Feminism and Queer in Art Education

First FAQ is a collection of critical, contemporary feminist and queer scholarship emerging from the Department of Art at Aalto University, with contributions from Finnish and international students as well as faculty. The book advocates for non-normative educational, artistic, and cultural approaches that explore largely silenced issues. The texts emerge from personal experiences, but address systemic discrimination embedded within broad institutional and political structures

Todet ruudut. Sarjakuvajournalismi journalismin uusintajana ja uudistajana.

Pro gradu -tutkielma kartoittaa sarjakuvajournalismin suhdetta journalismiin ja sen konventioihin. Vuosituhannen vaihteessa journalismi on murtautunut yhä voimallisemmin ulos mediayrityksistä sekä niiden totutuista levityskanavista ja esitystavoista. Tympäytyminen ”perinteiseen amerikkalaiseen journalismiin” sai 90-luvulla myös amerikanmaltalaisen toimittajan Joe Saccon etsimään uusia tapoja kertoa sodasta. Sacco löysi sarjakuvasta tuoreen ja yleisöä kiinnostavan lähestymistavan Lähi-Idän konfliktiin, ja Palestiinan (suom.2004) menestyksen vanavedessä onkin syntynyt ilmiö, jota on nimitetty sarjakuvajournalismiksi, tutkivaksi sarjakuvaksi tai graafiseksi journalismiksi. Tutkielman tarkoitus on antaa ensinnäkin yleisesitys tästä Suomessa toistaiseksi tutkimattomasta ilmiöstä. Toiseksikin tutkimus pyrkii kuvaamaan minkälaiseksi journalismi ja sen konventiot taipuvat sarjakuvan mediassa. Journalismia tarkastellaan tutkimuksessa muutoksessa olevana genrenä, joka taloudellisten ja sosiaalisten muutospaineiden vaikutuksesta löytää luovia tapoja uudistua. Genreteoriaan pohjautuen sarjakuvajournalismi voidaan ymmärtää vielä varsin vakiintumattomaksi genreksi, jossa konventionaalisen journalismin rakennusaineksista kootaan uuteen ympäristöön –sarjakuvaan – soveltuva hybriditeksti. Osa aineksista on omaksuttu sellaisenaan, osaa on jouduttu jalostamaan uuteen mediaan sopivaksi ja osa keskeiseksikin mielletyistä konventioista on hylätty kokonaan. Sarjakuvajournalismi ei ole vain journalistista sisältöä sarjakuvamuodossa, vaan uusi media muuttaa väistämättä myös käsitystä siitä, minkälaista journalismi voi tai saa olla. Kielitieteestä, kulttuurintutkimuksesta ja viestintätieteistä ammentava genreteoria toimii teoreettisena viitekehyksenä tutkimukselle ja sen tavoitteille. Varsinaisena aineistona on käytetty yhdeksää ranskalaisessa XXI-aikakauslehdessä ilmestynyttä sarjakuvareportaasia, joita on analysoitu teoriaohjaavasti laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Aineistosta nousi useita eri tapoja muodostaa suhde journalismiin: sarjakuvareportaasi voi olla sommittelultaan, kerrontatekniikoiltaan ja tekstityypeiltään voimakkaasti lehtireportaasia muistuttava, mutta reportaasien joukossa oli myös juonellista fiktiota, jossa henkilöhahmot ja tapahtumat on yhdistelty todellisten ihmisten ja heidän kokemustensa pohjalta. Sarjakuvajournalismille näyttäisi kuitenkin olevan yhteistä silminnähdyn todellisuuden ja tuon kokemuksen yksilöllisen, taiteellisen ilmaisun välinen jännite.  Asiasanat:sarjakuvat, journalismi, genre

