Koirien perineaalityrät : kirjallisuuskatsaus

Tutkielman tavoitteena on kirjallisuuskatsauksen avulla koota yhteen koirien perineaalityrän taustoja, oireita, diagnosointia ja hoitoa. Hoitovaihtoehtojen osalta esitellään erilaisia kirurgisia menetelmiä, sekä niiden etuja ja haittoja. Perineaalityrään sairastuvat potilaat ovat lähes poikkeuksetta uroskoiria. Sairauden tausta on huonosti tunnettu, mutta eturauhasen erittämän relaksiinin epäillään olevan osasyyllinen lantion välipohjan lihasten surkastumiseen. Perineaalityrässä vatsaontelon sisältöä (yleisimmin rasvaa, mutta joskus myös elimiä) työntyy lantion välipohjan lihasten läpi lantio-ontelon ulkopuolelle. Perineaalityrä aiheuttaa yleisimpänä oireena erilaisia ulostusvaikeuksia. Elinten tyräytyminen voi aiheuttaa virtsatie- tai suolitukoksen. Yleisin syy eläinlääkärin vastaanotolle hakeutumiseen on omistajan huomaama ulospäin näkyvä turvotus peräaukon seudulla. Diagnoosi perustuu kliiniseen yleistutkimukseen ja peräsuolen kautta tunnusteluun. Perineaalityrän hoito on tyrän kirurginen korjaus. Tyräleikkauksen yhteydessä suositellaan koiran kastraatiota, mikäli potilasta ei ole kastroitu aiemmin. Perineaalityrän korjausmenetelmiä on useita erilaisia, joista kaikkien tarkoituksena on saada lantion välipohjan lihasten tuki ennalleen. Perinteisessä menetelmässä tyräportin reunat yksinkertaisesti ommellaan yhteen. Yleisimmin käytetty menetelmä on sisemmän peittäjälihaksen kielekesiirre, joskin myös muiden lihasten kielekesiirteitä on kirjallisuudessa esitelty. Istutteina voidaan käyttää eläimen omaa peitinkalvoa, sian kudoksista tuotettua istutemateriaalia tai polypropyleeniverkkoa. Myös vatsaontelon elinten kiinnitystä vatsaontelon seinämään on käytetty estämään elinten tyräytyminen. Komplikaatioiden ja uusiutumisen riski vaihtelee käytetystä leikkaustekniikasta riippuen. Yleisin komplikaatio on haavatulehdus, jota pyritään välttämään hyvällä leikkaushygienialla ja peräaukon sulkemisella leikkauksen ajaksi ulosteen valumisen välttämiseksi. Yleisimmin käytetyllä sisemmän peittäjälihaksen kielekesiirteellä uusiutumisen todennäköisyys on 0–36 %. Pääsääntöisesti ennuste koiran kannalta perineaalityräleikkauksen jälkeen on hyvä

