Suupohjan kuukkelipopulaation efektiivinen populaatiokoko ja populaation elinkelpoisuus

Genetic variation is vital for both contemporary and long-term wellbeing of populations. Whereas heterozygosity (Ho) and allelic richness (A) are commonly used to measure the level of genetic diversity in a population, effective population size (Ne) describes the speed of loss of genetic variation. Various effective population sizes are proposed as standards for safe retention of genetic variation in a Minimum Viable Population (MVP). Since the 1940s, several types of effective population size estimators have been developed. Earlier estimators relied on demographic parameters, whereas genetic estimators are based on the analysis of either one or two genetic samples from a population. All Ne estimators have their unique sensitivities and limiting assumptions, which complicate the choice of estimator, comparison of results of different studies and the assessment of the reliability of the results. Ne estimators have recently been used e.g. in the monitoring of many aquatic populations, but their reliability and comparability has not often been tested with extensive ecological and genetic data, and it is not well established how much added value they bring to the conservation of easily observable species. I tested this with an extensive dataset on the Siberian jays (Perisoreus infaustus) living in Suupohja, Finland (62°22'N, 21°30'E). The Suupohja Siberian jays form one of the few isolates of Siberian jays in Southern Finland. I utilised three demographic and three genetic Ne estimators to estimate the Ne and the Ne/N ratio in the Suupohja Siberian jays, and compared the findings to the Ho and A estimates calculated with the same data, and to various suggested MVP standards. The results showed that the ratio of effective and census population sizes (Ne/N) is close to 0.6 in the Suupohja Siberian jays. Uneven survival of offspring and population size fluctuations are the main factors in the formation of this ratio. The average genetic Ne estimate would, then, suggest a census population size of 44 % higher than the average N in the Suupohja study area. This result is probably connected to the high proportion of breeding immigrants in the data, which would cause the Ne estimates to reflect a larger genetic neighbourhood than the study area. The genetic Ne estimates also suggest that the Suupohja Siberian jays might not be able to maintain their genetic diversity in the long term if gene flow would cease due to further isolation, especially if isolation would also cause a faster demographic decline. Conservation attempts should aim at ensuring gene flow to the remaining Siberian jay isolates in Southern Finland, in order to protect them from increasing genetic uniformity and inbreeding. It is possible that while the average dispersal distances in the Siberian jay are short, occasional long-distance dispersal events have an important role in the pretention of genetic structuring in a Siberian jay population. Ne estimation based on demographic data was laborious in the case of the Suupohja Siberian jays, whereas the genetic Ne estimates showed large variation depending on year and estimation method used. Reliable estimation of Ne with genetic methods would have required information on the large-scale genetic structure of the population. In any case, Ne estimates gave a clearer picture on the genetic viability of the Suupohja Siberian jays than the Ho and A estimates, which did not