Pää-asioita – Dokumentaarinen sarjakuva mielenterveyden tutkijana

Vaikka sarjakuva mieltyy edelleenkin helposti fantasian ja seikkailun alueeksi, ovat tosipohjaiset kertomukset taiteilijavetoisen nykysarjakuvan valtavirtaa. Tärkeitä genrejä non-fiktiivisessä sarjakuvassa ovat olleet esimerkiksi omaelämäkerrallinen sarjakuva ja sarjakuvajournalismi. Nämä käsitteet liittävät sarjakuvan kirjalliseen perinteeseen, jolloin sarjakuvalle ominainen visuaalinen kerronta jää paitsioon. Kandidaatin opinnäytteessäni selvitän, olisiko tosipohjaista sarjakuvaa hedelmällisempää tarkastella dokumentin käsitteen avulla. Brittiläinen Nina Micwitz on pyrkinyt väitöskirjassaan "Comics as/and Documentary" (2014) määrittelemään dokumentin siten, ettei se ole sidoksissa kameran tai nauhurin kaltaisiin tallennusteknologioihin. Mickwitzin ajatuksia mukaillen dokumentaarinen sarjakuva voidaan hahmottaa sarjakuvaksi, joka kutsuu lukijaa suhtautumaan kerrottuun totena, pyrkii jakamaan ja tekemään näkyväksi erilaisia sosiaalisia todellisuuksia ja mahdollistaa lukijalle näiden todellisuuksien toisen käden todistamisen. Esimerkiksi kuvan realismin tasolla ei ole juurikaan merkitystä siihen, onko sarjakuva uskottava dokumentti. Dokumentaarisen sarjakuvan yhteiskunnallinen potentiaali piilee siinä, että se voi nostaa esille vaikeita, häpeällisiä ja jopa tabuksi muuntuneita aiheita. Opinnäytteessäni tutkin taiteellisen työskentelyn keinoin, miten dokumentaarinen sarjakuva soveltuu mielenterveysongelmien käsittelyyn. Masennuslääkitystä käsittelevään sarjakuvaani olen soveltanut walesiläisen lääkärin ja sarjakuvataiteilijan Ian Williamsin käsityksiä "graafisesta lääketieteestä". Williamsin mukaan sarjakuvan monitasoinen kerronta voi olla erityisen hyvä kuvaamaan niitä kompleksisia ja jopa kaaottisia kokemuksia, joita sairauteen liittyy. Yhdistämällä kuvaa ja tekstiä sekä realistista kerrontaa ja visuaalisia metaforia sarjakuva pystyy esittämään sellaisiakin mielen tiloja, joita olisi mahdotonta kuvata ainoastaan sanojen avulla. Lisäksi sarjakuvan pelkistetty kuvakerronta ja huumori voivat luoda vaikeisiin aiheisiin kaivattua etäisyyttä ja siten helpottaa niiden käsittelyä. Kynnys tarttua mielenterveysongelmista kertovaan sarjakuvaan voi olla matalampi kuin vaikkapa vertaistukiryhmään liittyminen

Todet ruudut. Sarjakuvajournalismi journalismin uusintajana ja uudistajana.