Koiran nivelrikko ja ravintolisän käyttö sen hoidossa : pilottitutkimus

Nivelrikko on koirilla yleinen sairaus, joka johtuu nivelruston rappeutumisesta. Edetessään nivelrikko vaikeuttaa koiran liikkumista ja aiheuttaa kipua. Nivelrikon hoidossa joudutaan usein turvautumaan pitkäaikaiseen tulehduskipulääkkeiden käyttöön, jolla voi olla tunnettuja haittavaikutuksia mm. ruoansulatuskanavaan, maksaan ja munuaisiin. Siksi erilaisten ravintolisien, kuten glukosamiinin, kondroitiinin, omega-3-rasvahappojen ja antioksidanttien käyttö nivelrikon hoidossa on nostattanut kiinnostusta, sillä näillä aineilla on todettu haittavaikutuksia vain hyvin harvoin ja lievinä. Ravintolisien käyttöä koiran nivelrikon hoitoon on jonkin verran tutkittu, mutta tutkimustietoa kahden tai useamman ravintolisän yhtäaikaisesta käytöstä löytyy vähemmän. Tämän tutkielman tarkoituksena oli kartoittaa kirjallisuudesta tietämystä tiettyjen ravintolisien vaikutusmekanismeista sekä selvittää, voisiko ravintolisien käytöstä olla apua nivelrikon ja sen aiheuttaman kivun hoidossa koirilla. Hypoteesina oli, että ravintolisän käyttö saattaisi lievittää nivelrikkokipua pilottikoejärjestelyssä. Tutkielman kokeellisessa osuudessa selvitettiin sokkouttamattoman ja kontrolloimattoman, tapaussarja-tyyppisen pilottitutkimuksen avulla Nutrolin Nivel-yhdistelmäravintolisän vaikutusta koiran nivelrikkokipuun keräämällä tietoa tutkimukseen osallistuneiden koirien omistajilta kyselykaavakkeiden avulla. 12 koiraa osallistui tähän tutkimukseen. Tutkimukseen osallistuneet koirat söivät 13 viikon ajan Nutrolin Nivel-ravintolisävalmistetta ruoan mukana pakkauksen annosohjeen mukaisesti. Koirien omistajat täyttivät tutkimuksen aikana viisi kertaa mm. koiran nivelrikko-oireita, yleisvointia, elämänlaatua ja kipulääkkeiden käyttöä kartoittaneen kyselykaavakkeen, josta ennaltavalittujen kysymysten perusteella laskettiin koirille validoitu Helsinki Chronic Pain Index-arvo (HCPI) sekä liikkumista ja elämänlaatua ilmentävät jana-arvot (visual analogue scale, VAS). Verrattuna ravintolisätutkimuksen loppuhetkeä tutkimuksen alkuhetkeen, havaittiin koirien kroonista kipua mittaavan HCPI-arvon alentuneen tilastollisesti merkitsevästi (P=0,048). Myös liikkumisen ja elämänlaadun VAS-arvoissa oli tapahtunut pieneneminen kokeen lopussa, mutta nämä muutokset eivät saavuttaneet tilastollista merkitsevyyttä. Tutkimustuloksemme ja muiden samoja aineita tutkineiden tutkimusten tulosten perusteella on perusteltua olettaa tämän tyyppisellä ravintolisällä olevan jonkinlainen kipua lieventävä vaikutus nivelrikon hoidossa. Jatkossa kuitenkin ehdottomasti tarvitaan hyvin suunniteltu, kontrolloitu, sokkoutettu ja suuremmalla otoskoolla toteutettu kliininen tutkimus näiden suuntaa-antavien tulostemme vahvistamiseksi

Koiran patellaluksaatio : Polvilumpion sijoiltaanmenon korjausleikkaukset Yliopistollisessa Eläinsairaalassa vuosina 2011–2020

Koiran patellaluksaatio eli polvilumpion sijoiltaanmeno on yksi yleisimmistä takajalan ontuman aiheuttajista koiralla. Sen hoidossa käytetään usein kirurgista korjausta, jonka tavoitteena on saada polvilumpio pysymään paikallaan reisiluun telaurassa ja estää näin kipua sekä nivelrikon kehittymistä. Leikkauksessa pyritään suoristamaan polvea ojentavan mekanismin akselia. Tässä retrospektiivisessä tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa Yliopistollisessa Eläinsairaalassa vuosina 2011–2020 kirurgisesti korjattuja polvilumpion sijoiltaanmenoja. Hypoteesina oli, että käytetyt hoitokäytännöt ja leikkaustekniikat vastaavat tutkittua tietoa. Tutkimukseen valittiin kaikki aikavälillä 2011–2020 Yliopistollisessa Eläinsairaalassa operoidut polvilumpion sijoiltaanmenon korjausleikkaukset. Tarkastelun kohteena ovat potilasmateriaalin ja leikkaustekniikoiden lisäksi operaatioiden aikana ja niiden jälkeen käytetty kivunlievitys, leikkausten jälkeiset komplikaatiot sekä operaatioiden jälkeiset käynnit Yliopistollisessa Eläinsairaalassa eläinlääkärin tai eläinfysioterapeutin vastaanotolla ja tukihoitovalmisteiden käyttö leikkausten jälkeen. Leikattuja koiria oli yhteensä 137. 27 koiralla operoitiin molemmat polvet, joten leikkausten kokonaismäärä kyseisenä ajanjaksona oli yhteensä 164. Leikatut koirat edustivat 48 eri rotua. Operoidusta patellaluksaatioista 90 % oli mediaalisia, 9 % lateraalisia ja <1 % (1 kpl) luksoi molempiin suuntiin. Patellaluksaation aste oli määritelty 83 % tapauksista. Näistä tapauksista 3 % oli asteeltaan 4/4, 30 % 3/4, 62 % 2/4, 4 % 1/4 ja <1 % (1 kpl) 0/4. Käytettyihin leikkausteniikoihin kuuluivat pehmytkudostekniikat, osteotomiatekniikat: tuberositas tibiaen siirto ja telauran syventäminen, korrektiivinen osteotomiatekniikka TPLO sekä telauraproteesin asennus. Lähes kaikissa leikkauksissa käytettiin useampaa kuin yhtä leikkaustekniikkaa. Leikkauksen jälkeisiä komplikaatioita esiintyi 22 % tapauksista. Tämän tutkimuksen perusteella Yliopistollisen Eläinsairaalan hoitokäytännöt ja leikkaustekniikat vastaavat tutkittua tietoa

