Seikkailukasvatuksen historia ja nykytila Suomessa

Tiivistelmä. Tässä kandidaatin tutkielmassa tarkastellaan seikkailukasvatuksen sekä elämys- ja seikkailupedagogiikan historiaa eurooppalaisesta näkökulmasta sekä niiden nykytilaa Suomessa. Seikkailukasvatus on opetusmenetelmä, joka keskittyy kasvatukseen ja opetukseen seikkailullisten sekä elämyksellisten toimintojen kautta ja pyrkii vaikuttamaan oppijaan kokonaisvaltaisesti. Seikkailukasvatuksessa keskeisiä asioita ovat oppijan haastaminen, yllätyksellisyys sekä reflektio. Seikkailut ovat kokemuksia, joita ei voi ennalta arvata. Tällaisten toimintojen kautta seikkailukasvatuksessa on pyrkimyksenä luoda oppijoille itsensä ylittämisen kokemuksia, mitkä puretaan reflektion kautta. Seikkailukasvatuksen juuret ajoittuvat 1920-luvun Saksaan, jonne Kurt Hahn perusti omille pedagogisille ajatuksilleen pohjautuvan koulun. Myöhemmin sodan vuoksi Saksasta Englantiin pakoon lähtenyt Hahn vei pedagogiikkaansa Brittein saarelle ja sitä kautta lähtikin liikkeelle Outward Bound -liike, joka vaikuttaa seikkailukasvatuksen kentällä edelleen maailmanlaajuisesti. Suomeen seikkailukasvatus saapui 1980-luvulla lähinnä Matti Telemäen ja Steve Bowlesin toimesta ja sillä onkin nykypäivänä oma paikkansa suomalaisessa kasvatustyössä. Ennen kaikkea Suomessa seikkailukasvatusta toteutetaan nykyään nuorisotyön kentällä, mutta myös peruskouluissa on otettu seikkailukasvatuksellisia menetelmiä käyttöön ja korkeakouluihin on syntynyt seikkailukasvatuksellisia koulutusohjelmia. Seikkailukasvatustoiminnalla ei ole vakiintunutta akateemista asemaa Suomessa, mutta sen tutkimusta ja toimintaa on viime vuosina pyritty organisoimaan

Seikkailu lapsen kokemana:kasvatusta yksilön rajoihin nojaten

Tiivistelmä. Tutkimukseni tarkoituksena oli selvittää, minkälaisia ajatuksia ja tunteita lapset määrittelevät käsitteelle seikkailu ja tutkia, kuinka lasten käsitykset seikkailusta sopivat yhteen seikkailukasvatuksen teoriassa esiintyvien kasvatusmallien kanssa. Tutkimus selvittää, minkälainen toiminta vie lapsia pois mukavuusalueelta ja minkälaisena toimintana lapset kokevat sen. Tutkimukseni toteutin fenomenografisena haastattelututkimuksena ja aineiston analysoin fenomenografisen analyysin periaattein. Tutkimukseni teoriaosassa käsittelen seikkailua sekä seikkailukasvatusta, avaan hiukan seikkailukasvatuksen taustoja sekä suuntauksia ja pyrin selvittämään lukijalle, missä seikkailukasvatuksessa mennään nykypäivän Suomessa. Haastattelin yhdeksää partiotaustaista lasta, joilla oletin olevan jonkunlaista kokemusta seikkailusta. Haastattelut toteutin yksilöhaastatteluina, jotka kestivät noin kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen minuuttia. Haastatteluissa lapset pääsivät kertomaan omia kokemuksiaan sekä ajatuksiaan liittyen seikkailuun sekä puhumaan hieman omista mukavuus- ja epämukavuusalueistaan. Näiden haastatteluiden pohjalta muodostin kokonaiskuvan lasten ajatuksista liittyen seikkailuun ja pohdin seikkailukasvatuksessa käytettyjen kasvatusmallien toimivuutta suhteessa lasten kokemuksiin. Haastatteluiden perusteella ilmeni seikkailun olevan lasten mielestä usein luonnossa tapahtuvaa toimintaa, johon liittyy hyvin usein jännitys sekä ennalta-arvaamattomuus. Lasten mielestä seikkailu voi tapahtua seurassa tai yksin. Lasten ajatukset seikkailusta vahvistavat aiempia seikkailun määritelmiä ja ovat linjassa niiden kanssa. Yksilön rajoja venyttämään pyrkivän kasvatustoiminnan osalta haastateltavilla oli ristiriitaisia ajatuksia. Toiset haastateltavista sanallistivat mallin idean näkemättä sitä, mutta toisten oli sitä vaikea ymmärtää. Tutkimus vahvisti myös ajatusta siitä, kuinka tärkeä ohjaajan tai opettajan rajoja antava rooli on seikkailukasvatuksessa