Pro gradu -tutkielma kartoittaa sarjakuvajournalismin suhdetta journalismiin ja sen konventioihin. Vuosituhannen vaihteessa journalismi on murtautunut yhä voimallisemmin ulos mediayrityksistä sekä niiden totutuista levityskanavista ja esitystavoista. Tympäytyminen ”perinteiseen amerikkalaiseen journalismiin” sai 90-luvulla myös amerikanmaltalaisen toimittajan Joe Saccon etsimään uusia tapoja kertoa sodasta. Sacco löysi sarjakuvasta tuoreen ja yleisöä kiinnostavan lähestymistavan Lähi-Idän konfliktiin, ja Palestiinan (suom.2004) menestyksen vanavedessä onkin syntynyt ilmiö, jota on nimitetty sarjakuvajournalismiksi, tutkivaksi sarjakuvaksi tai graafiseksi journalismiksi. Tutkielman tarkoitus on antaa ensinnäkin yleisesitys tästä Suomessa toistaiseksi tutkimattomasta ilmiöstä. Toiseksikin tutkimus pyrkii kuvaamaan minkälaiseksi journalismi ja sen konventiot taipuvat sarjakuvan mediassa. Journalismia tarkastellaan tutkimuksessa muutoksessa olevana genrenä, joka taloudellisten ja sosiaalisten muutospaineiden vaikutuksesta löytää luovia tapoja uudistua. Genreteoriaan pohjautuen sarjakuvajournalismi voidaan ymmärtää vielä varsin vakiintumattomaksi genreksi, jossa konventionaalisen journalismin rakennusaineksista kootaan uuteen ympäristöön –sarjakuvaan – soveltuva hybriditeksti. Osa aineksista on omaksuttu sellaisenaan, osaa on jouduttu jalostamaan uuteen mediaan sopivaksi ja osa keskeiseksikin mielletyistä konventioista on hylätty kokonaan. Sarjakuvajournalismi ei ole vain journalistista sisältöä sarjakuvamuodossa, vaan uusi media muuttaa väistämättä myös käsitystä siitä, minkälaista journalismi voi tai saa olla. Kielitieteestä, kulttuurintutkimuksesta ja viestintätieteistä ammentava genreteoria toimii teoreettisena viitekehyksenä tutkimukselle ja sen tavoitteille. Varsinaisena aineistona on käytetty yhdeksää ranskalaisessa XXI-aikakauslehdessä ilmestynyttä sarjakuvareportaasia, joita on analysoitu teoriaohjaavasti laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Aineistosta nousi useita eri tapoja muodostaa suhde journalismiin: sarjakuvareportaasi voi olla sommittelultaan, kerrontatekniikoiltaan ja tekstityypeiltään voimakkaasti lehtireportaasia muistuttava, mutta reportaasien joukossa oli myös juonellista fiktiota, jossa henkilöhahmot ja tapahtumat on yhdistelty todellisten ihmisten ja heidän kokemustensa pohjalta. Sarjakuvajournalismille näyttäisi kuitenkin olevan yhteistä silminnähdyn todellisuuden ja tuon kokemuksen yksilöllisen, taiteellisen ilmaisun välinen jännite.  Asiasanat:sarjakuvat, journalismi, genre