indicate any decrease of genetic diversity during the study period.Geneettinen vaihtelu on elintärkeää populaatioiden hyvinvoinnille. Siinä missä heterotsygotiaa (Ho) ja alleelirikkautta (A) käytetään yleisesti populaation geneettisen vaihtelun mittareina, efektiivinen populaatiokoko (Ne) mittaa populaation geneettisen vaihtelun häviämisnopeutta. Useita efektiivisiä populaatiokokoja on ehdotettu geneettisen vaihtelun turvallisen säilyttämisen standardiksi pienimmässä elinkelpoisessa populaatiokoossa (MVP). Efektiivisen populaatiokoon mittareita on kehitetty 1940-luvulta lähtien. Varhaisemmat mittarit ovat perustuneet populaation demografisille ominaisuuksille. Geneettiset mittarit perustuvat yhden tai kahden geneettisen näyte-erän analyysille. Kaikilla efektiivisen populaatiokoon mittareilla on ominaisia herkkyyksiään ja käyttörajoituksiaan, mikä vaikeuttaa mittarin valintaa, tulosten vertailukelpoisuutta ja tulosten luotettavuuden arviointia. Efektiivisen populaatiokoon mittausta on käytetty monien akvaattisten populaatioiden seurannassa, mutta mittareiden luotettavuutta ja vertailukelpoisuutta on vain harvoin voitu testata kattavalla demografisella ja geneettisellä aineistolla, eikä tarjolla ole selkeää näkemystä siitä, kuinka paljon lisähyötyä ne tuovat muutoinkin helposti seurattavien lajien suojeluun. Testasin tätä Suomen Suupohjassa, 62°22'N, 21°30'E, eläviä kuukkeleita (Perisoreus infaustus) käsittelevällä aineistolla. Suupohjan kuukkelit muodostavat yhden Etelä-Suomen harvoista kuukkelialueista. Käytin kolmea demografista ja kolmea geneettistä efektiivisen populaatiokoon mittaria määrittääkseni populaation efektiivisen koon sekä efektiivisen ja todellisen koon suhteen (Ne /N), ja vertailin tuloksia heterotsygotia- ja alleelirikkausarvoihin sekä keskusteluun pienimmästä elinkelpoisesta populaatiokoosta. Tulosten mukaan efektiivisen ja todellisen populaatiokoon suhde on kuukkelilla noin 0.6. Suhteen muodostumiseen vaikuttivat lisääntymismenestyksen vaihtelu ja populaatiokoon heilahtelut. Geneettisillä mittareilla mitatun efektiivisen populaatiokoon mukaan kuukkelien todellinen populaatiokoko olisi 44 % korkeampi kuin tutkimusalueen keskimääräinen populaatiokoko. Tulos lienee sidoksissa yllättävän korkeaan immigranttien osuuteen lisääntyvistä yksilöistä, mistä johtuen geneettinen aineisto heijastelisi tutkimusaluetta laajempaa geneettistä naapurustoa. Tulokset osoittavat myös, etteivät Suupohjan kuukkelit todennäköisesti kykenisi säilyttämään geneettistä vaihteluaan ilman immigraatiota, etenkin jos immigraation lakkaaminen johtaisi myös populaatiokoon laskuun. Suojeluyritysten tulisi tähdätä geenivirran varmistamiseen Etelä-Suomen jäljellä oleville kuukkelialueille geneettisen yhdenmukaistumisen estämiseksi. Koska keskimääräiset dispersaalimatkat ovat kuukkelilla lyhyitä, on mahdollista, että harvinaisemmilla pitkän matkan dispersaalitapahtumilla on keskeinen rooli geneettisen eriytymisen estämisessä. Efektiivisen populaatiokoon arviointi demografisen aineiston perusteella oli työlästä, kun taas geneettiset arviot ilmensivät suurta vaihtelua vuodesta ja mittarista riippuen. Luotettava efektiivisen populaatiokoon arviointi olisi edellyttänyt populaation geneettisen rakenteen parempaa etukäteistuntemusta. Efektiivisen populaatiokoon mittaus antoi kuitenkin selkeämmän kuvan Suupohjan kuukkeleiden geneettisestä hyvinvoinnista kuin mitatut heterotsygotia- ja alleelirikkausarvot, jotka eivät osoittaneet minkäänlaista geneettisen vaihtelun laskua tutkimusajanjaksolla

