Arvioinnin retoriikkaa. Argumentaatio konstruktivistisessa arviointiparadigmassa

Tutkimuksessa tarkastellaan konstruktivistisen arviointisuuntauksen puolesta käytyä keskustelua. Konstruktivistinen suuntaus on yksi monista tieteenfilosofis-metodologisista paradigmoista, jotka esittävät miten yhteiskunnallisten toimenpiteiden vaikutusten arvo tulisi määrittää. Suuntauksen keskeisenä periaatteena on näkemys, että arvioinnin tulisi perustua ihmisten henkilökohtaisiin näkemyksiin eli konstruktioihin. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mihin seikkoihin konstruktivistit vetoavat argumentoidessaan oman suuntauksensa pätevyyden puolesta, minkä tyyppistä argumentointia käytetään ja mistä tiettyjen argumenttien valinta johtuu. Tutkimusmetodina on käytetty retorista analyysiä ja erityisesti Chaïm Perelmanin kehittämää argumentaatioteoriaa. Tutkimusaineisto koostuu suuntauksen kehittäjien Egon Guban ja Yvonna Lincolnin julkaisemasta teoriakirjallisuudesta sekä aihetta empiirisemmin tarkastelevista tieteellisistä artikkeleista. Konstruktivistinen arviointi osoittautuu hyvin relativistiseksi ja monia muita arviointi- ja tiedeparadigmoja tiuhaan kritisoivaksi suuntaukseksi. Suuntauksessa korostuu pyrkimys näyttäytyä ainutlaatuisena ja kaikista muista arviointisuuntauksista poikkeavana paradigmana, joka edustaa arviointiteorian huipentumaa. Aineiston yksi tyypillinen piirre liittyy siihen, että suuntaukselle ei käytännössä nähdä olevan vaihtoehtoja. Yhteiskunnan väitetään muuttuneen sellaiseen tilaan, jossa vanhat tieteelliset käytännöt eivät yksinkertaisesti toimi, vaan uuden konstruktivistisen suuntauksen käyttöönotto on välttämättömyys. Suuntauksen perusta rakentuu tieteenfilosofisten väitteiden varaan. Argumentointi ei kuitenkaan etene juurikaan tieteellisen päättelyn mukaisesti, vaan argumentit perustuvat tavallisesti populistisempiin näkemyksiin. Tyypillisimmillään argumentaatio etenee erilaisten käsite-erottelujen kautta. Todellisuuden olemus muun muassa jaetaan aitoon ja epäaitoon ilmenemismuotoon. Aidon olemuksen nähdään muodostuvan ainoastaan erilaisista mentaalisista konstruktioista, joten myös todellisuuden luonteesta ei voida esittää objektiivisia väitelauseita. Epäaito näkemys todellisuudesta sen sijaan muodostuu konstruktivistien mielestä niin sanotun positivistisen tieteen kautta, koska sen pääosin kvantitatiiviset metodit ja erheelliset tieteenfilosofiset käsitykset antavat kapean ja vinoutuneen kuvan todellisuudesta. Konstruktivistisen suuntauksen edustajat eivät voi tukeutua yleisesti hyväksyttyihin tieteellisiin väitteisiin, koska suuntaus lähtökohtaisesti kiistää nämä näkemykset ja pyrkii itse ottamaan normaalitieteen aseman. Tästä syystä siinä joudutaan argumentoimaan niin tieteenfilosofisten kuin metodologistenkin näkemysten puolesta. Hyväksyttävyyttä haetaan myös esittelemällä runsaasti suuntauksesta aiheutuvia positiivisia seurauksia. Suuntaus siis joutuu argumentoimaan monien eri väitteiden puolesta sekä myös vakuuttamaan lukijansa suuntauksen toimivuudesta. Tällainen monitahoinen suuntauksen puolustaminen vaikuttaa keskeisesti siihen, että erilaisten retoristen keinojen merkitys korostuu. Asiasanat: konstruktivismi, arviointi, retoriikka, argumentaati