A second-hand shipwreck market : Salvage auctions in mid-eighteenth-century Helsinki

Publisher Copyright: © The Author(s) 2021.When a merchant ship was wrecked in the Gulf of Finland in the eighteenth century it was salvaged (mainly its running rigging), together with its cargo. In eighteenth-century Sweden, salvage was the monopoly of the Northern Diving and Salvage Company (1729–1802). In Helsinki, several salvage auctions were held each year. Salvage documents are useful sources not only for investigating the demand for ship parts, but also for identifying ships and explaining past marine accidents. The detailed technical knowledge provided by auction protocols offers insight into ships and their equipment in the early modern Baltic. Many ships were on their way to St Petersburg (established in 1703), the home port of European naval stores, but many of them were wrecked on the rocky coasts of Helsinki. This gave rise to a strange kind of shipping based on random imports and the use of recycled cordage, sails and anchors from the shores blessed by unfortunate ships.Peer reviewe

The Archipelago Fleet in Early Modern Sweden (ca. 1540–1800). : New Military history in a Different Context

Peer reviewe

Vastine Kalle Michelsenin arvosteluun

Kalle Michelsen kirjoitti (Tieteessä tapahtuu 4/1997) mielenkiintoisen arvion teoksesta "Jatkettu elämä - elinsiirtojen historia Suomessa", jossa olin toinen kirjoittaja. Michelsenin kritiikki kohdistuu erityisen rankasti omaan osuuteeni, joten vastineena haluaisin todeta seuraavaa

The Substitute System and Conscriptions in Imperial Sweden

The dissertation describes the conscription of Finnish soldiers into the Swedish army during the Thirty Years' War. The work concentrates on so-called substitute soldiers, who were hired for conscription by wealthier peasants, who thus avoided the draft. The substitutes were the largest group recruited by the Swedish army in Sweden. The substitutes made up approximately 25-80% of the total number of soldiers. They recieved a significant sum of money from the peasants: about 50-250 Swedish copper dalers, corresponding to the price of a little peasant house. The practice of using substitutes was managed by the local village council. The recruits were normally from the landless population. However, when there was an urgent need of men, even the yeoman had to leave their homes for the distant garrisons across the Baltic. Conscription and its devastating effect on agricultural production also reduced the flow of state revenues. One of the tasks of the dissertation is the correlation between the custom of using substitutes and the abandonment of farmsteds (= in to the first place, to the non-ability to pay taxes). In areas where there were no substitutes available the peasants had to join the army themselves, which normally led to abandonment and financial ruin because agricultural production was based on physical labour. This led to rise of large farms at the cost of smaller ones. Hence, the system of substitutes was a factor that transformed the mode of settlement

Haaksirikkoja ja riskinhallintaa 1700-luvun Suomenlahdella

Artikkeli tarkastelee haaksirikkoja 1700-luvun Suomenlahdella pääasiassa Helsingin kaupunginarkistossa säilytettävien ja kapteenien antamien meriselitysten perusteella. Muina lähteinä on käytetty ns. sukellusraportteja, huutokauppapöytäkirjoja ja karttoja. Vuonna 1703 perustetun Pietarin jälkeen laivaliikenne Suomenlahdella kasvoi merkittävästi, ja vuosisadan lopulla idän suuntaan meni jo noin tuhat laivaa vuodessa. Haaksirikoilta ei vältytty. Heikkoja tulimajakoita oli vain muutama ja nekin Hiidenmaan Kõpua lukuun ottamatta itäisellä Suomenlahdella. Merenkulun historiassa riskiä on yritetty hallita monin keinoin. Periaatteena on ollut keskiajalta lähtien sen jakaminen eri tavoin. Alusten omistuksen ohella purjepinta-alaa alettiin jakaa 1450-luvulla useammalle mastolle. Haaksirikoista suurin osa sattui syksyllä, kun oli pimeää ja tuulista. Laivat joutuivat vastatuuleen luoviessaan vaikeuksiin ja ajoivat karille Suomenlahden uloimpien kivien kohdalla. Usein laivat joutuivat palaamaan takaisin pitkiä matkoja jopa lähtösatamaan. Haaksirikon jälkeen paikalle tullut sukelluskomppania lievensi toteutuneen riskin seurauksia ja oli näin samalla eräänlainen riskinottokynnystä alentava vakuutus. Kartat ja navigointivälineet kehittyivät 1700-luvun kuluessa. Riskiä pystyttiin vähentämään, mutta ylivoimaisille luonnonvoimille tai pimeydelle ei voitu mitään. Vasta viivasuoraan konevoimalla liikkuneet höyryaluksen lisäsivät vähitellen meriturvallisuutta. Höyrylaivoissakin oli kuitenkin vielä pitkään purjeet kaiken varalta.   The article focuses on 18th century shipwrecks and risk management in the Gulf of Finland using sea protest (maritime declarations) as its primary sources. These documents, given by captains at the Magistrates court, are held in the Helsinki City Archives. Secondary sources are the diving reports, court records, auction protocols, and sea charts. The passage to St Petersburg (est. 1703) in the Gulf of Finland can be considered one of the most important crossroads of international shipping in the 18th century. The increase in the volume of shipping led to several shipwrecks per year. The level of infrastructure concerning sea safety was low, e.g there were very few lighthouses. Risk management was based on dividing up the ownership of the ship as well as increasing the number of masts (from one to three) and sails. Most shipwrecks took place in autumn when it was dark and stormy. Sailing close to a strong wind caused difficulties for captains and ships. When tacking many ships became stranded on the outermost skerries of the Finnish archipelago. Charts and navigational instruments improved during this century, but it was not until the arrival of steamships that sea safety significantly improved. However, even steamers had sails in the beginning   – just in case

