Mielettömyyden määrittelijät : Vertaileva oikeushistoriallinen tutkimus hulluudesta ja asiantuntijuudesta rikosprosessissa 1700- ja 1800-lukujen Ranskassa ja Englannissa

Tutkielma käsittelee mielenvikaisten asemaa ranskalaisessa ja englantilaisessa rikosprosessissa 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Samalla työ keskittyy psykiatrian historiaan sekä maallikoiden ja asiantuntijoiden rooleihin rikosprosesseissa. Pääasialliset tutkimuskysymykset liittyvät yhtäältä siihen, ketkä määrittelivät rikosoikeudellisesti relevantin hulluuden käsiteltävällä aikavälillä ja toisaalta siihen, miten oikeuspsykiatrinen asiantuntijuus muodostui. Tutkielmassa tarkasteltavat asiakokonaisuudet jakaantuvat kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään valistuksenjälkeistä rikosoikeudellista muutosta ja toisessa puolestaan samalle aikajänteelle sijoittuvaa modernin psykiatrian syntyä. Kolmas kokonaisuus sitoo edeltävät teemat yhteen tarjoamalla teoreettisen viitekehyksen professionalisoitumisesta ja sen rinnalla tapahtuvasta asiantuntija-aseman muotoutumisesta. Ensimmäisessä ja toisessa luvussa kuvatut muutokset rikosprosessissa ja psykiatriassa saavat konkreettisen ilmauksensa kolmannessa luvussa käsitellyissä oikeustapauksissa, joissa mielen asiantuntijat ottivat paikkansa lainopin aikaisemmin yksin hallitsemalla näyttämöllä. Sekä rikosoikeuden muutos että modernin psykiatrian alkutaival liittyvät olennaisesti valistuksenjälkeiseen rationaalisen ihmisluonnon ideaaliin. Rikosoikeuden osalta tutkielmassa keskitytään erityisesti todistusteorian muutokseen Ranskassa ja toisaalta englantilaisen valamiesjärjestelmän erityispiirteisiin. Kidutuksen käytön vähentäminen tutkintamenetelmänä ja rangaistuksena toimii konkreettisena esimerkkinä valistusmiesten vaatimista rikosprosessiuudistuksista. Asiantuntijalausuntojen yleistyminen rikosprosesseissa ilmentää aikakauden kasvavaa kiinnostusta tieteellisen tiedon hyödyntämiseen. Psykiatrian historian kannalta merkittävät muutokset liittyvät somaattisen lääketieteen ja toisaalta sen vastapainoksi kehittyvän mielen lääketieteen suhteeseen. Siirtymä pois hippokraattisista opeista mahdollisti hulluuden diagnosoimisen mielen sairaudeksi avaten ovet uudenlaiselle lääketieteelliselle asiantuntijalle, alienistille. Haastaen valistusajan merkkihenkilöiden, erityisesti John Locken, kuvauksen hulluuden kokonaisvaltaisesta luonteesta, mielen lääkärit Pinel, Esquirol, Prichard ja Conolly loivat pohjaa psykiatrisen tiedon hyväksikäytölle niin sairaaloissa kuin oikeussaleissakin. Osittaisen hulluuden tunnistaminen edellytti sellaista lääketieteellistä osaamista, jota tavallisella maallikolla ei ollut. Yhdistelemällä ajan lääketieteellistä tietoa, tarkkailun ja luokittelun metodeihin perustuvia käytäntöjä sekä toisaalta maallikoiden sympatiaan ja huolenpitoon nojaavia hoitomenetelmiä alienistit oikeuttivat asemansa hullujen hoitajina. Abbottin professionalisoitumisteorian mukaan vakiintumaan pyrkivä ammattikunta, tieteenala tai muu instituutio kaappaa aikaisemmin jollekin toiselle alalle kuuluneen toimialueen omien mekanismiensa alaisuuteen esittämällä toimivaltavaatimuksen. Psykiatrian jalostuminen omaksi tieteenalakseen voidaan kuvata professionalisoitumiskehityksenä, jonka yksi näkyvä piirre oli aikaisemmin lääketieteen ja toisaalta rikosoikeudellisen vastuun piiriin kuuluvien kysymysten artikulointi uudenlaisen tiedon systeemin kielellä. Mielisairaaloiden johtajista ja arvostetuista psykiatreista tuli yleinen näky oikeudenkäynneissä. Esimerkiksi Hadfieldin, McNaughtonin ja Rivièren tapauksissa psykiatrinen asiantuntijatodistelu oli merkittävässä roolissa ratkaisujen kannalta. Käyttämällä hyväkseen olemassa olevia rakenteita kuten rikosprosessia ja lääketiedettä psykiatria legitimoi itsensä yhtäältä uusimpaan tietoon sekä toisaalta vakiintuneisiin instituutioihin ja käytäntöihin perustuvana järjestelmänä, jolle kuului yksinomainen toimivalta mielettömyyden määrittelyyn. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman valistuksen mukanaan tuomaa näkemystä tieteellisen tiedon ensisijaisuudesta maallikoiden tunteisiin ja intuitioon perustuvan tietoon verrattuna. Samalla myös rikosoikeudellinen järjestelmä onnistui säilyttämään merkittävän asemansa yhteiskuntasuhteiden järjestäjänä hyväksymällä valistusihanteiden mukaisen tiedon relevantiksi diskurssiksi oikeudellisen argumentaation rinnalle

