Pyhä salaliitto, pyhä ihminen: pyhä, toimettomuus ja yhteisö Georges Bataillen ja Giorgio Agambenin ajattelussa

Tämä tutkielma käsittelee pyhän merkitystä ranskalaisajattelija Georges Bataillen (1897-1962) ja italialaisfilosofi Giorgio Agambenin (1942-) tuotannossa. Tutkielmassa analysoin, millä tavoin Bataillen ja Agambenin käsitykset pyhän luonteesta poikkeavat toisistaan, ja millä tavoin tämä poikkeama vaikuttaa heidän käsityksiinsä toimettomuuden (désœuvrement) luonteesta sekä heidän pyrkimyksiinsä ajatella uudella tavalla yhteisön käsitettä. Koska Agambenin käsitys pyhästä sisältää myös Bataillen analyysin kritiikin, pyrin myös luomaan tästä kritiikistä yhtenäisen kuvan. Tutkielman kysymyksenasettelu on siis kolmiosainen: 1. Miten Agamben ja Bataille käsittävät pyhän, ja millä tavoin heidän käsityksensä pyhästä eroavat toisistaan? 2. Mikä suhde toimettomuudella ja pyhällä on Agambenin ja Bataillen ajattelussa, ja miten heidän käsityksensä pyhästä vaikuttaa heidän eroaviin tulkintoihinsa toimettomuudesta? 3. Sikäli kuin sekä Agamben ja Bataille pyrkivät hahmottamaan jonkinlaista uutta, jälkihistoriallista yhteisöllisyyden tai politiikan muotoa, millä tavoin heidän ajatuksensa poikkeavat toisistaan tällä saralla, ja mikä vaikutus heidän eriävillä tulkinnoillaan toimettomuudesta ja pyhästä on tähän kysymykseen? Väitän, että tämä pyhää koskeva kysymys on sijoitettava nihilismin ja historian lopun kysymysten kontekstiin. Sekä Bataille että Agamben suhtautuvat vakavissaan sekä nietzscheläis-heideggerilaiseen diagnosiin nykyhetkestä nihilismin aikakautena, että kojèvelais-hegeliläiseen käsitykseen historiasta prosessina, joka etenee kohti ennaltamäärättyä loppua. Molemmat ajattelijat näkevät nihilismin ja historian lopun pitkälti yhteneväisinä, ja näkevät niiden velvoittavan uudenlaista inhimillisen olemisen ja yhteisön ajattelua. Sekä Bataille että Agamben hakevat nihilismin kriisiin ratkaisua eräänlaisesta antidialektisesta olemisen ja toiminnan tavasta, jota nimitän tämän tutkielman kontekstissa toimettomuudeksi. Kiistä sen sijaan koskee tämän toimettomuuden tarkkaa luonnetta ja sen suhdetta pyhään. Bataille esittää toimettomuuden radikaalina negaationa, joka murtautuu irti dialektisesta systeemistä, ja assosioi tämän negatiivisuuden pyhään, sikäli kuin pyhän tavoin se on ”vailla käyttöä” eikä sitä näin ollen voi sisällyttää välineellistävään, päämäärähakuiseen historiaprosessiin. Agamben vuorostaan käsittää toimettomuuden yleisenä potentiaalisuutena, joka kulkee aktuaalisuuteen negaation sivuuttaen ja edustaa uudenlaisen käytön mahdollisuutta ja pyhän neutralointia. Argumentoin, että Bataillen ja Agambenin vertailevan luennan kautta ilmenee, että Agamben systemaattisesti kääntää Bataillen esittämät esimerkit pyhästä negativiisuudesta esimerkeiksi potentiaalisuudesta, joka on puhtaasti maallista. Pyrkiessään määrittämään uudenlaista jumalan kuoleman jälkeistä yhteisöllisyyttä Bataille asettaa sen perustaksi pyhän, radikaalin negatiivisuuden eli kuoleman yhteisen tunnustamisen ja sille alttiiksi asettumisen muodossa. Agambenin mukaan pyhä ja negatiivisuus eivät kuitenkaan voi toimia perustana liioin uudenlaiselle yhteisöllisyydelle kuin hegeliläisen absoluutin kritiikille, sillä pyhä ja negatiivisuus toimivat sekä länsimaisen metafysiikan että politiikan perustana, johon ne on sisällytetty Agambenin pannaksi kutsuman kaksoisliikkeen kautta. Metafysiikan ja yhteisön uudelleenajattelu edellyttävät Agambenin mukaan siis ennen kaikkea pyhän ja negatiivisuuden ulkopuolella ajattelemista ja niiden voiman lakkauttamista, ja Agambenin potentiaalisuuden käsitys on ratkaisu tähän ongelmaan. Siinä missä Bataille siis pyrkii ajattelemaan uudenalaista pyhää yhteisöllisyyttä, Agambenin mukaan tuleva inhimillinen oleminen ja yhteisöllisyys voivat olla ainoastaan jotain täysin maallista. Agamben näkee pyhän uskonnollisen ulottuvuuden ”mytologeemina”, joka peittää alleen pyhän todellisen merkityksen poliittisen vallan eristämänä subjektina, paljaana elämänä, jonka oleminen on puhtaasti kuoleman omaa. Väitän, että Agambenin suhde Batailleen ei kuitenkaan ole yksinomaan kriittinen, sillä toisaalta Agamben kuvailee Bataillen ponnisteluja ”esimerkilliseksi” sikäli kuin hän on tietämättään onnistunut paljastamaan pyhän todellisen luonteen paljaana elämänä