Kapeat meret, rahakkaat rannat: Haaksirikot ja rantarosvous keskiajan Itämerellä ja Suomenlahdella (n. 1300–1560)

Tämän artikkelin aiheena ovat keskiajan haaksirikot Itämerellä ja erityisesti Suomenlahdella sekä haaksirikkotavaran takavarikko, ryöstö tai talteenotto, josta käytetään ruotsin kielessä nimitystä bärgning. Termille on hankala löytää sen sisältöä hyvin kuvaavaa suomenkielistä vastinetta, sillä kyse ei ollut meripelastustoiminnasta vaan suoraviivaisesta vieraan aluksen lastin omimisesta. Artikkelissa käytetään termiä hylkypelastus

Uskomukset toimivat vuosisatojen ajan riskienhallintana merenkulussa

Uskonto ja uskomukset olivat osa merielämää ja merenkulun riskienhallintaa aikana, jolloin meriturvallisuudesta ei juuri voinut puhua. Ne toivat henkistä turvaa ja itseluottamusta merenkulkijoille

Hyökkäys rannikolle: Uusimaa viholliskohteena ja sodan tukialueena 1570-luvulla

Towards the end of the 16th century, Sweden and Russia were involved in the Twenty-five Year’s War (1570–1595). During the war, in the winter of 1577, a force of 1,200 Tartar horsemen raided the southern coast of Finland, using the frozen Gulf of Finland as a passageway. The parishes of Helsinki and Sipoo were plundered. Grain, iron tools, cattle and people were taken to enemy territory as spoils of war. Later the prisoners, mainly young people from peasant farms, were sold at slave markets as far away as the Black Sea. This article studies the role of the coast of Uusimaa as a military target area and as a stronghold and logistic hinterland for the Swedish army and fleet operating in the Gulf of Finland and in Estonia and Livonia. The article also shows, from a maritime perspective, that the coast of Uusimaa was an area of crucial importance for the Swedish fleet operating in the Gulf of Finland, especially during the blockade of Narva 1561–1581. The Russians were aware of the shipbuilding in Uusimaa and the role of Helsinki as a naval base for the Swedish fleet. The enemy raided the hinterlands of Helsinki to cause devastation to the agriculture of the surrounding countryside and to weaken the peasants’ ability to pay Crown taxes and support the shipbuilding in Uusimaa. The main sources of the article are bailiff accounts. Keywords: Russo-Swedish War (1570–1595), Gulf of Finland and Helsinki, Ships and Shipbuilding, Maintenance of Armies and Fleets, Desertion, the Blockade of NarvaArtikkeli käsittelee vuonna 1577 tataarien hyökkäystä jään yli Tallinnasta Uudenmaan rannikolle. Vihollinen ryösti Helsingin ja Sipoon kyliä vieden mukanaan viljaa, tavaraa, karjaa ja 240 ihmistä. Hyökkäys oli osa Ruotsin ja Venäjän välistä 25-vuotista sotaa. Artikkeli osoittaa, ettei hyökkäys ollut vain satunnainen ryöstöretki jäätyneen meren yli, vaan osa laajempaa aikaudelle tyypillistä strategista ajattelua, jossa keskeisenä tavoitteena oli vihollisen sotatoimien tukialueen ja sen asukkaiden veronmaksukyvyn heikentäminen. Taustalla oli Ruotsin Viron ja Liivinmaan sotatoimien huolto Uudenmaan rannikolta ja Helsingistä käsin. Tärkeässä osassa oli Narvan saarto (1561–1581) ja Helsingin rooli sen tukikohtana. Kaapparilaivasto on aiemmassa tutkimuksessa jäänyt olemattoman vähälle huomiolle. Ruotsilla oli näihin aikoihin yksi maailman suurimmista laivastosta, josta suuri osa oli 1570-luvulla Helsingissä. Laivasto sai muonituksensa Helsingin ja Sipoon maaseudulta talonpoikien päivätöinä tekeminä kuljetuksina. Uudellamaalla oli myös merkittävää telakkatoimintaa. Rannikon laivureilla oli tärkeä rooli sotamiesten, hevosten, muonan ja aseiden kuljetuksessa Viroon. Tämä kaikki teki Uudenmaan rannikosta viholliskohteen, jonne tataarien ryöstöretki kohdistui. Vihollisen silmissä Helsinki oli kaapparikaupunki, joka oli sitä ympäröivän maaseudun huollon ja työvoiman varassa. Asiasanat: 25-vuotinen sota, Suomenlahti ja Helsinki, laivat ja laivanrakennus, sodan logistiikka ja takamaastot, autioituminen ja sodan tuhot, Narvan saart