Kansainvälinen selvitys velkakonversion ulottuvuuksista yritysjärjestelyiden ja maksukyvyttömyystilanteiden näkökulmasta

Velkakonversion käsitettä ei ole Suomen oikeusjärjestyksessä määritelty lain tasolla. Kansainvälisessä oikeuskirjallisuudessa velkakonversio on kuitenkin määritelty uudelleenjärjestelyinstrumenttina, jonka nojalla velallisyhtiön velkojat vaihtavat tai muuntavat osan yhtiön velkamäärästä vastineeksi velallisyhtiön osakkeista tai osakepääomasta. Konversio voidaan toteuttaa eri valtioiden oikeusjärjestysten rajoissa eri tavoilla, mutta lopputuloksena on aina velallisyhtiön maksamattoman velan täysimäärinen lakkaaminen tai osittainen väheneminen suoritettavan vaihdon tai muunnon johdosta. Yritysrahoituksen kansainvälistymisen ja monipuolistumisen sekä finanssikriisiä seuranneen rahoitusjärjestelmän murroksen, kuten pankkirahoituksen kiristymisen johdosta on ollut tarpeen arvioida kansallisen yrityssaneerausta ja yritysjärjestelyjä koskevan lainsäädännön kehittämistarpeita -ja mahdollisuuksia. Arvioinnin suorittaminen edellyttää ensi vaiheessa riittävän laajaa ja kattavaa kansainvälistä selvitystä merkityksellisten verrokkivaltioiden yhtiö-, maksukyvyttömyys- ja yritysjärjestelylainsäädännöstä. Selvityksessä tarkasteltaviksi verrokkivaltioiksi ovat valikoituneet Ruotsi, Tanska, Yhdistynyt Kuningaskunta, Amerikan Yhdysvallat, Alankomaat, Saksa, Ranska sekä Sveitsi. Tutkimusmenetelminä ovat olleet verrokkivaltioihin sijoittautuneiden asiantuntijaorganisaatioiden antamien kirjallisten vastausten kerääminen ja jalostaminen, relevantin säädöspohjan, oikeuskirjallisuuden sekä oikeuskäytännön tutkiminen, asiantuntijahaastattelut sekä oikeusvertailu. Verrokkivaltioita koskevan selvityksen lisäksi julkaisu sisältää johdannon, aihealuetta koskevan Suomen nykyisen oikeustilan kuvauksen sekä yhteenvedon, jossa on esitetty joitain ajatuksia siitä, millaisia seikkoja sääntelyssä tulisi huomioida, mikäli velkakonversio päätettäisiin ottaa tulevaisuudessa osaksi maksukyvyttömyys- ja yhtiöoikeudellista lainsäädäntöämm

