The incidence and treatment trends of pediatric proximal humerus fractures

Lasten olkaluun yläosan murtumien ilmaantuvuus, hoitokäytännöt ja niissä tapahtuneet muutokset 2005–2015. Tiivistelmä. Lasten yläraajamurtumat ovat lisääntyneet viimeisen vuosikymmenen aikana. Kuitenkaan olkaluun yläosan murtumien esiintyvyyttä ei viime vuosilta ole juuri tutkittu. Tämän tutkimuksen tarkoitus oli tutkia olkaluun yläosan murtumien esiintyvyyttä ja hoitomuodon valinnassa tapahtuneita muutoksia lapsilla. Kävimme läpi ja analysoimme 300 lasta, joilla oli olkaluun yläosan murtuma vuosina 2005–2015. Toisin kuin muiden yläraajan murtumien yleisyys, olkaluun yläosan murtumien yleisyys ei lisääntynyt. Kuitenkin operatiivinen hoito lisääntyi verrattuna konservatiiviseen hoitomuotoon. Johdanto. Olkaluun yläosan murtumat kattavat noin 2% kaikista lasten murtumista (1). Murtuma liittyy yleisimmin urheilutapaturmaan tai moottoriajoneuvo-onnettomuuteen, ja tavallisin vammamekanismi on olkaluun ulkokierto kyynärnivelen ollessa yliojennuksessa. Murtuma sijaitsee usein kasvulevyn alapuolella, mutta on myös tavallista, että se yltää kasvulevyyn (2,3). Diagnoosi asetetaan röntgenkuvauksen perusteella (4), ja murtumat luokitellaan niiden anatomisen sijainnin ja vaikeusasteen mukaan (5). Kasvulevymurtumat voidaan jaotella esimerkiksi Salter-Harrisin-luokituksen mukaisesti (SH) (6,7). Olkaluun yläosan kasvulevyssä tapahtuu noin 80 % olkaluun pituuskasvusta. Luukalvo on erittäin aktiivinen kasvuikäisillä (5) ja olkaluun yläosan murtumat paranevat yleensä hyvin (8) eikä kirurgista hoitoa aina tarvita. Vakavammissa murtumissa, joissa asento on huono, kirurginen hoito voi olla perusteltua, koska konservatiivisen hoidon tulokset voivat olla vaatimattomia (7,8). Olkavarren yläosan pysyvä virheasento sekä lyhentymä ovat konservatiivisen hoidon mahdollisia komplikaatioita (9). Perinteisesti kirurginen hoito on ollut perusteltua olkaluun yläosan murtumissa, kun sulkeinen murtuman paikalleen asettaminen ei onnistu murtumakappaleiden hakautuman, pehmytkudosten muodostaessa repositioesteen (10) taikka hermo-tai verisuonivammojen komplisoidessa murtumaa. Tavallisesti lapsipotilailla käytetään ihon läpi asetettavia teräspiikkejä, kun murtumakappaleita kiinnitetään toisiinsa. Levy- tai ruuvikiinnitys on harvoin tarpeen, ja joustavia ydinnauloja voidaan joissakin tapauksissa käyttää osteosynteesiin (2,11). Yläraajamurtumat ovat lisääntyneet lapsilla 2000-luvulla (12), mutta kirjallisuudessa on tutkimusnäyttöä enimmäkseen kyynärseudun sekä kyynärvarren alueen murtumien epidemiologiasta. Olkaluun yläosan murtumien ilmaantuvuudesta ja hoitokäytännöistä sekä niissä tapahtuneista muutoksista on niukasti julkaistua tietoa. Tutkimuksemme tarkoituksena oli selvittää lasten olkaluun yläosan murtumien ilmaantuvuus ja hoitolinjaukset sekä niissä tapahtuneet muutokset. Aineisto ja menetelmät. Kysymyksessä