A Compiler for Two-level Phonological Rules

Non peer reviewe

Tutkintavankien olot ja oikeuksien toteutuminen

Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin tutkimuksessa on tarkasteltu tutkintavankien oloja ja oikeuksien toteutumista. Analyysi perustuu tutkintavangeille suunnattuun lomakekyselyyn, joka toteutettiin syksyllä 2015. Suurin osa vastaajista oli yleisesti ottaen tyytyväisiä oloihinsa, oikeuksiensa toteutumiseen ja toimintamahdollisuuksiin tutkintavankilassa. Toisaalta vakaviakin puutteita ilmeni, eli tulosten mukaan tutkintavankien asemassa on runsaasti korjaamisen varaa. Moneen tutkimuksessa esille tulleeseen ongelmaan eduskunnan oikeusasiamies on jo puuttunut, toisinaan useita kertoja vuosien aikana. Olojen karuuteen poliisivankilassa on puuttunut useasti myös Euroopan neuvoston alainen Kidutuksen ja epäinhimillisen kohtelun estämiseksi toimiva komitea. # Tie­don saan­nis­sa on on­gel­mia Tulosten perusteella tutkintavankien tiedonsaanti tutkintavankilassa ei ole tyydyttävällä tasolla yleisesti ottaen. Ongelmia ilmeni etenkin tutkintavankilaan saavuttaessa ja ensi kertaa vankilaan saapuvilla. Järjestyssäännöt ja tulo-oppaat eivät olleet kaikille tutkintavangeille tuttuja, vaikka päiväjärjestys tunnettiinkin melko hyvin. Puutteita ilmeni myös henkilökunnan alttiudessa neuvoa ja ohjeistaa sekä vastata kysymyksiin. Muut vangit ja tutkintavangit korostuivat tiedon lähteinä. # Tut­kin­ta­van­gin mah­dol­li­suuk­sis­sa pi­tää yh­teyt­tä asia­mie­heen on mer­kit­tä­viä puut­tei­ta Tutkintavangin mahdollisuudessa pitää yhteyttä asiamieheen sekä ylipäänsä että luottamuksellisesti ilmeni vakavia puutteita. Keskustelujen luottamuksellisuutta on vaikea taata, jos tutkintavanki joutuu soittamaan osaston yleisestä puhelimesta. Lisäksi rajalliset soittoajat ja soiton kalleus rajoittavat puheluja asiamiehen kanssa. Mahdollisuus luottamukselliseen puhelinyhteyteen korostuu etenkin, jos asiamiehen tapaamisille on esteitä, kuten pitkät välimatkat. Toisaalta myöskään tapaamistilat eivät aina mahdollistaneet luottamuksellista keskustelua. # Yh­tey­den­pi­to­ra­joi­tus­ten pe­rus­teis­sa on epä­sel­vyyt­tä tut­kin­ta­van­gin nä­kö­kul­mas­ta Yhteydenpitorajoituksia oli lähes joka kolmannella vastaajista, ja heistä vain joka toinen koki, että rajoitus oli annettu selkeästi tiedoksi. Kaikki eivät vastaustensa perusteella ymmärtäneet, miksi heillä oli yhteydenpitorajoitus. Osa oli turhautuneita siitä, että rajoitus koski läheisiä. Rajoitukset olivat odotetusti yhteydessä rikosprosessin vaiheeseen. Yhteydenpitorajoitteiden katsottiin vaikeuttavan sekä vapaa-ajan toimintoihin että vankityöhön ja koulutukseen osallistumista. # Toi­min­to­ja ei ole riit­tä­väs­ti, sa­moin nii­den käy­tös­sä on on­gel­mia Rikosseuraamuslaitoksella ei ole ollut riittävästi voimavaroja järjestää kaikille vankeusvangeille tarpeeksi vankitoimintoja. Tutkintavankien toimintoihin osallistuminen on siksi jo lähtökohtaisesti vähäisempää. Olikin odotettu tulos, että kolmannes vastaajista oli tyytymätön mahdollisuuksiin osallistua vankitoimintoihin kuten vankityöhön. Mahdollisuus vapaa-ajan toimintoihin oli kiitettävää, joskin kirjaston käytössä ilmeni ongelmia, eikä tutkintavangin taloudellinen tilanne välttämättä mahdollista puheluja niiden kalleuden takia. Myös välttämättömien hygieniatarvikkeiden hankinta on osalle hankalaa vähäisten käyttövarojen vuoksi. Osa tutkintavangeista