Temporal habitat dynamics and conservation planning : The case of the false heath fritillary

A noticeable fraction of the World's species inhabit disturbed or early-succession habitats. In Finland, 23.3 % of the endangered species are species of traditional agricultural biotopes or otherwise human-modified habitats. These habitats are, after forests, the second most important habitat for endangered species in Finland. When conservation plans have to be designed for early-succession habitats and their species, specific complexities emerge due to their transitional nature. Protected areas are vulnerable to discontinuities in maintenance funding, and alternative strategies for site maintenance vary in terms of maintenance type, intensity and frequency. Besides the establishment of protected areas, species persistence may sometimes be better supported by altering the dynamics of transitional habitats or by establishing new habitat sites. My thesis focuses on the challenges of conservation planning that are related to the maintenance of specific successional stages or disturbance frequencies in dynamically changing environments. My study species is an endangered butterfly, the false heath fritillary (Melitaea diamina), an endangered Finnish butterfly. The false heath fritillary has the status of a species of strict protection in Finland due to the rapid shrinkage of its distribution during the past decades. I have used the false heath fritillary and its habitats as a case study to develop methods to estimate habitat destruction rates, habitat maintenance effects and the spatial emergence pattern of dynamic habitats from field data. We use metapopulation models to study how changes in the patterns of patch emergence and destruction affect population viability and how habitat dynamics affect conservation success. Finally, we contrast our results against the institutional constraints in false heath fritillary conservation. Our results show that false heath fritillary habitats, which occur on multiple land use types, have high destruction rates and reach their best quality 2-3 years since maintenance. In simulations, the habitat turnover rate and the spatio-temporal pattern of habitat patch emergence have a significant effect both on population viability and on the effectiveness of conservation actions. The institutional constraints of false heath fritillary conservation have led to unpredictability in habitat maintenance resourcing. Conservation planning for early-successional species requires monitoring of habitat dynamics and prediction of changes in the future availability of habitat. The availability of site maintenance funding should be taken into account already during the conservation planning phase.Merkittävä osa maapallon lajistosta asuu häirityissä tai alkuvaiheen sukkession elinympäristöissä. Suomessa 23.3 % uhanalaisiksi luokitelluista lajeista elää perinneympäristöissä ja muissa ihmisen muokkaamissa elinympäristöissä. Nämä elinympäristöt ovat metsien jälkeen toiseksi tärkein uhanalaisten lajien elinympäristö Suomessa. Elinympäristöjen umpeenkasvu monimutkaistaa avointen elinympäristöjen lajiston suojelemista. Perustettavat suojelualueet ovat haavoittuvia hoitorahoituksen katkoksille, eikä avointen elinympäristöjen paras mahdollinen hoitotapa, -intensiteetti tai -tiheys ole itsestään selvä. Suojelualueiden perustamisen sijaan lajien selviämistä voi joskus paremmin edistää pidentämällä tilapäisten elinympäristöjen elinikää tai luomalla uusia elinympäristöjä. Käytän väitöskirjatutkimukseni tutkimuslajina suomalaista uhanalaista perhoslajia, tummaverkkoperhosta (Melitaea diamina). Tummaverkkoperhonen on luokiteltu luonnonsuojeluasetuksessa erityisesti suojeltavaksi lajiksi, sillä sen levinneisyysalue on maankäytön muutosten seurauksena kutistunut rajusti vuosikymmenien takaisesta. Lajin suojelua vaikeuttaa lajin riippuvuus häirityistä elinympäristöistä, nopeasti umpeen kasvavista kosteista niityistä. Suomen luonnonsuojelulainsäädäntö määrittelee viranomaistoimia, joiden tarkoituksena on taata lajin suotuisa suojelun taso, mutta se ei osoita resurssien lähdettä lajin elinympäristöjen ylläpitoon. Kehitän tummaverkkoperhosen ja sen elinympäristöjen avulla menetelmiä arvioida maastoaineistosta lajin elinympäristöjen tuhoutumisnopeutta sekä uusien elinympäristöjen ilmaantumisrakennetta. Tutkimme, kuinka muutokset elinympäristöjen ilmaantumisessa ja tuhoutumisessa vaikuttavat populaatioiden selviytymiseen. Lopuksi vertaamme tuloksia tummaverkkoperhosen suojelukäytäntöihin. Tulostemme perusteella tummaverkkoperhosen elinympäristöillä on nopea tuhoutumistahti ja niiden laatu on parhaimmillaan 2-3 vuotta hoitotoimien jälkeen. Elinympäristöjen vaihtuvuus heikentää populaatioiden elinvoimaisuutta ja vaikuttaa siihen, millaiset suojelutoimet esim. suojelukohteiden määrä ja sijainti ovat lajin kannalta tehokkaita. Tummaverkkoperhosniittyjen hoitorahoitus vaihtelee vuosittain ennalta-arvaamattomasti, mikä monimutkaistaa suojelun suunnittelua. Häirityissä ympäristöissä elävien lajien suojelu hyötyy siitä, jos elinympäristöjen muutosta voidaan seurata ja elinympäristöjen tulevaa saatavuutta ennakoida. Elinympäristöjen hoitorahoituksen saatavuus tulisi ottaa huomioon jo suojelusuunnitelmia tehdessä. Hoitorahoituksen joustavat käyttömahdollisuudet auttaisivat kohdentamaan hoitotoimia kustannustehokkaasti

