Charismatic communication style in knowledge-intensive organizations

This thesis is about charismatic leadership, focusing on charismatic communication style in Finnish knowledge-intensive organizations. The topic is relevant due to increasing demand for information work in the society. Moreover, such work requires cooperation and intellectual engagement from the workforce, which require proper communication, motivation and leadership. The theoretical framework consists of prominent theories and findings about charismatic leadership and charismatic communication style. The idea is to first paint the broader picture with basic concepts about charismatic leadership and then zoom into charismatic communication style. The literature review is made from a critical perspective. The aim of the study was to find out how information workers perceive charismatic communication style, using concrete examples from their own work. There were ten semi-structured interviews conducted in total. The interviewees were picked in a fashion that emphasized heterogeneity and rich data. Thematic analysis was used to identify patterns and crucial points of the interviews, and make sense of the data. Based on the interviewees' perceptions, their charismatic leaders communicated in a way that conveyed authority, approachability, character, aspiration, integrity and intelligence. Findings also suggest that the proper balancing of these six features (especially authority and approachability) and using situational eye is important to charismatic communication style, as well as conveying emotion. However, these are not universal conclusions about the topic, but rather an effort to understand charisma better in business context

”Kuvan tulee olla ennen kaikkea kirkas ja selkeästi jäsentyvä”:kirjallisen tilan näkökulmia ja ulottuvuuksia

Tiivistelmä. Tutkimukseni käsittelee kirjallista tilaa, jota voidaan kutsua myös fiktiiviseksi tilaksi. Kysymyksessä on siis teoksen sisäinen tila, jonka lukijoina ”luomme” tekstiin perehtyessämme. Tuo tila koostuu kerronnassa esiintyvistä erilaisista tilan kuvauksista, joiden pohjalta muokkaamme oman tulkintamme siitä, missä teoksen kuvaamat asiat tapahtuvat. Kirjallista tilaa on tutkittu viime vuosina tiiviisti ja olen itsekin keskittynyt aiheeseen kirjallisuutta opiskellessani. Alaan liittyvät teoreettiset tutkimukset liittyvät kuitenkin usein johonkin aihepiirin osa-alueeseen. Kokoavaa kirjallisen tilan teoriaa, jossa aihepiiriä pyrittäisiin havainnollisesti kategorisoimaan ja ryhmittämään kokonaisuudeksi, en ole löytänyt. Työni keskeiseksi tavoitteeksi muodostui pyrkimys löytää tällainen havainnollinen jaottelu, jonka pohjalta yksittäisen teoksen tilallisuutta pohtiva kirjallisuudentutkija paremmin ymmärtäisi, mitä hän on tekemässä, toisin sanoen mihin kirjallisuuden tutkimuksen traditioon tai teoreettiseen lähestymistapaan hänen työnsä paikantuu. Työn menetelmänä oli siis kirjallisen tilan tutkimukseen tutustuminen alan kirjallisuuteen perehtymällä. Saatoin myös käyttää taustana lukuisia aiheesta tekemiäni esseitä, joita olen laatinut kirjallisuuden opinnäytetöinä. Ryhmittelytapoja osoittautui olevan useita. Tutkija voisi tehdä valintansa kohdistamalla työnsä fokuksen esimerkiksi feministiseen tai ekokriittiseen traditioon. Etsimäni jaottelu ei kuitenkaan