaikuttavat selittyvän parhaiten automaattiesimerkkiin rinnastuvissa, suorituksia vaihtamalla tapahtuvissa hiljaisissa tahdonilmaisuissa. Älykkäillä sopimuksilla tehtävät, digitaalisessa ympäristössä tapahtuvat erehdykset ja virheet voivat synnyttää suuria haittavaikutuksia. Koodissa oleva virhe voi johtaa älykkään sopimuksen toimimiseen täysin toisella tavalla kuin osapuolet alun perin tarkoittivat. Tutkimuksessa katsotaankin, että tällaisiin tilanteisiin vaikuttaa mahdolliselta soveltaa OikTL 32.1 §:n mukaista ilmaisuerehdystä koskevaa säännöstä. Tätä vastoin, välitysvirhettä koskevan OikTL 32.2 §:n soveltamisala ei vaikuta ulottuvan älykkäisiin sopimuksiin. Tutkielmassa pyritään lopuksi arvioimaan kokoavasti oikeustoimilain tilaa suhteessa erityisesti älykkäiden sopimusten kaltaisiin teknologisiin sovelluksiin. Arvioinnin vertailukohtana hyödynnetään erityisesti oikeustoimilakitoimikunnan mietintöä lain varallisuusoikeudellisista oikeustoimista ajanmukaistamis- sekä uudistamistarpeesta erityisesti automaation ja tietotekniikan kehitystä huomioiden. Tutkielmassa katsotaan oikeustoimilain soveltuneen erityisesti tulkinnan ansiosta melko hyvin kehityksen synnyttämiin uudenlaisiin malleihin, mutta nostetaan samalla esille huomio siitä, tulisiko lain tilaa arvioiva ja teknologiakehityksen huomioiva tarkastelu aloittaa kuitenkin mahdollisimman pian, kun uudenlaiset sopimuksentekovälineet soveltuvat lainsäädäntömme vallitsevaan sopimuskäsitykseen ainoastaan analogian keinoin

Expanding the Platform: Smart Contracts as Boundary Resources

Platform businesses are born global, with instant access to global markets. Thanks to the algorithmic, self-executing and self-enforcing computer programs known as smart contracts, platform businesses now also have instant access to global capital markets from birth. However, the legal status of these smart-contract-enabled funding mechanisms and smart contracts in general is not well defined. In this article, we analyze how well the formation mechanisms of the general principles of Finnish contract law can be applied to the technological framework of smart contracts. We find that depending on the case, smart contracts can create legally binding rights and obligations to their parties. We also observe that contracts have not been formerly perceived as technical boundary resources in the sense that platform ecosystems could foster broader network effects by opening their application contracting interfaces to third partiesPeer reviewe

Smart Contracts How Will Blockchain Technology Affect Contractual Practices?

Unlike conventional contracts established through speech, written words, or actions, smart contracts are algorithmic, self-executing and self-enforcing computer programs. In this article, we analyze smart contracts from the perspective of digital platforms and the Finnish contract law. We examine how well the formation mechanisms of the general principles of contract law can be applied to the new technological framework of smart contracts. In addition, the adoptability of smart contracts as a part of our current legislation is evaluated on the basis of this analysis. We find that instead of a clearly defined single use case, smart contracts can be applied in a multitude of different ways, with highly varying goals and circumstances. We conclude that at least in some cases, smart contracts can create legally binding rights and obligations to their parties. The mechanism best suited for describing the formation of a smart contract seems to be analogous to a vending machine where the declaration of intent is implicitly expressed by performing contractual obligations. Contracts have not been formerly percieved as a technical boundary resource in the sense that platform ecosystems could foster broader network effects by opening their technical contracting interfaces to third parties. Smart contracts are an example of the new kinds of technology-enabled contracting practices to which companies and public policy makers should start preparing well ahead of time. However, due to the relative immaturity of the smart contract technology, the number of current real-world applications is still very limited. The evolution of digital platforms requires an approach with a combination of technological, economic and legal perspectives

Impact of Digital Innovation on the Processing of Electronic Payments and Contracting: An Overview of Legal Risks

Digital innovations in finance have in recent years attracted strong interest from public authorities, financial sector stakeholders and academics alike, inter alia on account of their promise to reduce, or to altogether eliminate, the inefficiencies surrounding the execution and settlement of retail payments, including those linked to remote consumer transactions. For all the promises they hold, and their transformative potential, technological innovations also present challenges, some of which are of a legal nature. With technological innovation still at a formative stage, it is essential to identify and evaluate those challenges, so as to better understand which of their payment-specific applications to encourage (and how), and mitigate the risk of technological innovation destabilising the safety and efficiency of payments. This paper seeks to explore the key legal issues that policy makers may wish to take into account in assessing the merits and risks of digital innovation, with an emphasis on its application to retail payments, and to contribute to an understanding of how technological advances are likely to affect both payment transactions and, no less importantly, the legal relationships between the parties to them. The scope of this paper is limited to an examination of the legal implications of technological innovation for payments associated with consumer transactions, including those entered into online, and settled otherwise than by way of cash. Consequently, this paper will not examine the legal implications of technological innovation for the processing of transactions relating to transferable securities, for financial stability, for the conduct, by central banks, of their monetary policy operations, for the micro-prudential supervision of payment service providers, for competition among established payment service providers and new entrants, and for financial inclusion, issues of great legal and practical significance that merit (and, no doubt, will receive, going forward) specialized attention