Grappling laboratory – Grappling as a method of critical art pedagogy

Tutkin opinnäytteessäni, miten ja miksi paini voi olla kriittisen taidekasvatuksen menetelmä. Tutkimusaihe on kummunnut omista kokemuksistani kamppailulajien harrastajana. Olen harjoitellut viimeiset seitsemän vuotta brasilialaista jujutsua eli lukkopainia, ja lajin parissa syntyneet keholliset kokemukset ovat muuttaneet käsitystäni sukupuolesta merkittävällä tavalla. Opinnäytteessäni pyrin erittelemään painin kriittistä potentiaalia sekä teoreettisesti että omaelämäkerrallisesti ja tarkastelemaan käytännön esimerkkien kautta, mitä painiminen taidekasvatuksen kontekstissa voi opettaa sukupuolesta. Tutkimuskysymyksinäni olivat: Miten ja miksi paini voi horjuttaa luonnollistuneita käsityksiä sukupuolesta? Miten ja miksi paini voi olla kriittisen taidekasvatuksen menetelmä? Opinnäytteeni tutkimusasetelma pohjautuu pitkälti queer-feminismille ja Judith Butlerin ajatuksille sukupuolen performatiivisuudesta. Queer-teoria jäsentää taideperustaisen tutkimusotteen ohella myös tutkimusmetodia, joka on monitieteinen, monimenetelmäinen ja kontekstoinnin merkitystä painottava. Aloitan opinnäytteeni taustoittamalla tutkimuskysymyksiäni teoreettisesti ja tarkastelemalla, mikä merkitys kehollisuudella ja queer-strategioilla voi olla yhdenvertaisuuteen tähtäävässä kriittisessä taidekasvatuksessa. Sen jälkeen määrittelen tarkemmin, mistä oikein puhumme, kun puhumme painista. Kuvaan painia kamppailulajina mutta myös historiallisesti muuttuneena kulttuurisena ilmiönä, joka on ollut vahvasti sukupuolittunutta. Esittelen, miten naiset ja binäärisen sukupuolijaon ulkopuolella sijaitsevat painijat ovat haastaneet painia hegemonisen maskuliinisuuden linnakkeena. Opinnäytteen omaelämäkerrallisessa osuudessa käyn läpi omaa suhdettani painimiseen ja pyrin kartoittamaan niitä vaikutuksia, joita painilla on ollut käsityksiini sukupuolesta. Teoreettisen, historiallisen ja omaelämäkerrallisen kontekstoinnin jälkeen tutkin painia taidekasvatuksen menetelmänä kahdessa esimerkkitapauksessa: nykytanssikeskus Zodiakin Painiminen ja painiskeleminen -yleisötyökurssilla sekä itse suunnittelemassani Painilaboratoriossa. Opinnäytteen lopputulemana päädyn esittämään, että arkielämän normeista poikkeavana kehollisena toimintana painiminen voi purkaa sukupuolen sex/gender-jakoa ja herättää kysymyksiä sukupuolen biologisesta perustasta. Queer-fenomenologi Sara Ahmedin termistön mukaan painisali luo tilana disorientaatiota, eli hämmentää arkista tapaa liikkua, katsoa ja vuorovaikuttaa tilassa. Uusi tapa liikkua ja koskettaa tuottaa uusia tapoja ajatella esimerkiksi omasta kehosta ja sen rajoista, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta. Painissa otetaan läheistä fyysistä kontaktia hyvin erilaisten, kenties etukäteen vieraiden ihmisten kanssa, joten paini toimi erilaisuuteen mukavuuttamisen ja ennakkoluulojen kohtaamisen työkaluna. Painin intensiiviseen vuorovaikutukseen uppoaminen voi auttaa ylittämään erot ja myös kyseenalaistamaan tiukan rajan itsen ja toisen välillä. Toisaalta painiminen tarkoitti tutkimusaineistossani myös epämukavuusalueelle menemistä ja jopa epämiellyttävien kokemusten läpikäymistä. Painiessa törmää kehon, sukupuolen, seksuaalisuuden, fyysisen kontaktin ja jopa väkivallan teemoihin, jotka ovat syvästi henkilökohtaisia ja mahdollisesti pelottaviakin. Tutkimusaineistooni kuuluu negatiivisiakin kokemuksia, jotka toisaalta johdattelivat erityisen tärkeiden ky-symysten äärelle. Painipedagogiikan haasteena onkin luoda tila, jossa osallistujat voivat kohdata epämukavuuden turvallisesti ja toisten kehoja kunnioittaen.In my master’s thesis I study how and why grappling can be a method of critical art education. The question has emerged from my own experience as a martial arts practitioner. I have been practicing Brazilian Jiu-Jitsu for the last seven years, and embodied experiences arising from this grappling sport have changed my perception of gender in important ways. In my thesis, I try to analyze the critical potential of grappling both theoretically and autobiographically. I also examine practical examples of grappling in the context of art education and ask what was learned about gender. My research questions were: How and why can grappling destabilize naturalistic notions of gender? How and why can grappling be a method of critical art education? My research questions are strongly connected to queer feminism and Judith Butler’s ideas of gender performativity. Queer theory is also structuring my multidisciplinary research method that aims for pluralism and emphasizes the importance of context. I begin my thesis by presenting the theoretical foundation of my research and specify the role of embodiment and queer strategies in critical art education. I continue by defining more precisely what do we talk about when we talk about grappling. I describe it as a fighting technique but also as a historically changing, gendered cultural phenomenon and explain how women and non-binary wrestlers have challenged wrestling as a fortress of hegemonic masculinity. In the autobiographical part of the thesis I go through my own relationship with grappling and try to map out the effects it had on my notions of gender. After the theoretical, historical and autobiographical contextualization, I focus on two practical examples of grappling in the context of art education: a grappling course in the contemporary dance center Zodiak and my own Grappling Laboratory workshop. As a result of my thesis I state that as a deviant embodied activity grappling can help to deconstruct the sex/gender distinction and to question the biological basis for gender. Borrowing terms from queer phenomenologist Sara Ahmed the grappling space creates disorientation and disrupts normative ways of moving, looking and interacting with other bodies. New ways of moving and touching can produce new ways of thinking about the body and its boundaries, gender and sexuality. Because grappling requires close physical contact with the other, it can be a method of comforting with difference. The meditative experience of grappling can help to overcome differences and question the tight boundary between self and the other. On the other hand, my research material showed that grappling could also put the grappler into discomfort zone and even produce unpleasant experiences. Grappling with the themes of body, gender, sexuality, physical contact and even violence is deeply personal and potentially frightening. The research material includes negative grappling experiences, but they led to particularly important questions and conversations. The challenge of grappling pedagogy is to create a space where participants can safely cope with discomfort and respect each other's bodies