Särkilahti, Venäjänkarjalaisen kylän todellisuus ja myytti

Diplomityö käsittelee 24 asukkaan kylää Särkilahtea Aunuksessa, Karjalan tasavallassa. Työ on syntynyt tilaisuudesta tutustua kylän elämään sekä arkkitehtuurin historian mittausleirillä että kylästä tehdyn dokumenttielokuvan käsikirjoitus- ja kuvausvaiheissa vuosina 1994-1998. Särkilahti on vähintään 500-vuotias kylä. Sillä on säilynyt harvinaisen selkeä, perinteinen "itäkarjalainen" identiteetti, jota leimaavat mm. sukutalous, ihmisten, eläinten ja aittojen sijoittaminen samaan rakennukseen, pyhän paikan vaatimukset ja symbioottinen suhde luontoon, sosiaalisuuden tärkeys ja perinneuskollisuus. Oleellisinta Särkilahdessa on kuitenkin Ajattomuus ja paikan henki, jonka aistimiseen vaikuttanee myös Karjalan myytti. Diplomityössä pyritään vangitsemaan ja tulkitsemaan tätä vaikutelmaa oman elämyksen kautta. Liiteosassa tekijän henkilökohtainen näkemys asetetaan laajempaan yhteyteen. Työ koostuu neljästä pääluvusta. Ensimmäisessä luvussa KYLÄ AUNUKSESSA esitellään Särkilahden fyysinen ympäristö ja maisema. Metsäinen niemi suojaa lahden rannalle kiertyvää kylää. Kylän vanhin asuttu osa on kiehtova, ruohottunut niemi. Raitin kaari sitoo niemen vastarannan taloryhmään. Kaaren pohjukassa kohoaa tumma kalmistokuusikko tsasounineen tummana vastakohtana puuttomalle kylälle. Veden peilissä kylä kertautuu. Taloilla on voimakas visuaalinen ja toiminnallinen yhteys sekä toisiinsa että aurinkoon ja veteen. Piha on ihmisten aluetta, raitti kuluu karjalle. Mielestäni maisema edustaa Christian Norberg-Schulzin kategorioista romanttista maisemaa. Toisessa luvussa TALO KYLÄSSÄ kuljetaan vaiheittain itse taloon. Kylässä on kolmetoista asuttua hirsitaloa. Etenkin ennen toista maailmansotaa rakennetut talot seuraavat pohjakaavaltaan ja julkisivultaan vanhaa rakennusperinnettä. Ne tuntuvat arkkityyppisiltä: ne kasvavat suoraan maasta suurten satulakattojen alla, ja niissä on kolme eriluonteista kerrosta, kellari tai tanhua, asunto ja ullakko. Taloissa on jotain inhimillistä; ne tuntuvat hitaina odottavan ja tarkkailevan. Sisään astuessa vaikutelma voimistuu. Talon runous, ajan patina ja sisustuksen aistikkuus puhuttelevat. Pirtin tilajärjestyksessä on puoliksi unohtuneita merkityksiä kaukaisilta vuosisadoilta. Näistä selvimmin havaittava on ikonein koristettu pyhä nurkka vinosti uunia vastapäätä. Ikkuna on kuin kuvaruutu tai maisemamaalaus kylän elämään ja sään muutoksiin. Kolmannessa luvussa, PYHÄ JA ARKI, syvennytään kyläläisten uskonnolliseen ja sosiaaliseen elämään sekä aikakäsitykseen. He noudattavat luonnon syklistä aikaa, jonka määräävät vuodenaikojen ja vuorokauden rytmit. Kultti yhdistää ortodoksiseen uskoon piirteitä esikristillisestä uskonnosta. Kylän asemakaavassakin tuntuu näkyvän jälkiä esikristillisestä maailmankuvasta jossa pohjoinen oli vainajalan suunta. Kyläkalmisto on kuin pohjoinen kuolemansaari. Perintönä pakanuuden ajalta elää myös yhteydenpito suvun vainajiin. Suku on särkilahtelaisten sosiaaliturva. Neljäs luku MURROKSESSA käsittelee Iyhyesti edistyksen kääntöpuolia ja Särkilahden kylä- ja rakennuskulttuurin oleellisia piirteitä. Ympäristö on kyläläisten oma luomus, josta he tuntevat olevansa vastuussa - eivätkä vähiten siksi, että se on hengissäselviytymisen kannalta nykyään välttämätöntä. Tavallaan Särkilahti on museomaisuudessaan venäläinen idylli: omavarainen, saasteeton, rauhallinen kylä. Perinteinen kyläkulttuuri kuihtunee vanhan polven mukana. Siten jotain Särkilahden hengestä haalistuu, mutta jotain siitä jää yhä koettavaksi maisemassa, rakennuksissa ja tarinoissa. Särkilahti on mielestäni harmoninen kokonaisuus, jolla olisi arvonsa elävänä maisemamuseona