Lemmikkikanien suolistoloiset Suomessa

Tutkielmassa kartoitettiin suomalaisten lemmikkikanien suolistoloistilannetta. Tällaista tutkimusta ei tiettävästi ole aiemmin tehty Suomessa. Tutkimuksen kirjallisuusosuudessa on esitelty kaneilla yleisimmin esiintyviä suolistoloisia erityisesti keskittyen lemmikkikaneihin. Lemmikkikaneilla tehtyjä tutkimuksia on kansainvälisestikin vielä vähän verrattuna villi- ja laboratoriokaneihin. Kirjallisuuskatsaukseen valittiin esiteltäviksi seuraavat kanien suolistoloiset: Eimeria spp, Crytospordium spp, Passalurus ambiguus, Trichuris leporis, Trichystrongyloides retotaeformis, Cittataenia spp, ja Taenia pisiformis. Tutkimusosuudessa tutkittiin ulostenäytteitä McMaster-tekniikalla 159 kappaletta, näistä useamman kanin yhteisnäytteitä oli 11 kpl. Näytteistä Eimeria spp. eli kokkidipositiivisia oli 22,5%:a ja kihomatopositiivisia (Passalurus ambiguus) 4,4%:a. Muita loisia (Trichuris leporis) löytyi vain yhdeltä kaneilta. Kokonaisloisprevalenssi tässä tutkimuksessa oli 24,5%. Riskitekijöiksi kokkidi-infektiolle tässä tutkimuksessa todettiin monikanitalous (eli yli 3 kania taloudessa), p-arvo = 0,002. Riskitekijät, jotka korreloivat monikanitalouden kanssa olivat kanin hankinta kasvattajalta, jalostuskäyttö, nuori ikä, talouden muut eläimet, ulkoilu sekä se, ettei kania oltu lääkitty, steriloitu/kastroitu, eikä hoidettu eläinlääkärissä. Ulkoa kerätyt luonnonkasvit toimivat tässä tutkimuksessa loisinfektiolta suojaavana tekijänä. Selkeää syytä tähän ei löydetty, mutta luonnonkasveja syövät kanit poikkevat ehkä hoidoltaan muiltakin osin niistä kaneista, joille ei luonnonokasveja annettu ravinnoksi. Rutiininomaiset loislääkitykset lemmikkikaneille eivät ole tämän tutkimuksen perusteella tarpeellisia, mutta erityisesti isoissa kaniloissa olisi hyvä säännöllisesti tarkkailla loistilannetta. Mikäli tarvetta loishäädölle ilmenee, on lääkityksen lisäksi huolehdittava myös hygieniasta ja ympäristön puhdistuksesta, etteivät kanit uudelleen infektoidu