Metapopulation perspective to institutional fit : maintenance of dynamic habitat networks

Species living in metapopulations depend on connected habitat networks for their survival. If habitat networks experience fast temporal dynamics, species conservation requires preventing habitat discontinuities that could lead to metapopulation extinctions. However, few institutional solutions exist for the maintenance of spatiotemporally dynamic habitat networks outside of protected areas. To explore this often neglected problem, we studied the institutional fit of false heath fritillary (Melitaea diamina) conservation in Finland from the perspective of conservation institutions' ability to manage early successional habitat availability for this endangered species. We identified four institutional arrangements that enable effective conservation management of dynamic habitat networks: (1) acknowledgment of habitat dynamics, (2) monitoring of and responding to changes in the habitat network, (3) management of resources for fluctuating resource needs, and (4) scaling of activities through flexible collaborations. These arrangements provide the institutional flexibility needed for responding to temporal changes in habitat availability.Peer reviewe

Analyzing fair access to urban green areas using multimodal accessibility measures and spatial prioritization

Maintaining enough green areas and ensuring fair access to them is a common planning challenge in growing and densifying cities. Evaluations of green area access typically use metrics like population around green areas (within a certain buffer), but these do not fully ensure equitable access. We propose that using systematic and complementarity-driven spatial prioritization, often used in nature conservation planning, could assist in the complex planning challenge. Here, we demonstrate the use of spatial prioritization to identify green areas with highest recreational potential based on their type and their accessibility for the residents of the Helsinki Metropolitan area, the capital district of Finland. We calculated travel times from each city district to each green area. Travel times were calculated separately to local green areas using active travel modes (walking and biking), and to large forests (attracting people from near and far) using public transport. We prioritized the green areas using these multimodal travel times from each district and weighting the prioritization with population data with Zonation, conservation prioritization software. Compared to a typical buffer analysis (population within a 500 m buffer from green areas), our approach identified areas of high recreational potential in different parts of the study area. This approach allows systematic integration of travel-time-based accessibility measures into equitable spatial prioritization of recreational green areas. It can help urban planners to identify sets of green areas that best support the recreational needs of the residents across the city.Peer reviewe

The dual role of rivers in facilitating or hindering movements of the false heath fritillary butterfly

Background Species movement responses to landscape structures have been studied using a variety of methods, but movement research is still in need of simple methods that help predicting and comparing movements across structurally different landscapes. We demonstrate how habitat-specific movement models can be used to disentangle causes of differentiated movement patterns in structurally different landscapes and to predict movement patterns in altered and artificial landscapes. In our case study, we studied the role of riparian landscapes to the persistence of the endangered false heath fritillary butterfly (Melitaea diamina) in its newly discovered coastal distribution region in Finland. We compared the movement parameters of the riparian population to two reference populations by using capture-recapture data and habitat-specific diffusion modelling, and analysed the role of the river and riverbank buffer zones in facilitating or hindering false heath fritillary movement with movement simulations. Results The riparian population of the false heath fritillary did not show major differences to reference populations in terms of movement parameters within breeding habitat, high-quality matrix and low-quality matrix. However, movement simulations showed that the habitat-specific movement parameters estimated for the false heath fritillary can lead into markedly different movement patterns in structurally different landscapes. An artificial riparian landscape mimicking those of the coastal distribution resulted into more directional, longitudinal movements both parallel and perpendicular to the river than a more mosaic-like landscape, but the existence of the river in the landscape reduced movements across the river. Conclusions Our study demonstrates how habitat-specific movement models enable comparisons of movement patterns across structurally different real, altered and artificial landscapes. As such, they can be used to compare movement parameters across populations, to study the effects of management interventions to endangered species and to identify areas that have high sensitivity to individual movement. In our case study, the river is shown to perform a dual role for the movements of the riparian false heath fritillary population. Whereas the river acts as a moderate movement barrier for the false heath fritillary, the longitudinal configuration of riverbank habitats provides a means especially for the male false heath fritillaries to move across the landscape.Peer reviewe