Border Karelia through rose-coloured glasses? Gazes upon a ceded territory

Border Karelia is the former heartland of the Finnish-Karelian Orthodox culture. It has also been regarded, along with Viena Karelia, as a mythical place, the last reserve of the ‘original Finnish’ Kalevala culture. After the Continuation War ended in 1945, Finland was forced to cede Border Karelia to the Soviet Union. It was then populated with citizens from other parts of the Union, and became for 45 years inaccessible for Finns. In post-war Finland the ceded Karelia gained a new nostalgic aura, while the Soviet (Russian) attitude towards the territories was largely determined by political constructions and ‘Soviet nationalism’. The present Border Karelia is a rather poor Russian territory, characterized by a multifaceted identity and heritage. Remnants of prewar cultural landscapes, villages and buildings are still evident. They arouse concern and emotions amongst Finns and pre-war inhabitants touring the area, but there’s currently also an increasing interest among the Russians in the history and pre-war reality of the territory. The article discusses the concept of built heritage in relation to these different identities, and the uses of the Karelian past. The main objective of the research is to find a means to unite presentday Finnish and Russian interests regarding the maintenance and use of theheritage

Houses stay, people move : Building a socialist society in a former Finnish settlement in Kurkijoki in the Soviet Union

The study examines the construction of a socialist society from an architectural point of view in the former Finnish settlement of Lopotti in the municipality Kurkijoki as part of the Karelian-Finnish Soviet Socialist Republic after the territorial cessions of Finland following the Winter War (1939–1940) and the Continuation War (1941–1944). It sheds light on the norms, goals and principles of construction and planning in the rural areas of the Soviet Union, both at the time of the cessions and later on, which also determined the shaping of the former Finnish territories after the wars. As a subject of study, Lopotti or, since the cessions, Kurkijoki, off ers rare opportunities to examine the fates of buildings representing foreign culture within the context of a new state, because almost all the buildings of the pre-war period have been exceptionally well preserved, both through the wars and the Soviet era. Sovietisation meant bringing all aspects of society under the direction and control of the Communist Party and a complete change of population. The restructuring of the countryside was guided by the division between industrial and military twns and rural areas created in the 1920s, and by the classifi cation of collective farms and the ideal of the collective village created in the 1930s. The Finnish buildings were exploited as a resource, hybridised or adapted to the needs of socialism, both in terms of their function and architecture.After Finland temporarily retook the area in 1941, it was returned to Finnish normalcy, that is, dehybridised. After the cession of territory in autumn 1944, the process of sovietisation was repeated. For Kurkijoki, however, sovietisation did not bring about the modernisation of living conditions and society in the same sense as in post-revolutionary Russia; on the contrary, compared to the Finnish period, its material development stagnated or even took a step backwards. Thanks to the rare survival of its built environment, the Kurkijoki settlement also provides an exceptional starting point for examining the cultural encounter or clash and the reception of the buildings of a foreign culture within a new state context amidst the process of Sovietisation and after the reconquest in 1941. Many factors infl uenced the way in which this building resource was dealt with in the Soviet Union, especially the position of the individual in a socialist society, the ambivalent attitude of the authorities, the blurring of the Finnish history of the area and rootlessness. Nevertheless, the case of Kurkijoki shows that even buildings of a foreign culture with contradictory connotations can be extensively hybridised when, at the same time, they are cleansed of culturally or ideologically alien features. However, it may be diffi cult or take several generations to incorporate such a resource into the national building heritage. In the Soviet