suuntaudu tällä tavoin. Tavoitteenani oli löytää jotenkin yleispätevämpi jaottelun periaate, jossa teksti ja kerronta sinänsä ovat ryhmittelyn kohteena. Ratkaisevaksi virikkeeksi muodostui italialaisen kirjallisuustutkijan Franco Morettin käsitys kirjallisuudesta ”kerronnan virtana”, josta tutkija voi valita erilaisia kerronnan yksikköjä tarkastelunsa pohjaksi. Tätä kautta päädyin jaotteluun, jossa kriteerinä on tekstin laajuus, sen mittakaava. Tutkija voi siis tarkastella teosta sen pienimmistä yksiköistä sanoista lähtien. Hän voi tehdä tilallisen analyysinsä myös keskittyen lyhyisiin tekstikatkelmiin, joita olen (Bachlardin Tilan poetiikkaan pohjautuen) kutsunut myös poeettisiksi kuviksi. Tutkimus voi myös keskittyä — kuten on yleisesti tavattu tehdäkin — koko teoksen laajuuteen. Kullakin näistä lähestymistavoista osoittautui olevan oma teoreettinen välineistönsä. Sanojen tilallisuutta tarkastellaan semiotiikan ja kielitieteen välinein, lyhyttä tekstikatkelmaa ja sen aukeamista tilallisena kuvana puolestaan fenomenologisen kirjallisuudentutkimuksen keinoin ja koko teoksen mittakaavaa ensisijaisesti sen kerronnan rakennepiirteiden (strukturalistisen/jälkistrukturalistisen) analyysin kautta. Jaottelun tarkoituksena ei ole sulkea pois muita tai ristikkäisiä tarkastelutapoja vaan esittää kullekin tekstin tai kerronnan yksikölle luonteenomainen tilallinen tarkastelukulma. Tällainen luonteenomainen tarkastelutapa siis avaisi parhaiten juuri kyseisen kerronnan mittakaavan tilallisia piirteitä ja mahdollisuuksia. Kun tarkastelun mittakaavaa edelleen laajennetaan, tullaan useiden teosten tai laajan teosjoukon tasolle. Tällaiset laajat kerronnan kokonaisuudet ovat olleet tyypillisiä muun muassa kirjallisen maantieteen piirissä — havainnollisena esimerkkinä juuri yksi alan pioneereista Franco Moretti. Kirjallinen maantiede voi kuitenkin käsitellä paikan tilallisuutta kaikilla muillakin kerronnan mittakaavan tasoilla, eikä ole siis suoraan rinnastettavissa esittämääni kolmiosaiseen ryhmittelyyn. Olen kuitenkin halunnut työssäni tarkastella lyhyesti myös kirjallisen maantieteen aluetta, koska fiktiivisen tilan tutkimuksen nykyvaiheen kannalta se on kiinnostava ja nopeasti laajentunut tutkimusalue. Kirjallinen maantiede muodostaa myös yhdessä kirjallisuudentutkimuksen kanssa elävän ja kehittyvän poikkitieteellisen tutkimuskentän. Aivan yhtä elävä ei ole arkkitehtuurin ja kirjallisuuden yhteys, vaikka alalta on uuttakin vertailevaa tutkimusta. Tällä kentällä voisi kuitenkin olla tulevaisuudessa luotavissa kirjallisen maantieteen tapaan kiinnostava yhteinen tutkimusalue. Taustastani johtuen olen halunnut valottaa myös tätä aihepiiriä omassa luvussaan ikään kuin pohjustuksena tulevalle. Kun tutkimuksen tuloksia tältä osin tarkastellaan kriittisesti, tulee kysyneeksi, kuinka toimiva valittu ryhmittely oikeastaan on? Miksi ei koko teoksen skaalassa voisi käyttää fenomenologisia tilan tutkimuksen menetelmiä tai lyhyen tekstikatkelman osalta narratologisia ja strukturalistisia? Näinhän kirjallisuudentutkimuksessa toimitaan, eikä jaotteluni pyri sitä kritisoimaan. Jaottelu on siis yksi mahdollinen eikä muita käytäntöjä poissulkeva. Ryhmittely tuottaakin tuloksena ennen kaikkea havainnon, että nuo kaksi tapaa ovat olennaisesti erilaisia. Ne katsovat kirjallista tilaa periaatteellisella tasolla