The dual role of rivers in facilitating or hindering movements of the false heath fritillary butterfly

Background Species movement responses to landscape structures have been studied using a variety of methods, but movement research is still in need of simple methods that help predicting and comparing movements across structurally different landscapes. We demonstrate how habitat-specific movement models can be used to disentangle causes of differentiated movement patterns in structurally different landscapes and to predict movement patterns in altered and artificial landscapes. In our case study, we studied the role of riparian landscapes to the persistence of the endangered false heath fritillary butterfly (Melitaea diamina) in its newly discovered coastal distribution region in Finland. We compared the movement parameters of the riparian population to two reference populations by using capture-recapture data and habitat-specific diffusion modelling, and analysed the role of the river and riverbank buffer zones in facilitating or hindering false heath fritillary movement with movement simulations. Results The riparian population of the false heath fritillary did not show major differences to reference populations in terms of movement parameters within breeding habitat, high-quality matrix and low-quality matrix. However, movement simulations showed that the habitat-specific movement parameters estimated for the false heath fritillary can lead into markedly different movement patterns in structurally different landscapes. An artificial riparian landscape mimicking those of the coastal distribution resulted into more directional, longitudinal movements both parallel and perpendicular to the river than a more mosaic-like landscape, but the existence of the river in the landscape reduced movements across the river. Conclusions Our study demonstrates how habitat-specific movement models enable comparisons of movement patterns across structurally different real, altered and artificial landscapes. As such, they can be used to compare movement parameters across populations, to study the effects of management interventions to endangered species and to identify areas that have high sensitivity to individual movement. In our case study, the river is shown to perform a dual role for the movements of the riparian false heath fritillary population. Whereas the river acts as a moderate movement barrier for the false heath fritillary, the longitudinal configuration of riverbank habitats provides a means especially for the male false heath fritillaries to move across the landscape.Peer reviewe

Kun metsänhoito paikallistuu, tarvitaanko kansallista metsäpolitiikkaa? Nepalin metsäsektorin kansallinen keskustelu Terain alueen metsäpolitiikan kehityksessä