on rekisteriperusteinen tutkimus, johon kerättiin vuosilta 2005–2015 Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin alueella hoidetut olkaluun yläosan murtumat alle 16-vuotiailta lapsilta ja nuorilta käyttäen sairauskertomusmerkintöihin kirjattua diagnoosia ICD10-tautiluokituksen mukaan (ICD-koodi S42.2). Potilaiden soveltuminen tutkimukseen varmistettiin analysoimalla kaikkien potilaiden röntgenkuvat, ja virhekirjaukset tai virheellisesti diagnostisoidut tapaukset jätettiin huomiotta. Potilaiden röntgenkuvat, potilastiedot, vamman mekanismi, tapaturmatyyppi sekä syytekijät, hoitomuodot ja hoidon tulokset arvioitiin. Vuosittainen vertailukelpoinen lapsiväestö tutkimusalueella vaihteli tutkimusjaksolla 84.500–88.100 välillä Suomen Tilastokeskuksen mukaan. Röntgenkuvien uudelleenanalysoinnin perusteella kaikki murtumat luokiteltiin AO-luokituksen mukaan kasvulevyyn yltäviin 11-E/1 tai 11-E/2 ja sen alapuolelle sijoittuviin murtumiin 11-M/3 sekä metafyysi-diafyysi-alueen murtumiin (13). Kasvulevymurtumat luokisteltiin myös SH-luokittelun mukaan. Murtuman kulmavirhe, sivusiirtymä, lyhentymä ja kappaleiden välinen etäisyys mitattiin röntgenkuvista etu- ja sivuprojektioissa sekä Y-projektiossa. Murtuman pirstaleisuus ja mahdollinen olkanivelen sijoiltaanmeno huomioitiin. Potilaat jaettiin ensilinjan hoitomuodon mukaan konservatiivisesti ja kirurgisesti hoidettujen ryhmiin. Kirurgisesti hoidettujen ryhmä luokiteltiin avoimesti tai sulkeisesti hoidettuihin murtumiin. Anestesiamuoto, mahdolliset komplikaatiot ja hoidon onnistuminen hoitavan lääkärin arvioimana kerättiin potilasasiakirjoista. Tiedot analysoitiin IBM SPSS Statistics, versio 24 ja StatsDirect, versio 2.08 ohjelmilla. Tulokset. Vuosittainen olkaluun yläosan murtumien ilmaantuvuus alle 16-vuotiailla oli keskimäärin 31.4/100,000. Ilmaantuvuudessa ei ollut merkittävää nousu-tai laskusuuntaista muutosta tutkimusjakson aikana. Tytöillä keskimääräinen ilmaantuvuus oli 38.20/100,000 ja pojilla 25.35/100,000. Yleisimmät syyt murtuman taustalla olivat ratsastus (17.3 %, N=52), laskettelu ja lumilautailu (14.0 %, N=42) sekä trampoliinilla hyppely (11.0 %, N=33). Liikennetapaturmia oli 3.3 % (N=10) ja jääkiekkovammoja 2.0 % (N=6). Valtaosa (92 %) murtumista hoidettiin konservatiivisesti, mutta kirurgisesti hoidettujen osuus lisääntyi lähes nollasta 16 prosenttiin vuosikymmenessä (Diff. 16 %, 95 % CI 0.3–34.9 %, P=0.045). Kirurgisen hoidon lisääntyminen oli selkeämpää pojilla: tutkimusjakson alkuvaiheessa (2005–2006) kirurgisesti hoidettiin 5 % murtuman saaneista pojista, mutta jakson loppuvaiheilla (2014–2015) osuus oli 3 0% (Diff. 25 %, 95 % CI 1.6–48.3%, P=0.049). Yli puolet leikkauksista (58 %, N=14) suoritettiin enemmän kuin vuorokausi vammasta, kun taas joka kolmas (29.2 %, N=7) suoritettiin seuraavana päivänä vuorokauden sisällä ja 12.5 % (N=3) samana päivänä päivystyksellisesti