viettää lähes koko vuorokauden eristettynä. # Osa hen­ki­lö­kun­nas­ta ei koh­te­le tut­kin­ta­van­ke­ja asial­li­ses­ti Noin puolet vastaajista koki henkilökunnan toiminnan olevan selkeää, johdonmukaista ja ennustettavaa, mutta vastaava määrä ei kokenut siten. Vaikuttaa siltä, että vartijat olisivat tutkintavankien mielestä valtaosin asiallisia, mutta joukossa olisi myös henkilöitä, joiden toimintatapa koettiin asiattomaksi, osin jopa mielivaltaiseksi. Vastausten perusteella asiatonta käyttäytymistä ilmeni liittyen niin tiedon antamiseen, kurinpitoon (kokemukseen, että kurinpidollisten toimien perusteita ei välttämättä kerrota), syyllisenä kohteluun kuin muutoksenhausta tai kantelusta rankaisemiseen. # Tut­kin­ta­van­gin taus­ta vai­kut­taa ko­ke­muk­siin Ne tutkintavangit, joilla oli aikaisempaa kokemusta vankiloista, suhtautuivat myönteisimmin tiedonsaantiin sekä kantelu- ja oikaisumenettelyjen toimivuuteen. Ensi kertaa vankilaan saapuneet kokivat tiedonsaannin muita heikommaksi. He kuitenkin luottivat muita useammin henkilökuntaan sekä toiminnan oikeudenmukaisuuteen. Vastausten sisältämiä eroja selitti usein myös rikosprosessin vaihe: esitutkintavaiheessa tai syyteharkintavaiheessa olevat tutkintavangit antoivat yleisesti ottaen kriittisimpiä vastauksia. Lisäksi ulkomaalaistaustaiset on syytä mainita erityisenä ryhmänä. Tutkintavankien joukossa on henkilöitä, jotka puhuvat ja ymmärtävät vain omaa äidinkieltään. Erityisesti venäjän kieltä puhuvat raportoivat ymmärryksen puutteesta ja vaillinaisesta tiedonsaannista omalla äidinkielellään (lomake oli käännetty venäjäksi). Vaikka tutkintavanki puhuisi englantia, tiedonsaanti ei ole vastausten mukaan silloinkaan taattua. Yleinen tiedon puute ja kommunikoinnin vaikeus heijastuu ymmärrettävästi kokemukseen, että tietoa ei saa myöskään itseä koskevista ratkaisuista. Samoin valitusten ja kantelun tekeminen on vaikeaa ilman kielitaitoa, jos siihen ei saa apua. Vastausten mukaan vieraskielisten tutkintavankien joukossa vaikuttaa olevan henkilöitä, joiden on ylipäänsä vaikea ymmärtää syitä tutkintavankeudessa oloon. # Po­lii­si­van­ki­las­sa poik­keuk­sel­li­sen ka­rut olo­suh­teet Moni tutkintavanki aloittaa tutkintavankeutensa poliisivankilassa. Yksi esille tullut merkittävä ongelmakohta on poliisivankilan ankarat olot, joihin myös eduskunnan oikeusasiamies ja Euroopan neuvoston alainen Kidutuksen ja epäinhimillisen kohtelun estämiseksi toimiva komitea ovat toistuvasti puuttuneet. # Ke­hit­tä­mi­seh­do­tuk­sia Rikosseuraamuslaitoksessa on käynnistetty useita toimenpiteitä, joilla on pyritty parantamaan vankien olosuhteita vankilassa. Samoin käynnissä on kehittämistoimia liittyen tutkintavankien oloihin poliisivankilassa. Nämä seikat huomioon ottaen tutkimuksessa esitetään seuraavia suosituksia: 1) tiedon saatavuuden parantaminen, 2) sähköisten viestintämahdollisuuksien lisääminen, 3) tietojärjestelmän kehittäminen, 4) puuttuminen henkilöstön epäasialliseen toimintaan, 5) yksittäisten käytännön järjestelyihin liittyvien epäkohtien korjaaminen, 6) lainsäädännön ja muun normiston kehittäminen, 7) syventäviä jatkotutkimuksia. Jo tiedon saannin parantaminen vähentäisi todennäköisesti koettuja ongelmia. Sähköisillä viestintämahdollisuuksilla voitaisiin puolestaan parantaa yhteydenpitoa asiamiehen kanssa sekä läheisiin, jos he asuvat kaukana eikä tutkintavangilla ole heihin yhteydenpitorajoituksia