Tutkimus käsittelee kansallisen metsäpolitiikan roolia kehitysmaiden paikallistuvassa metsänhoidossa. Tutkimustapauksena käytän Nepalin metsäsektorin keskustelua koskien Terain alueen metsien hoitoa ja metsänhoidon paikallistamista. Ensisijainen aineistoni koostuu talvella 2001-2002 kerätyistä vapaamuotoisista haastatteluista, joihin osallistui Nepalin metsäsektorilla toimineita virkamiehiä, kehitysyhteistyöjärjestöjen työntekijöitä, aktivistijärjestöjen edustajia ja nepalilaisia tutkijoita. Argumenttianalyysin ja kulttuuriteorian avulla pureudun siihen, millaisia rooleja toimijat ottivat Terain metsänhoitoa koskevassa keskustelussa. Haastattelujen ajankohtana metsäsektorin keskusteluista oli hahmotettavissa neljä Terain metsänhoidon mallia: yhteisömetsätalous, teknis-taloudellinen metsänhoito, verotetun yhteisömetsätalouden ja yhteismetsänhoidon yhdistelmä sekä piirikuntakohtaisten metsänhoitosuunnitelmien malli. Näistä malleista keskustellessaan toimijat osoittivat omaksuneensa roolin paitsi kansallisten kysymysten tarkastelijoina, myös kehitysideoiden ja poliittisten mallien siirtäjinä alueelta toiselle ja kansainväliseltä tasolta paikalliselle tasolle. Heille oli kertynyt kokemusta metsäpolitiikan onnistumisista ja epäonnistumisista, ja tämän kokemuksensa turvin he pyrkivät toimimaan metsäpoliittisten mallien toteutuvuuden arvioijina. Vaikka Terain metsäpolitiikan paikallistuminen oli Nepalissa laajalti hyväksytty suunta, kansallisella keskustelulla oli Terain metsäpolitiikassa rooleja, jotka eivät olisi olleet luontevasti tai ainakaan nopeasti siirrettävissä osaksi paikallisen tason toimintaa. Oleellinen osa kansallisen metsäkeskustelun prosessia oli toimijakentän moniäänisyys: eri toimijoilla oli toisistaan poikkeavat käsitykset metsäpolitiikan tavoitteista ja suurimmista riskeistä. Toimijoiden välinen vuoropuhelu loi prosessin, joka kehitti metsäpolitiikkaa kohti kompromissinomaisia ratkaisuja. Lisäksi toimijoiden erimielisyydet johtivat hallinnollisen desentralisaatiopaineen alla kulttuuriseen desentralisaatioon; osa toimijoista pyrki siirtämään näkemyksiään ja kokemuksiaan itseään vastaaville toimijaryhmille piirikuntatasolla, koska piirikuntien tulevaisuutta ei haluttu saattaa alttiiksi toisten toimijoiden "propagandalle". Toimijoiden yhteistyökykyä heikensi ajattelutapa, että metsäpolitiikasta päätettäessä pitäisi kuunnella vain osallistavan metsänhoidon pääkohdetta eli köyhiä maaseudun asukkaita, ei muita ryhmiä. Pluralismin periaate voisi tarjota lähtökohdan kansallisen tason toimijoiden yhteistyölle. Lisäksi kansallisen tason yhteistoimintaa edesauttaisi, mikäli osallisilla olisi vahvemmat institutionaaliset velvoitteet tehdä yhteistyötä

Kun metsänhoito paikallistuu, tarvitaanko kansallista metsäpolitiikkaa? Nepalin metsäsektorin kansallinen keskustelu Terain alueen metsäpolitiikan kehityksessä