Humerus fractures in children:treatment trends and surgical techniques

Abstract Fractures in childhood commonly lead to hospitalisation. The humerus is the second most common bone to break, and the elbow is the most common joint to dislocate in children. Humerus fractures occur in the proximal, shaft and distal areas. Supracondylar fractures in the distal humerus are the most common humerus and elbow fractures, and they require operative treatment frequently compared with other paediatric fractures. The aim of this doctoral thesis was to study recent trends in the treatment of paediatric proximal humerus and humeral shaft fractures. Another aim was to analyse stability and technical issues in the lateral-only fixation method of supracondylar type-3 fractures. The incidences of paediatric proximal humerus fractures, humeral shaft fractures and elbow dislocations were analysed, in addition to the treatment outcomes of medial epicondyle fractures associated with elbow dislocations. The population-based retrospective study cohort was collected between 1996–2015 from the databases of Oulu University Hospital. The study population was composed of 0- to 15-year-old children and adolescents. Details of the lateral-only fixation technique of supracondylar fractures were compared with current recommendations, and stability was studied in the retrospective cohort. Treatment trends, changes in fracture incidences and treatment outcomes in the cohort were analysed. The Statistics Finland database was used to define incidences. The main outcome of the study was that the proportion of operative treatment of paediatric proximal humerus and humeral shaft fractures increased, even though the severity of the fractures did not change. In addition, the lateral-only fixation technique of type-3 supracondylar fractures showed satisfactory results if the pin configuration followed the recommendation; otherwise, the rate of redisplacement was high. Another finding showed that the incidences of paediatric proximal humerus, humeral shaft fractures, and elbow dislocations did not change, and the results of both operative and nonoperative treatments of the medial epicondyle fractures were satisfactory.Tiivistelmä Murtumat ovat yleisiä sairaalahoitoon johtavia syitä lapsuudessa. Lapsilla olkaluu on toiseksi yleisin murtuva luu ja kyynärpää on yleisin sijoiltaan menevä nivel. Olkaluun murtumia esiintyy sen ylä-, varsi- ja alaosassa. Alaosan suprakondylaarimurtuma on yleisin lasten olkaluun ja kyynärpään alueen murtuma, ja se vaatii usein leikkaushoitoa. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia muutoksia lasten olkaluun ylä- ja varsiosan murtumien hoitolinjoissa. Toinen päätavoite oli tutkia tyypin 3 suprakondylaarimurtumien lateraalipuolelta suoritettavan leikkaustavan teknisiä yksityiskohtia ja kyseisen leikkauksen jälkeistä asennon pitävyyttä. Tavoitteena oli myös tutkia lasten olkaluun ylä- ja varsiosan murtumien sekä kyynärpään sijoiltaanmenon ilmaantuvuuksien muutoksia ja kyynärpään sijoiltaanmenoon liittyvien sisemmän sivunastan murtumien eri hoitolinjojen tuloksia. Tutkimuksen aineisto koostui Oulun yliopistollisessa sairaalassa vuosina 1996–2015 hoidetuista 0–15-vuotiaista lapsipotilaista. Muutokset hoitolinjoissa analysoitiin taannehtivasti. Tyypin 3 suprakondylaarimurtumien leikkaustekniikan yksityiskohtia verrattiin kirjallisuudessa annettuihin suosituksiin, ja asennon pitävyys analysoitiin taannehtivasti potilasaineistosta. Murtumien ja kyynärpään sijoiltaanmenon ilmaantuvuudet laskettiin käyttämällä Tilastokeskuksen ilmoittamaa väestömäärää. Sisemmän sivunastan murtumien osalta vertailtiin keskenään aineistosta ilmeneviä eri hoitolinjojen tuloksia. Tutkimuksen päätulos oli, että lasten olkaluun ylä- ja varsiosan murtumien hoitaminen leikkauksella lisääntyi, vaikka murtumien vaikeusaste ei muuttunut. Lisäksi havaittiin, että leikkaushoidon tulokset olivat hyviä suprakondylaarimurtumien lateraalipuolen leikkaustekniikassa, jos kiinnitykseen käytettävät metallipiikit oli asetettu suositusten mukaisesti. Tutkimuksen muita keskeisiä löydöksiä oli, että lasten olkaluun ylä- ja varsiosan murtumien sekä kyynärpään sijoiltaanmenon ilmaantuvuus pysyi tasaisena, ja sisemmän sivunastan murtumien sekä leikkaus- että konservatiivinen hoito tuottivat hyviä tuloksia

Increase in surgical fixation of pediatric midshaft clavicle fractures since 2008

Abstract Background: Clavicle fractures in children have traditionally been treated non-operatively. In adults, a great increase in operative treatment has been reported. We aimed to analyze the respective trend and potential explanatory factors in children. Methods: This is a single-institution retrospective study in a subregion in Northern Finland. The ICD-code S42.0 was used to identify the cases in the hospital registry. Altogether, 214 children, aged < 16, with consecutive clavicle fractures were first enrolled in the area during 2008–2019. Hospital journals and radiographs were reviewed. After lateral and medial fractures and patients living outside the area were excluded, final study population was 172. The respective population at risk was extracted by Statistics Finland. Predictive factors and annual rates of operative treatment as adjusted for 100,000 children at risk were determined. Results: The rate of the surgical treatment of clavicle fractures increased from zero in 2008 to 10.8 in 2019 per 100,000 age-adjusted children (β = 0.864, 95% confidential intervals (CI) 0.4 to 1.4). There was a rise in the rate of surgery from 2.6% (2014–16) to 16.1% (2017–19) (diff. 13.5, 95% CI 1.7 to 23.3%). A displacement > 15 mm and a shortening of > 15 mm were associated with the increased risk of surgery but did not change during the study period. Age > 9 years increased the risk of surgery; the mean age increased from 5.5 years (2008–10) to 8.5 years (2017–19). There was a 3.6-fold increase in sports-related fractures (95% CI 7.4 to 26.4). The severity of the fractures did not change. Conclusions: There has been an increasing trend in the surgical fixation of pediatric middle shaft clavicle fractures since 2008. The available literature does not support the trend