eri näkökulmista: fenomenologian katsannossa tila on tekstin kautta syntyvä tilakokemus. Strukturalistisessa tarkastelussa se on teoksen sisäisen maailman tilarakenne. Kaiken kaikkiaan edellä esitetty pyrkimys aihepiirin kategorisointiin voi olla havainnollinen ja auttaa tutkijaa orientoitumaan fiktiivisen tilan tutkimustapoihin. Lopputuloksena on kuitenkin — pikemmin kuin ryhmittely — jonkinlainen yleiskatsaus kirjallisen tilan tutkimukseen. Samalla kun se on suppea ja subjektiivinen, on se kuitenkin teemaa valaiseva ja siten yksi mahdollinen puheenvuoro aiheesta. Tämän keskeisen tutkimuskysymyksen ohella kiinnostukseni kohteena on siihen liittyvä erillinen aihe: tilallisen kuvan itselleen eläminen. Kysymys liittyy lukijatutkimukseen ja teoksen vastaanottoon ja sitä on tavattu lähestyä fenomenologisen kirjallisuustutkimuksen keinoin. Kuinka on mahdollista, että pienten mustien merkkien kautta meille avautuvat loputtomat tilalliset maailmat, joissa teoksen henkilöhahmojen lisäksi myös me lukijat liikumme, joskus jopa todellista ympäröivää maailmaa muistuttavalla havainnollisuudella. Tutkiessani tilatutkimuksen eri kategorioita saatoin havaita, että tätä aihepiiriä kosketeltiin osana fenomenologista tilan tutkimusta. Alkusysäyksen tarkasteluun antoi Bachelardin muotoilema ajatus poeettisesta kuvasta. Tutkimuksen menetelmänä oli valita kirjallisuudesta tällaisia voimakkaan visuaalisia ja lukijalle elävinä aukeavia kohtia, joita voi kutsua yleisesti tilallisiksi kuviksi. Käyn työssäni läpi useampia esimerkkejä pohtien, mikä tekee niistä tekstin sisällä erityisen merkityksellisiä ja kuinka ne suhtautuvat omaan tekstiympäristöönsä. Tällaisen tarkastelun tuloksena osoittautui, että tilallinen kuva koostuu lyhyistä tekstin katkelmista — muutama lause, jopa yksi virkekin voi riittää — ja ne rakentuvat varsin rajallisesta määrästä tilaa kuvaavia sanoja ja tilallisia suhteita kuvaavia paikan ilmaisuja. Näitä tilallisia suhteita voi kutsua topologisiksi relaatioiksi. Kiinnostavaa on myös, että teoksenkin laajuudessa lukijan mahdollisuus teoksen maailmaan eläytymiseen näyttää koostuvan näistä erillisistä tilallisista kuvista. Teoksen tilallisuus olisi siis eräänlainen kuvasarja, jonka pohjalta — ja monia puuttuvia kohtia omalla kuvittelullaan täydentäen — lukija rakentaa itselleen enemmän tai vähemmän ehjää tilallista maailmaa. Esittelemäni kaksi aihetta tai tutkimuskysymystä niveltyvät toisiinsa ja muodostavat tutkimukseni kokonaisuuden, jossa yleisestä tilojen kategorisoinnista tai teoreettisesta yleiskatsauksesta tarkennetaan yhteen kiinnostavaan aiheeseen. Johtopäätöksenä voinee todeta, että yleisen tilan piirteiden tarkastelun voi tehdä monella tapaa, mutta myös tässä esitetty on mahdollinen ja valaiseva. Se antaa myös taustan kohdistaa katse jälkimmäiseen vaikeaan kysymykseen ja luo sille otollisen tarkasteluympäristön. Tekstin tilaan eläytyminen on kuitenkin luonteeltaan — ainakin toistaiseksi — määrittelyjä pakeneva. Se mitä aiheesta voi sanoa ilman luonnontieteellisen tutkimuksen konkreettista apua, on rajallista. Kirjallisen tilan tutkijalle kuitenkin jo pieni askel eteenpäin voi olla palkitseva ja johtaa kenties uusiin kysymyksiin. Voisi vaikka kysyä, mikä on poeettisen kuvan ja kuvarunon suhde: aukeavatko ne samalla tavoin lukijan luomina autenttisina tilaelämyksinä