Tutkimus käsittelee kansallisen metsäpolitiikan roolia kehitysmaiden paikallistuvassa metsänhoidossa. Tutkimustapauksena käytän Nepalin metsäsektorin keskustelua koskien Terain alueen metsien hoitoa ja metsänhoidon paikallistamista. Ensisijainen aineistoni koostuu talvella 2001-2002 kerätyistä vapaamuotoisista haastatteluista, joihin osallistui Nepalin metsäsektorilla toimineita virkamiehiä, kehitysyhteistyöjärjestöjen työntekijöitä, aktivistijärjestöjen edustajia ja nepalilaisia tutkijoita. Argumenttianalyysin ja kulttuuriteorian avulla pureudun siihen, millaisia rooleja toimijat ottivat Terain metsänhoitoa koskevassa keskustelussa. Haastattelujen ajankohtana metsäsektorin keskusteluista oli hahmotettavissa neljä Terain metsänhoidon mallia: yhteisömetsätalous, teknis-taloudellinen metsänhoito, verotetun yhteisömetsätalouden ja yhteismetsänhoidon yhdistelmä sekä piirikuntakohtaisten metsänhoitosuunnitelmien malli. Näistä malleista keskustellessaan toimijat osoittivat omaksuneensa roolin paitsi kansallisten kysymysten tarkastelijoina, myös kehitysideoiden ja poliittisten mallien siirtäjinä alueelta toiselle ja kansainväliseltä tasolta paikalliselle tasolle. Heille oli kertynyt kokemusta metsäpolitiikan onnistumisista ja epäonnistumisista, ja tämän kokemuksensa turvin he pyrkivät toimimaan metsäpoliittisten mallien toteutuvuuden arvioijina. Vaikka Terain metsäpolitiikan paikallistuminen oli Nepalissa laajalti hyväksytty suunta, kansallisella keskustelulla oli Terain metsäpolitiikassa rooleja, jotka eivät olisi olleet luontevasti tai ainakaan nopeasti siirrettävissä osaksi paikallisen tason toimintaa. Oleellinen osa kansallisen metsäkeskustelun prosessia oli toimijakentän moniäänisyys: eri toimijoilla oli toisistaan poikkeavat käsitykset metsäpolitiikan tavoitteista ja suurimmista riskeistä. Toimijoiden välinen vuoropuhelu loi prosessin, joka kehitti metsäpolitiikkaa kohti kompromissinomaisia ratkaisuja. Lisäksi toimijoiden erimielisyydet johtivat hallinnollisen desentralisaatiopaineen alla kulttuuriseen desentralisaatioon; osa toimijoista pyrki siirtämään näkemyksiään ja kokemuksiaan itseään vastaaville toimijaryhmille piirikuntatasolla, koska piirikuntien tulevaisuutta ei haluttu saattaa alttiiksi toisten toimijoiden "propagandalle". Toimijoiden yhteistyökykyä heikensi ajattelutapa, että metsäpolitiikasta päätettäessä pitäisi kuunnella vain osallistavan metsänhoidon pääkohdetta eli köyhiä maaseudun asukkaita, ei muita ryhmiä. Pluralismin periaate voisi tarjota lähtökohdan kansallisen tason toimijoiden yhteistyölle. Lisäksi kansallisen tason yhteistoimintaa edesauttaisi, mikäli osallisilla olisi vahvemmat institutionaaliset velvoitteet tehdä yhteistyötä

Kun metsänhoito paikallistuu, tarvitaanko kansallista metsäpolitiikkaa? Nepalin metsäsektorin kansallinen keskustelu Terain alueen metsäpolitiikan kehityksessä

Tutkimus käsittelee kansallisen metsäpolitiikan roolia kehitysmaiden paikallistuvassa metsänhoidossa. Tutkimustapauksena käytän Nepalin metsäsektorin keskustelua koskien Terain alueen metsien hoitoa ja metsänhoidon paikallistamista. Ensisijainen aineistoni koostuu talvella 2001-2002 kerätyistä vapaamuotoisista haastatteluista, joihin osallistui Nepalin metsäsektorilla toimineita virkamiehiä, kehitysyhteistyöjärjestöjen työntekijöitä, aktivistijärjestöjen edustajia ja nepalilaisia tutkijoita. Argumenttianalyysin ja kulttuuriteorian avulla pureudun siihen, millaisia rooleja toimijat ottivat Terain metsänhoitoa koskevassa keskustelussa. Haastattelujen ajankohtana metsäsektorin keskusteluista oli hahmotettavissa neljä Terain metsänhoidon mallia: yhteisömetsätalous, teknis-taloudellinen metsänhoito, verotetun yhteisömetsätalouden ja yhteismetsänhoidon yhdistelmä sekä piirikuntakohtaisten metsänhoitosuunnitelmien malli. Näistä malleista keskustellessaan toimijat osoittivat omaksuneensa roolin paitsi kansallisten kysymysten tarkastelijoina, myös kehitysideoiden ja poliittisten mallien siirtäjinä alueelta toiselle ja kansainväliseltä tasolta paikalliselle tasolle. Heille oli kertynyt kokemusta metsäpolitiikan onnistumisista ja epäonnistumisista, ja tämän kokemuksensa turvin he pyrkivät toimimaan metsäpoliittisten mallien toteutuvuuden arvioijina. Vaikka Terain metsäpolitiikan paikallistuminen oli Nepalissa laajalti hyväksytty suunta, kansallisella keskustelulla oli Terain metsäpolitiikassa rooleja, jotka eivät olisi olleet luontevasti tai ainakaan nopeasti siirrettävissä osaksi paikallisen tason toimintaa. Oleellinen osa kansallisen metsäkeskustelun prosessia oli toimijakentän moniäänisyys: eri toimijoilla oli toisistaan poikkeavat käsitykset metsäpolitiikan tavoitteista ja suurimmista riskeistä. Toimijoiden välinen vuoropuhelu loi prosessin, joka kehitti metsäpolitiikkaa kohti kompromissinomaisia ratkaisuja. Lisäksi toimijoiden erimielisyydet johtivat hallinnollisen desentralisaatiopaineen alla kulttuuriseen desentralisaatioon; osa toimijoista pyrki siirtämään näkemyksiään ja kokemuksiaan itseään vastaaville toimijaryhmille piirikuntatasolla, koska piirikuntien tulevaisuutta ei haluttu saattaa alttiiksi toisten toimijoiden "propagandalle". Toimijoiden yhteistyökykyä heikensi ajattelutapa, että metsäpolitiikasta päätettäessä pitäisi kuunnella vain osallistavan metsänhoidon pääkohdetta eli köyhiä maaseudun asukkaita, ei muita ryhmiä. Pluralismin periaate voisi tarjota lähtökohdan kansallisen tason toimijoiden yhteistyölle. Lisäksi kansallisen tason yhteistoimintaa edesauttaisi, mikäli osallisilla olisi vahvemmat institutionaaliset velvoitteet tehdä yhteistyötä