A shift from non-operative care to surgical fixation of pediatric humeral shaft fractures even though their severity has not changed

Abstract Introduction: Humeral shaft fractures have traditionally been treated non-operatively due to their good union and low rate of functional impairment. In the recent years, upper extremity fractures and their operative treatment have increased in children. Nevertheless, the trends of humeral shaft fractures are not clear. Materials and methods: All children aged <16 years, with a humeral shaft fracture in the geographical catchment area of Northern Finland Hospital District, with a yearly child population-at-risk of ~86 000 from the year 2001 until the end of 2015 were included. There were 88 cases, who comprised the study population. Radiographs were available of all. Injury, patient, and treatment characteristics were reviewed from hospital databases. Results: There was an increasing trend of surgical fixation of humeral shaft fractures during the 15 years’ study period (β = 1.266, 95% CI 0.17 to 2.36, p = 0.035). However, we found no patient or fracture-related reasons that could have explained the increasing trend of surgical care. Comminuted fracture increased the risk of operative treatment 8-fold (Odds Ratio, OR 7.82, 95% CI 1.69 to 36.3, p = 0.009). Higher age, greater angular deformity or greater diameter of the humerus were not associated with the increased operation risk. Conclusions: The treatment philosophy concerning pediatric humeral shaft fractures has presented a shift from conservative care to surgical fixation. To authors’ understanding there is not evidence supporting the increasing rate of osteosynthesis

Recent trends in children's elbow dislocation with or without a concomitant fracture

Abstract Background: The elbow is the joint that most usually dislocates in children. In contrast to the widely known recent increase in the incidence of upper-extremity fractures and their operative treatment in children, potential trends in elbow dislocation are not clear. In this study we aimed to clarify the recent epidemiology of childhood elbow dislocation, in particular the potential change in incidence and treatment. Methods: A population-based study was performed to evaluate the annual incidence and the characteristics of injury, patients and treatment. All children < 16 years of age with an elbow dislocation in 1996–2014 in the Oulu University Hospital District, Finland, were included. Elbow dislocations with and without an associated fracture were included. The mean number of children in the population at risk was 85,600, according Statistics Finland. Results: There were 104 patients with a mean age of 11.3 years (SD 2.6). The annual incidence was 6.4 (mean) per 100,000 children in 1996–2014 and no changing trend in incidence during the study period was found. Trampoline jumping was the most usual reason for the dislocations (N = 15, 14.4%). The majority (N = 73/104, 70.2%) were treated non-operatively by reduction and casting. There was no change in surgical treatment during the study time. Conclusion: In contrast to increasing incidence of upper-extremity fractures in children, there has not been a change in the incidence of elbow dislocation in children. There was no change in surgical treatment in 1996–2014

The incidence and treatment trends of pediatric proximal humerus fractures

Abstract Background: Proximal humerus fractures comprise approximately 2% of all pediatric fractures. In general, upper extremity fractures have increased in children. However, recent trends of proximal humerus fractures are not analyzed yet. The aim was to study the incidence and treatment trends of proximal humerus fractures in children. Methods: All 300 children, aged &lt; 16 years, who suffered from a proximal humerus fracture in the catchment area of Oulu University Hospital, Finland, between 2005 and 2015, were included. Radiographs were reviewed, and patients, injuries, treatments, and outcomes were comprehensively studied. Annual incidence was based on the child population at risk, which changed between 84.500 and 88.100 in the study time. Results: The annual incidence of childhood proximal humerus fractures was mean 31.4/100,000 and no variation trend was found. The majority (92%) was treated nonoperatively, however, there was an increase of operative fixation from 0 to 16% during the study time (Difference 16, 95% CI 0.3 to 34.9%, P = 0.045). Bayonet displacement increased the risk of surgical fixation up to 16-fold (95% CI 4.8–51.4, P &lt; 0.001) in a multivariate analysis when adjusted with other potential risk factors. Higher age was also associated with operative treatment (P = 0.002). The most usual recreational activities were horse riding, downhill skiing, snowboarding, and trampolining. Conclusion: Contrary to most upper extremity fractures in children, proximal humerus fractures did not increase during the long study period. However, their operative treatment increased compared to nonoperative treatment, but the evidence supporting that trend remains unclear