Eläinlääkäreiden täydennyskoulutuksen tuotekehityshanke

Tässä julkaisussa on kuvattu eläinlääkäreille tehty täydennyskoulutuskartoitus ja käyty läpi merkittävimpiä jatkokoulutuksen tarjoajia maassamme. Tutkimusosuudessa esitetty kartoitus on tehty syksyllä 2009 niille eläinlääkäriliiton työssäoloeville jäsenille joiden sähköpostiosoite on ollut käytettävissä. Vastaajia oli 19 % kohderyhmästä ja he edustavat melko kattavasti eläinlääkäriliiton jäsenistöä. Eläinlääkärien todettiin olevan aktiivisia täydennyskoulutukseen osallistujia. Tärkein koulutuksentarjoaja oli Suomen eläinlääkäriliitto yhdessä omistamansa koulutuspalveluja tuottavan Fennovet-yrityksen kanssa. Myös Suomen eläinlääkäripraktikot ry on merkittävä täydennyskoulutuksen tarjoaja ja laajemminkin eläinlääkäriyhdistysten rooli on merkittävä. Kaikkiaan koulutuksenjärjestäjiä tuli tutkimuksessa ilmi yli 150. Nykyiseen jatkokoulutukseen ollaan oltu tyytyväisiä. Mieluiten eläinlääkärit osallistuisivat yksittäisiin koulutuspäiviin syksyllä tai talvella. Paras ajankohta on arkisin päiväsaikaan. Myös ulkomailla ollaan valmiita kouluttautumaan, mutta kotimaassakin matkustetaan hyvän koulutuksen vuoksi. Valtion ja yksityisen sektorin palveluksessa työskentelevät eläinlääkärit ovat tilastollisesti muita halukkaampia osallistumaan myös ulkomailla järjestettävään koulutukseen. Suosituimmat opetusmenetelmät ovat asiantuntijaluennot ja käytännön harjoitukset. Merkittävämmäksi esteeksi täydennyskoulutukseen osallistumiselle eläinlääkärit kokevat rahoitukseen liittyvät seikat. Liki yhtä merkittävä este osallistumiselle on eläinlääkärien kokema ajanpuute. Etä- ja virtuaalioppimisvälineiden käyttö on tuttua vain puolelle eläinlääkäreistä. Tutkimus-, asiantuntija- ja opetustehtävissä sekä teollisuuden piirissä työskentelevät eläinlääkärit olivat käyttäneet opiskelussaan tilastollisesti merkittävästi muita enemmän etä- ja virtuaaliopetuksen välineitä. Näiden kautta tarjottavan täydennyskoulutuksen määrän lisääntyminen johtaisi todennäköisesti täydennyskouluttautumisen lisääntymiseen 22,2 % vastaajista ja mahdollisesti 46,8 %:lla. Koulutuksen kustannuksiin nykyisellään oltiin melko tyytyväisiä. Kustannuksista vastasivat likimain yhtä usein työnantaja kuin työntekijäkin, tosin vastaajista valtaosa (85,3 %) oli sitä mieltä että työnantajan tulisi vastata täydennyskoulutuksen kustannuksista. Mieseläinlääkärit olivat tilastollisesti merkittävästi valmiimpia maksamaan koulutuksesta naisia enemmän. Eri työnantajien välillä oli tilastollisesti merkittäviä eroja kustannusten jakautumisessa työntekijän ja työnantajan välillä. Tärkein täydennyskoulutuksen tiedotuskanava on Eläinlääkärilehti. Myös internet ja sähköpostilistat ovat tärkeitä koulutusinformaation jakelun kanavia. Suosituimmat koulutusaiheet joihin eläinlääkärit haluaisivat osallistua olivat pieneläinten uudet hoitokäytännöt ja peruspraktiikka, akuutti ensiapu, käypähoito, esimiestaidot sekä tuotantoeläinpraktiikan tietojen päivitys