Institutional fit in the maintenance of dynamic habitat networks for metapopulations

Species living in metapopulations depend on connected habitat networks for survival. If habitat networks experience fast temporal dynamics, species conservation requires preventing habitat discontinuities that could lead to metapopulation extinctions. Few institutional solutions exist for the maintenance of dynamic habitat networks. Institutional fit is a conceptual framework to study how well institutions are aligned with the realities they manage or govern. We studied the institutional fit of false heath fritillary (Melitaea diamina) conservation in Finland from the perspective of conservation institutions' ability to manage early successional habitat availability for this endangered species. We carried out thematic interviews to detail the goals, priorities, decision-making processes, collaborations and practices of false heath fritillary conservation in Finland. We contrasted our findings against literature on (false heath fritillary) metapopulation dynamics in dynamic habitat networks. We found functional, spatial and temporal misfits in the institutions that manage habitat availability for the false heath fritillary. Consequently, we identified four institutional arrangements that enable effective conservation management of dynamic habitat networks - they provide institutional flexibility for responding to temporal changes in habitat availability and therefore alleviate the found institutional misfits. (1) Acknowledgment of habitat dynamics in the levels and forms of governance that control local-level task prioritization, operational tools and resources is needed to address habitat discontinuities as a conservation challenge. Such acknowledgement could be invoked e.g. in the documented causes of threat or in the objectives of species-specific recovery plans. (2) Monitoring changes in the habitat network, organized at shorter time intervals than the expected habitat lifetimes, allows management plans to be iterated based on up-to-date data on the system state. The use of standardized measures in monitoring accumulates data for predicting system dynamics and for estimating the annual need for maintenance. (3) Management of resources for fluctuating resource needs allows conservation managers to respond to changes in the habitat network across time and space with activities that best minimize habitat discontinuities for the species of interest. This requires understanding of the species' metapopulation dynamics and budgets that can be allocated flexibly in time and space despite land property type. (4) Scaling of activities through flexible collaborations enables fast responses to increased maintenance needs. Wider time frames of resource availability, longer planning horizons and long-term contracts enable the build-up of collaboration networks. References: 1. Fabritius H, Jokinen A & Cabeza M. 2017. Metapopulation perspective to institutional fit: Maintenance of dynamic habitat networks. Ecology and Society 22.peerReviewe