Union, the Kurkijoki settlement had the status of the local and central village of the Kurkijoki sovkhoz, for which an extensive town and building plan was drawn up in 1975 in line with the then current ideal of an agrotown. However, by the time of the break-up of the Soviet Union in 1991, the plan had only been implemented to a limited extent and ultimately, in the postsocialist period, there was no longer any justifi cation for the implementation of the Kurkijoki urban development plan. The pre-war building stock in the actual settlement survived the Soviet era almost intact. On the Soviet scale, the case of the Kurkijoki settlement is just one example of the failure of rural modernisation and urbanisation. The large-scale plans did not match the available fi nancial resources, and the rigid and hierarchical administrative system did not really allow for the specifi cities of the local building tradition and the use of local resources.Tutkimus käsittelee arkkitehtuurin näkökulmasta sosialistisen yhteiskunnan rakentamista Kurkijoen taajamassa eli Suomen ajan Lopotissa osana Neuvosto-Karjalaa sen jälkeen, kun Suomi luovutti Kurkijoen kunnan talvisodan (1939–1940) ja jatkosodan (1941–1944) seurauksena Neuvostoliitolle. Se valottaa Neuvostoliiton maaseudulla eri ajanjaksojen maatalouspolitiikan mukaisesti voimassa olleita rakentamisen normeja, tavoitteita ja periaatteita, jotka määrittivät myös entisten suomalaisalueiden muokkaamista. Tutkimuskohteena Lopotti antaa harvinaislaatuiset mahdollisuudet tarkastella vierasta kulttuuria edustavien rakennusten käyttöjä uudessa valtiollisessa kontekstissa, koska Lopotissa säilyivät niin sotien kuin neuvostovuosien halki poikkeuksellisesti lähes kaikki sotaa edeltävän ajan rakennukset. Suomen luovuttaman alueen sovietisointi merkitsi kaikkien yhteiskunnan osa-alueiden kytkemistä kommunistisen puolueen ohjaukseen ja valvontaan sekä väestön täydellistä vaihtumista. Maaseudun uudelleenjärjestelyä ohjasivat 1920-luvulla luotu jaottelu teollisuus- ja sotilaskaupunkeihin ja maaseutuun sekä 1930-luvulla luotu kolhoosiluokittelu ja kolhoosikylän ihanne. Rakennukset hyödynnettiin resurssina, hybridisoitiin eli sopeutettiin sekä funktioiltaan että arkkitehtuuriltaan puolesta sosialismin tarpeisiin. Suomen vallattua alueen tilapäisesti takaisin se palautettiin suomalaiseen normaaliin, dehybridisoitiin. Syksyn 1944 alueluovutuksen jälkeen sovietisoimisen prosessi toistui. Sovietisoiminen ei kuitenkaan merkinnyt Kurkijoelle olojen ja yhteiskunnan modernisoimista samassa mielessä kuin vallankumouksen jälkeisellä Venäjällä, vaan suomalaisaikaan verrattuna Kurkijoen aineellinen kehitys taantui tai otti jopa askeleen taaksepäin. Rakennuskantansa harvinaisen säilyneisyyden ansiosta Kurkijoen taajama antaa poikkeukselliset lähtökohdat tarkastella myös sovietisoinnin ja takaisinvaltauksen 1941 aiheuttamaa kulttuurien kohtaamista ja vieraan kulttuurin rakennusten vastaanottamista uudessa valtiollisessa kontekstissa. Siihen, miten tähän rakennusresurssiin suhtauduttiin, vaikuttivat monet tekijät, Neuvostoliitossa etenkin yksilön asema sosialistisessa yhteiskunnassa, viranomaisten ambivalentti asenne, alueen suomalaisen historian häivyttäminen ja juurettomuus. Kurkijoen tapaus osoittaa silti, että jopa konnotaatioiltaan ristiriitaisia vieraan kulttuurin rakennuksia voidaan laajasti hybridisoida, kun ne samalla puhdistetaan kulttuurisesti tai ideologisesti vieraista piirteistä. Tällaisen resurssin omaksuminen osaksi kansallista rakennusperintöä voi silti olla vaikeaa tai kestää useamman sukupolven. Kurkijoen taajamalla oli Neuvostoliitossa asema paikallisena ja Kurkijoki-sovhoosin keskuskylänä, ja sille laadittiin vuonna 1975 mittava, aikakauden agrokaupungin ihannetta vastannut kaava- ja rakennussuunnitelma. Suunnitelmaa toteutettiin kuitenkin vain viitteellisesti, ennen kuin Neuvostoliitto vuonna 1991 hajosi. Sosialismin jälkeisellä ajalla Kurkijoen taajaman kaava- ja rakennussuunnitelman toteuttamiselle ei ollut enää perusteita. Koko Neuvostoliiton mittakaavassa Kurkijoen taajaman tapaus on vain yksi esimerkki maaseudun modernisoimisen ja kaupungistamisen epäonnistumisesta. Suurisuuntaiset suunnitelmat eivät vastanneet käytettävissä olevia taloudellisia resursseja, eikä jäykkä ja hierarkkinen hallintojärjestelmä antanut todellisuudessa mahdollisuuksia ottaa huomioon paikallisen rakentamisen erityispiirteitä ja hyödyntää paikallisia resursseja