Puudutteiden käyttö koirilla ja kissoilla

Tutkielman tavoitteena oli luoda kattava katsaus yleisimmin käytettävistä puudutteista, niiden farmakologiasta sekä toksikologiasta. Tutkielmassa käydään läpi erilaisia yleisimpiä puudutetekniikoita, niiden käyttöindikaatioita sekä mahdollisia komplikaatioita. Tutkielman toksikologiaosuudessa käsitellään tyypillisimpiä komplikaatioita ja niiden hallintaan liittyviä ensiaputoimenpiteitä. Puudutteiden merkitys eläinlääkinnässä on kasvanut samalla kun eläinten kokeman kivun merkitys ja tiedostaminen on lisääntynyt eläinlääketieteessä. Puudutteita käyttämällä voidaan estää kipustimuluksen synty solutasolla, jolloin pystytään vaikuttamaan operaationjälkeisen kivunhallinnan tarpeeseen. Ennaltaehkäisy onkin paras tapa hallita kipua ja tutkimusten mukaan jopa voimakasta kipulääkitystä tehokkaampi hoitomuoto postoperatiiviseen kipuun. Puudutteiden merkitys yleisanesteettien vähentäjänä nousee erityisen tärkeäksi silloin, jos potilas ei heikon yleiskunnon takia kestä pitkää tai syvää anestesiaa tai anestesia voi olla vaarallinen, kuten esimerkiksi sektiossa pennuille. Puudutusta tehtäessä on aina otettava huomioon puudutusalueen anatomia sekä eläinlajien väliset poikkeavuudet. Ennen injektiota suoritettu aspiraatio ja hidas injektio ovat helpoin tapa ehkäistä puudutteista johtuvia haittavaikutuksia. Puuduteaineiden annostukset vaihtelevat eläinlajin mukaan, tyypillisesti kissat ovat koiria herkempiä puudutteiden sivuvaikutuksille. Myös potilaan ikä ja yleiskunto vaikuttavat käytettävän puudutteen määrään. Yksinkertaisimpia puudutteen käyttötekniikoita ovat infiltraatiopuudutus ja pinnallinen puuduttaminen. Sumute tai splash- eli lammikointitekniikalla voidaan operoitavaa aluetta pitää kontaktissa puudutteeseen, jolloin se aiheuttaa jonkinasteista puutumista ja kipustimuluksen heikkenemistä. Tekniikkaa käytetään esimerkiksi munasarjojen poiston yhteydessä. Hermopuudutuksissa puudute injisoidaan hermon ympärille, jolloin hermon toiminta estyy ja sen hermottaman alueen motorinen ja sensorinen toiminta lakkaa puudutteen vaikutusajaksi. Epiduraalipuudutuksessa, interkostaalipuudutuksessa tai pleurapuudutuksessa puudutteen teho perustuu siihen, että se pääsee riittävänä pitoisuutena leviämään tilaan, jossa hermojen toiminnan halutaan estyvän. Puudutteiden haittavaikutukset johtuvat yleensä siitä, että turvallinen annostaso on ylitetty tai puudute annostellaan suonensisäisesti. Tällöin saattaa esiintyä keskushermosto-oireita, verenkiertoelimistön toimintahäiriöitä ja vakavassa tilanteessa hengityslamaa. Esiintyvät oireet riippuvat jossain määrin puuduteaineesta, esimerkiksi bupivakaiini on lidokaiinia ja levobupivakaiinia huomattavasti toksisempi sydänlihakselle. Toksisia vaikutuksia hoidetaan oireenmukaisesti estämällä kouristelu, valvomalla sydämen toimintaa sekä takaamalla elimistön hapensaanti. Puudutteet ovat olennainen osa nykyaikaista ja asianmukaista kivunhallintaa, vähentävät yleisanesteettien tarvetta ja estävät oikein tehtynä kipukokemuksen syntyä. Puudutteiden käyttö eläinlääketieteessä on siis perusteltavissa eettisestä, taloudellisesta sekä potilasturvallisuusnäkökulmasta