Rahapelien EU-oikeudellinen asema Universaliteetti-Diversiteetti dikotomiassa

Euroopan unionin oikeudellisen järjestelmän fundamentaalisena piirteenä voidaan nähdä unionin ja sen jäsenvaltioiden välillä vallitseva sisäänrakennettu ja dynaaminen jännite, joka koskee erityisesti integraation laajentumista sekä toisaalta jäsenvaltioiden sääntelyautonomiaa. Tätä jännitettä voidaan edelleen kohdennetusti tarkastella mm. federalismin tutkimuksessa vakiintuneen universaliteetti - diversiteetti dikotomian avulla, jossa tietyn entiteetin universaalit eli yleisesti sovellettavat tavoitteet ja säännöt tulee sopeuttaa entiteetin jäsenten monimuotoisiin ja toisistaan eroaviin arvoihin ja intresseihin yhteistyön legitimiteetin varmistamiseksi. EU:n kontekstissa universaaleina ilmiöinä voidaan pitää jo Euroopan talousyhteisön perustamisesta asti integraation vetureina toimineita taloudellisia perusvapauksia sekä syrjimättömyyden ja vapaan kilpailun ihanteita. Diversiteetillä taas voidaan viitata niihin jäsenvaltioille sensitiivisiin asioihin ja intresseihin, joiden suojelemista varten mm. subsidiariteettiperiaate sekä SEU 4(2) artikla on luotu. Nämä arvot heijastuvat usein myös perusvapauksien rajoitusperusteiden taustalla. Rahapelisektori taas on juuri sellainen kansallisesti herkkä ala, jota on perusteltua tarkastella universaliteetti - diversiteetti dikotomian kautta. Tähän vaikuttaa ensinäkin se, että rahapelialaa ei ole vielä tänä päivänä harmonisoitu EU-tasolla, mutta perusvapauksia koskevien sääntöjen on silti katsottu soveltuvan niiden järjestämiseen. Perusvapauksien kuuluessa jaetun toimivallan alueelle Euroopan unionin tuomioistuin on joutunut lukuisissa ennakkoratkaisuissa yli kahden vuosikymmenen aikana ottamaan kantaa rahapelien EU-oikeudelliseen asemaan. Tämän aseman on taas katsottu olevan hyvin kaksijakoinen, sillä toisaalta rahapeleihin liittyy varsinkin sähköisen pelaamisen aikakaudella suuria taloudellisia intressejä niin valtioiden, yksityisten markkinatoimijoiden sekä sisämarkkinoiden näkökulmasta. Toisaalta taas pelaamiseen on läpi historian liitetty erityinen moraalinen, uskonnollinen ja kulttuurinen stigma sekä muita kuluttajan ja yhteiskunnan kannalta negatiivisia aspekteja. Rahapelien kansallinen sääntely onkin perinteisesti ilmentänyt tiukkaa julkisen vallan kontrollia ja oman kokonaisuutensa on muodostanut myös julkisten toimijoiden keräämien pelituottojen ohjaaminen yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Tutkielmassa on tarkoitus vallitsevan lainopin doktriinin avulla selvittää, minkälaisia diversiteettiä ja toisaalta universaliteettia tukevia perusteita voimassaolevasta ja rahapelejä koskevasta EUT:n oikeuskäytännöstä, oikeuskirjallisuudesta ja virallisaineistosta löytyy ja systematisoida ne eri puolille dikotomiaa eli kahtiajakoa. Tämän jälkeen tarkoituksena tulkita sitä, miten rahapelien perinteinen asema EU:ssa on mahdollisesti muuttunut tai tulee muuttumaan. Painopiste on nimenomaan rahapelien EU-oikeudellisessa asemassa, joka on vuonna 1994 annetusta ensimmäisestä rahapelejä koskeneesta Schindler-ratkaisusta asti ilmentänyt toisaalta diversiteettiä tukevaa staattisuutta, mutta myös osoittanut universaliteettia tukevia dynaamisia piirteitä erityisesti sähköisessä pelaamisessa tapahtuneen suuren murroksen johdosta. Sähköinen pelaaminen onkin ennennäkemättömällä tavalla asettanut kyseenalaiseksi tätä taloudellista toimintaa rajoittavat kansalliset ja fragmentoituneet normistot EU-alueella, kun yksityiset online-operaattorit kykenevät vaivatta tarjoamaan pelejään ympäri Eurooppaa kansallisia suojasäännöksiä kiertämällä. Tutkielman keskittyessä universaliteettiin ja diversiteettiin liittyviin kokonaisuuksiin rahapelien kontekstissa on kuitenkin taustoittamistarkoituksessa suotavaa kiinnittää lukijan huomio myös itse rahapelien käsitteeseen, historiaan sekä siihen laajempaan poliittiseen ja oikeudelliseen kontekstiin, jossa rahapelejä koskeva oikeuskäytäntö on syntynyt ja kehittynyt. Diversiteettiä koskevia relevantteja ja tarkastelun kohteena olevia kokonaisuuksia ovat moraaliin, kulttuuriin ja uskontoon liittyvät aspektit, rahapelien erityinen luonne suhteessa muihin samankaltaisiin ilmiöihin, perusoikeudellinen ulottuvuus, kuluttajasuojaan ja yhteiskuntajärjestyksen (ordre public) suojeluun liittyvät oikeuttamisperusteet, SEU 4(2) artiklaa ja toissijaisuusperiaatetta koskeva oikeuskäytäntö sekä erityisesti sähköisiin peleihin luomaan uhkaan ja vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen kieltoon liittyvät perustelut. Universaliteetin osalta pääteemoina ovat vuorostaan empiirinen näyttö rahapelien erityistä luonnetta vastaan, pelien sähköistymisen luoma harmonisaatiopaine ja siihen liittyvä liberalisaatiokehitys keskeisissä jäsenvaltioissa sekä kansallisen harkintavallan kaventuminen oikeuskäytännössä ja virallisaineistossa