Pyhä salaliitto, pyhä ihminen: pyhä, toimettomuus ja yhteisö Georges Bataillen ja Giorgio Agambenin ajattelussa

Tämä tutkielma käsittelee pyhän merkitystä ranskalaisajattelija Georges Bataillen (1897-1962) ja italialaisfilosofi Giorgio Agambenin (1942-) tuotannossa. Tutkielmassa analysoin, millä tavoin Bataillen ja Agambenin käsitykset pyhän luonteesta poikkeavat toisistaan, ja millä tavoin tämä poikkeama vaikuttaa heidän käsityksiinsä toimettomuuden (désœuvrement) luonteesta sekä heidän pyrkimyksiinsä ajatella uudella tavalla yhteisön käsitettä. Koska Agambenin käsitys pyhästä sisältää myös Bataillen analyysin kritiikin, pyrin myös luomaan tästä kritiikistä yhtenäisen kuvan. Tutkielman kysymyksenasettelu on siis kolmiosainen: 1. Miten Agamben ja Bataille käsittävät pyhän, ja millä tavoin heidän käsityksensä pyhästä eroavat toisistaan? 2. Mikä suhde toimettomuudella ja pyhällä on Agambenin ja Bataillen ajattelussa, ja miten heidän käsityksensä pyhästä vaikuttaa heidän eroaviin tulkintoihinsa toimettomuudesta? 3. Sikäli kuin sekä Agamben ja Bataille pyrkivät hahmottamaan jonkinlaista uutta, jälkihistoriallista yhteisöllisyyden tai politiikan muotoa, millä tavoin heidän ajatuksensa poikkeavat toisistaan tällä saralla, ja mikä vaikutus heidän eriävillä tulkinnoillaan toimettomuudesta ja pyhästä on tähän kysymykseen? Väitän, että tämä pyhää koskeva kysymys on sijoitettava nihilismin ja historian lopun kysymysten kontekstiin. Sekä Bataille että Agamben suhtautuvat vakavissaan sekä nietzscheläis-heideggerilaiseen diagnosiin nykyhetkestä nihilismin aikakautena, että kojèvelais-hegeliläiseen käsitykseen historiasta prosessina, joka etenee kohti ennaltamäärättyä loppua. Molemmat ajattelijat näkevät nihilismin ja historian lopun pitkälti yhteneväisinä, ja näkevät niiden velvoittavan uudenlaista inhimillisen olemisen ja yhteisön ajattelua. Sekä Bataille että Agamben hakevat nihilismin kriisiin ratkaisua eräänlaisesta antidialektisesta olemisen ja toiminnan tavasta, jota nimitän tämän tutkielman kontekstissa toimettomuudeksi. Kiistä sen sijaan koskee tämän toimettomuuden tarkkaa luonnetta ja sen suhdetta pyhään. Bataille esittää toimettomuuden radikaalina negaationa, joka murtautuu irti dialektisesta systeemistä, ja assosioi tämän negatiivisuuden pyhään, sikäli kuin pyhän tavoin se on ”vailla käyttöä” eikä sitä näin ollen voi sisällyttää välineellistävään, päämäärähakuiseen historiaprosessiin. Agamben vuorostaan käsittää toimettomuuden yleisenä potentiaalisuutena, joka kulkee aktuaalisuuteen negaation sivuuttaen ja edustaa uudenlaisen käytön mahdollisuutta ja pyhän neutralointia. Argumentoin, että Bataillen ja Agambenin vertailevan luennan kautta ilmenee, että Agamben systemaattisesti kääntää Bataillen esittämät esimerkit pyhästä negativiisuudesta esimerkeiksi potentiaalisuudesta, joka on puhtaasti maallista. Pyrkiessään määrittämään uudenlaista jumalan kuoleman jälkeistä yhteisöllisyyttä Bataille asettaa sen perustaksi pyhän, radikaalin negatiivisuuden eli kuoleman yhteisen tunnustamisen ja sille alttiiksi asettumisen muodossa. Agambenin mukaan pyhä ja negatiivisuus eivät kuitenkaan voi toimia perustana liioin uudenlaiselle yhteisöllisyydelle kuin hegeliläisen absoluutin kritiikille, sillä pyhä ja negatiivisuus toimivat sekä länsimaisen metafysiikan että politiikan perustana, johon ne on sisällytetty Agambenin pannaksi kutsuman kaksoisliikkeen kautta. Metafysiikan ja yhteisön uudelleenajattelu edellyttävät Agambenin mukaan siis ennen kaikkea pyhän ja negatiivisuuden ulkopuolella ajattelemista ja niiden voiman lakkauttamista, ja Agambenin potentiaalisuuden käsitys on ratkaisu tähän ongelmaan. Siinä missä Bataille siis pyrkii ajattelemaan uudenalaista pyhää yhteisöllisyyttä, Agambenin mukaan tuleva inhimillinen oleminen ja yhteisöllisyys voivat olla ainoastaan jotain täysin maallista. Agamben näkee pyhän uskonnollisen ulottuvuuden ”mytologeemina”, joka peittää alleen pyhän todellisen merkityksen poliittisen vallan eristämänä subjektina, paljaana elämänä, jonka oleminen on puhtaasti kuoleman omaa. Väitän, että Agambenin suhde Batailleen ei kuitenkaan ole yksinomaan kriittinen, sillä toisaalta Agamben kuvailee Bataillen ponnisteluja ”esimerkilliseksi” sikäli kuin hän on tietämättään onnistunut paljastamaan pyhän todellisen luonteen paljaana elämänä