Purentaviat koirilla : kirjallisuuskatsaus

Tämä lisensiaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus koirien purentavioista. Työn tarkoitus on koota ajantasaista tietoa koirien purentavioista – etiologiasta, luokittelusta ja yleisyydestä. Tutkielmassa käydään läpi suppeasti purentavikojen hoitovaihto-ehtoja ja esitellään oikomishoito pääpiirteissään. Normaali purenta muodostuu koiralla pääkallon, leukaluiden, hampaiden, leukanivelen ja pään pehmytkudoksien muodos-tamasta kokonaisuudesta. Purentaviaksi määritellään mikä tahansa muutos purennassa, joka poikkeaa normaalin purennan määritelmästä. Tutkimuksissa on havaittu purentavikojen olevan yleinen ongelma, ja purentaviat ovat lisääntyneet koirien jalostuksen myötä. Purentavikoja esiintyy sekä maitohampaistossa, että pysyvässä hampaistossa. Purentavika voi olla pel-kästään kosmeettinen haitta, mutta usein siihen liittyy myös vakavia patologisia muutoksia suussa, jotka aiheuttavat koiralle merkittävää kipua ja epämukavuutta. Purentaviat luokitellaan tyypillisesti neljään eri luokkaan. Luokkaan I kuuluvat hammasperäiset purentaviat ja luokkiin II-IV kuuluvat leukaluuperäiset purentaviat. Luokka II tunnetaan yleisimmin yläpurentana, luokka III alapurentana ja luokka IV leukojen epäsymmetriana. Purentavioista suuri osa on perinnöllisiä ja osa hankittuja tai trauman seurauksena syntyneitä. Leukaluuperäisiä purenta-vikoja pidetään yleisesti perinnöllisinä vikoina, jotka tulisi huomioida jalostuksessa. Kuitenkin useiden brakykefaalisten rotujen rotumääritelmässä on sallittu tietyn asteinen alapurenta, jonka seurauksena luokan III purentaviat ovat yleistyneet näissä roduissa. Purentavika on tärkeää havaita ja tunnistaa aikaisessa vaiheessa. Mikäli purentavika ilmenee maitohampaistossa, pyritään ajoissa aloitetulla hoidolla estämään purentavian syntyminen pysyvään hampaistoon. Purentavikoja voidaan hoitaa monella eri tapaa. Oikomishoidolla tarkoitetaan purentavian korjaamista toimivaksi ja ei-traumaattiseksi. Oikomishoito sisältää sekä omistajien valistamista, ehkäiseviä toimia, sekä purentavian korjaavia toimenpiteitä. Yleisimpiä varsinaisia hampaita oiko-via menetelmiä, missä hampaiden asentoa ja paikkaa muutetaan oikomiskojeen aikaansaamalla hampaan liikkeellä, ovat esimerkiksi pallo-oikominen, kruunupidennykset, vinolevy sekä voimalanka, joka ankkuroidaan hampaiden välille ham-paisiin kiinnitettävien kiinnikkeiden avulla. Muita hoitovaihtoehtoja ovat hampaan poisto tai kruununlyhennys ja pulpa-amputaatio tai juurihoito. Hoidon valinnassa on otettava huomioon useita eri tekijöitä. Kojeilla tapahtuvaan oikomishoitoon ryhtyminen vaatii omis-tajalta sitoutumista useaan hoitokertaan ja kontrolleihin sekä koiran suuhygienian huolelliseen ylläpitoon. Oikomishoidon etuna on usein koiralle tärkeiden hampaiden, kuten kulmahampaiden säilyttäminen. On huomioitava kuitenkin, että oiko-mishoidon jälkeen koiraa ei tule käyttää jalostukseen, eikä se saa osallistua koiranäyttelyihin. Muiden hoitojen etu verrattu-na oikomishoitoon, on yleensä yhdellä yleisanestesiaa vaativalla toimenpiteellä korjaantuva purenta, ja se että pennun elämää ei rajoiteta useiden viikkojen tai kuukausien ajan. Osa toimenpiteistä on kuitenkin kudostraumaattisempia (hampai-den poistot) ja saattavat vaatia jatkuvia röntgenkontrolleja (pulpa-amputaatio, juurihoito). Kaikkien hoitovaihtoehtojen tarkoitus on saada aikaan koiralle toimiva, ei-traumaattinen purenta

Olkanivelen ja koko kinnernivelen jäykistysleikkaukset : kirjallisuuskatsaus ja kaksi potilastapausta

Peer reviewe

Cavalier kingcharlesinspanieleiden Chiari-tyyppinen epämuodostuma ja syringomyelia : yleisyys Suomessa seulontakuvatuilla koirilla ja syringomyeliaoireiluun liittyvät riskitekijät

Chiari-tyyppinen epämuodostuma ja syringomyelia ovat yleisiä muutoksia cavalier kingcharlesinspanieleilla eli cavaliereilla. Chiari-tyyppinen epämuodostuma on usean eri tekijän muodostama ongelmakokonaisuus, johon liittyy sekä kallon että kallo-kaularankaliitoksen epänormaali kehittyminen. Chiari-tyyppinen epämuodostuma voi johtaa syringomyeliaan, muttei läheskään aina. Syringomyeliassa aivo-selkäydinnesteen virtaus on normaalista poikkeavaa, minkä seurauksena selkäytimeen muodostuu nesteontelo tai -onteloita. Syringomyelian syntymekanismi on osittain vielä epäselvä, mutta taustalla on havaittu olevan ainakin kallon ja kallo-kaularankaliitoksen rakenteellisia poikkeavuuksia, kuten takaraivoluun kehityshäiriöitä, pikkuaivojen painautumista ja tyräytymistä sekä kallon takakuopan ja niska-aukon ahtautumista. Rodun pieni koko ja brakykefaalisuus ovat syringomyelialle altistavia tekijöitä. Syringomyelia on yleensä oireeton, mutta pahimmillaan se voi aiheuttaa vakavaa hermokipua ja neurologisia puutoksia. Työn tavoitteena oli kuvata Chiari-tyyppisen epämuodostuman ja syringomyelian syntymekanismeja, riskitekijöitä ja etenemistä sekä selvittää näiden poikkeavuuksien eri vakavuusasteiden yleisyyttä Suomessa vuosina 2014–2018 seulontakuvatuilla cavaliereilla. Tavoitteena oli myös tutkia syringomyelian yhteydessä tavattavan aivokammioiden laajentumisen esiintyvyyttä. Lisäksi pyrittiin selvittämään cavaliereilla tavallisen sivulöydöksen, erittävän keskikorvan yleisyyttä suomalaisilla cavalierella. Tutkimuksen hypoteesina oli, että nämä muutokset ovat yleisiä suomalaisilla cavaliereilla, ja että syringomyeliaa esiintyy eniten yli 5-vuotiailla cavaliereilla. Työ tehtiin, koska tutkimusta Chiari-tyyppisen epämuodostuman ja syringomyelian esiintyvyyksistä Suomessa ei ole aiemmin julkaistu. Magneettikuvat on otettu matala- tai korkeakenttämagneetilla, ja löydökset on luokiteltu Suomen Kennelliitossa sen neurologiatyöryhmän laatiman arvosteluasteikon perusteella. Kuvien löydökset ja tutkimuksen kannalta keskeisimmät potilastiedot koottiin Excel-taulukkoon, josta laskettiin Chiari-tyyppisen epämuodostuman, syringomyelian ja aivokammioiden laajentuneisuuden eri vakavuusasteiden yleisyys prosentteina koko tutkimuspopulaatiossa ja erikseen eri ikäluokissa. Lisäksi eri vakavuusasteiden osuudet laskettiin erikseen oireilevien ja oireettomien koirien ryhmissä. Erittävän keskikorvan yleisyys molemmissa tai vain toisessa keskikorvassa laskettiin vastaavalla tavalla. Hypoteesin mukaisesti Chiari-tyyppinen epämuodostuma, syringomyelia ja erittävä keskikorva ovat yleisiä löydöksiä myös suomalaisilla cavaliereilla. Chiari-tyyppinen epämuodostuma todettiin 99,7 %:lla, syringomyelia 38 %:lla ja erittävä keskikorva 55%:lla tutkituista koirista. Aivokammioiden laajentumista havaittiin 28 %:lla. 18 kk─3-vuotiaista koirista syringomyelia todettiin 40 %:lla ja yli 5-vuotiaista koirista 44 %:lla, mikä tukee aiempien tutkimusten tuloksia syringomyelian etenevästä luonteesta. Selkäytimen nesteonteloiden maksimihalkaisijat sijaitsivat tyypillisimmin kaularangan alueella C2─C3, jonka on aiemmissakin tutkimuksissa todettu olevan tavallisimpia sijainteja nesteonteloiden maksimihalkaisijoille. Oireilevista koirista syringomyelia todettiin 72 %:lla ja oireettomista koirista 34 %:lla. Kaikilta oireilevilta cavaliereilta ei siis löydetty oireita selittävää nesteonteloa, ja toisaalta taas useilla koirilla, joilla ei ollut oireita, todettiin syringomyelia

Koirien virtsakivien kirurginen hoito

Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään koirien virtsakivien kirurgiseen hoitoon, perustuen tämänhetkiseen tutkittuun tietoon. Aihe on rajattu alempien virtsateiden alueelle ja konservatiivinen hoito (ruokavalio, lääkehoito ja lisäravinteet) käsitellään vain pinnallisesti. Kirjallisuuskatsauksen on tarkoitus olla tiivis tietolähde helpottamaan oikean kirurgisen hoidon valintaa koirien virtsakivien hoidossa. Virtsakiviä on olemassa kuutta eri perustyyppiä: struviitti-, kalsiumoksalaatti-, uraatti-, kystiini-, silikaatti-, ja ksantiinikivet. Yleisimmät näistä ovat struviitti- ja kalsiumoksalaattikivet. Tyypillisiä oireita ovat verivirtsaisuus (hematuria), virtsaamisen vaikeus (dysuria), virtsaamisen tiheys (pollakiuria), kivulias virtsaaminen (stranguria) ja vääriin paikkoihin virtsaaminen. Virtsakivien diagnosoinnissa käytetään apuna virtsa- ja verinäytteitä sekä kuvantamista. Virtsanäytteestä erityisen tärkeää on tutkia pH, ominaispaino ja sakka. Verinäytteet tutkitaan mahdollisen virtsakivien taustasyyn selvittämiseksi. Röntgenkuvaus on käytetyin kuvantamismenetelmä, jonka avulla voidaan havaita kalsiumoksalaatti-, struviitti-, kystiini- ja silikaattikivet. Ultraäänitutkimuksella havaitaan kaikki virtsakivityypit. Konservatiivista hoitoa suositellaan, kun virtsakivet voidaan saada liukenemaan ruokavalio-, lääke- ja/tai lisäravinnehoidolla. Kirurgista hoitoa suositellaan, jos liuotushoito ei ole kyseisen virtsakivityypin kohdalla mahdollinen, se on kontraindisoitu tai ei onnistu. Urohydropropulsaatiolla voidaan huuhdella virtsakivet nesteen ja paineen avulla virtsarakosta ulos ilman kirurgiaa. Virtsakivien tulee olla pienempiä, kuin virtsaputken halkaisija, jotta tämän toimenpiteen voi tehdä. Ensisijaisesti virtsakivet pyritään poistamaan kirurgisesti virtsarakosta ja kystotomia eli virtsarakon avausleikkaus onkin yleisin virtsakivien kirurginen poistotapa. Viilto virtsarakkoon tehdään ventraaliseen keskilinjaan. Virtsarakko voidaan sulkea appositionaalisilla tai invertoivilla ompeleilla yhdessä tai kahdessa kerroksessa, tärkeintä on kuitenkin ottaa submukoosa mukaan otteeseen. Virtsakivet voidaan poistaa rakosta myös vähän kajoavasti tähystysavusteisella kystotomialla. Leikkauksen lopussa on tärkeää tarkastaa kuvantamismenetelmän avulla, että kaikki virtsakivet on poistettu. Virtsarakon haavat paranevat nopeasti. Yleisimmät leikkauksen komplikaatiot ovat hematuria tai dysuria, jotka menevät usein ohi itsekseen. Virtsaputkessa olevien virtsakivien poistoon suositellaan ensisijaisesti urohydropulsaatiota eli retrohydropropulsaatiota, jolla tarkoitetaan juuttuneiden kivien huuhtelemista paineen ja nesteen avulla takaisin virtsarakkoon. Sieltä ne voidaan poistaa kirurgisesti tai litotripsia- avusteisesti. Litotripsiassa virtsakiviä voidaan pilkkoa pienemmiksi paloiksi laserin avulla. Uretrotomiassa uroskoiran virtsaputki avataan väliaikaisesti putkeen juuttuneen virtsakiven poistamiseksi. Tavallisimmin toimenpide tehdään preskrotaalisesti. Leikkaushaava voidaan sulkea ompeleilla tai jättää paranemaan avoimena. Uretrostomiassa virtsaputkeen tehdään pysyvä avanne, jonka kautta koira virtsaa. Mikäli mahdollista, avanne tehdään kivespussin kohtaan skrotaalisesti, koska tällä alueella komplikaatioriskit ovat muita kohtia pienemmät. Avanne voidaan ommella yksittäisillä tai jatkuvilla ompeleilla ja sulamattomalla tai sulavalla langalla. Molempien virtsaputken leikkausten yleisin komplikaatio on verenvuoto