Tiivistelmä. Tässä työssä tutkitaan Suomen itsenäistymiskehityksen narratiiveja suomalaisissa historian oppikirjoissa vuosina 1873–1965.
Narratiivit tarkoittavat tässä yhteydessä kertomuksia. Historian narratiivisuus on käsitys, jonka mukaan historia on kylmien faktojen sijaan ennen kaikkea kertomuksia, joita ei voi koskaan täysin erottaa omasta ajastaan tai kirjoittajastaan. Narratiivien pohjalla ovat usein vallitsevat yhteiskunnalliset asenteet ja joskus myös suorat historiapoliittiset tavoitteet. Jälkimmäisten merkitys korostuu erityisesti juuri kouluhistoriassa.
Suomen itsenäistymiskehitys on kiistatta yksi kouluhistorian tärkeimmiksi katsotuista aiheista. Näkemykset Suomen historian vaiheista ja tapahtumista, jotka johtivat oppilaiden kannalta hyväksi katsottuun nykytilaan, ovat omiaan muokkaamaan lasten yhteiskunnallisia asenteita. Tämä oli myös koko kouluhistorian historiapoliittinen tavoite. Siispä historian oppikirjojen narratiivien tutkiminen juuri tämän aiheen tiimoilta oli hedelmällinen aihe. Tarkoituksenani oli kattava esitys historian oppikirjoissa eri aikoina esiintyneistä narratiiveista sekä niiden muutoksista Suomen itsenäistymiskehitystä koskien: havaita oppikirjoissa esiintyvät narratiivit, tarkastella niiden muutoksia ja valottaa syitä niiden takana.
Lähdeaineisto oli työssäni varsin laaja. Lähes sadan vuoden ajanjakso alkaa ensimmäisistä suomalaisista historian oppikirjoista ja päättyy juuri peruskoulu-uudistustuksen kynnykselle. Laaja aineisto käsittää ison osan suomalaisissa kansa- ja oppikouluissa käytössä olleista kirjoista, sekä muutamia lukioiden oppikirjoja. Päädyin työssäni keskittymään oppikirjoihin, jotka olivat paitsi aikoinaan kaikkein suosituimpia, myös tarjosivat mahdollisimman selkeitä ja toisistaan poikkeavia esimerkkejä oman aikansa narratiiveista. Tälläisiä olivat erityisesti Y.K. Yrjö-Koskisen, O.A. Forsströmin ja Väinö Voionmaan kansakoulun oppikirjat vuosilta 1905–1927, Mikael Soinisen ja Alpo Noposen kansakoulun oppikirjat vuosilta 1914–1923, K.O. Lindeqvistin keskikoulun oppikirjat vuosilta 1924–1932, sekä aivan erityisesti Oskari Mantereen ja Gunnar Sarvan pitkään suosionsa säilyttäneet oppikirjat sekä kansa- että keskikouluilta vuosilta 1915–1962. Einar W. Juvan, K. Merikosken ja Alfred Salmelan toisistaan radikaalisti poikenneet oppikirjat vuosilta 1943 ja 1961 tarjosivat hyvää materiaalia vertailulle. Erityisesti itsenäistymisen jälkeisiä, kiistanalaisia tapahtumia käsiteltäessä Teerijoen ja Suolahden oppikirja vuodelta 1957 osoittautui kaikkein kuvaavimmaksi. Veikko Huttusen vuoden 1965 lukion historian oppikirja taas muodostui työssä usein toistuvaksi poikkeukseksi vasemmistolaisine narratiiveineen.
Suomalaiset historian oppikirjat voidaan havaintojeni mukaan jakaa narratiiviensa suhteen kolmeen ryhmään: 1870–1910-lukujen fennomaanisiin oppikirjoihin, 1920–1940-lukujen suomalais-kansallisiin oppikirjoihin, sekä jatkosodan jälkeisiin uusiin oppikirjoihin. Fennomaanisissa oppikirjoissa korostuu suomalaisen kansallishengen luominen ja Suomen kansan olemassaolon perusteleminen, osin vastauksena käynnissä olleille sortovuosille. Suomalais-kansallisissa oppikirjoissa pyrittiin turvaamaan itsenäisyys, korostamaan isänmaallisuutta ja vakiinnuttamaan valta nykyiselle yhteiskuntajärjestykselle repivän sisällissodan jälkeen. Uusissa oppikirjoissa taas vastattiin Suomen jatkosodassa kokeman tappion myötä koittaneeseen uuteen poliittiseen tilanteeseen, jossa ulkoinen paine pakotti karsimaan oppikirjoista kiihkomielistä isänmaallisuutta, venäläisvastaisuutta ja kirjoittamaan objektiivisemmin muun muassa sosialismista ja sisällissodassa myös sodan hävinneestä osapuolesta.
Yksi työni keskeisimmistä havainnoista on 1800-luvun fennomaanisen historiankirjoituksen ja erityisesti Yrjö Koskisen sekä hänen poikansa Y.K. Yrjö-Koskisen massiivinen merkitys monien historiallisten narratiivien takana. Yrjö Koskisen käsitys Porvoon valtiopäivistä Suomen valtion synnyinhetkenä säilyi oppikirjoissa likipitäen kyseenalaistamattomana koko tutkimani ajanjakson. Y.K. Yrjö-Koskinen taas on pitkälti vastuussa siitä, että 1800-luvun kansallisista herättäjistä nostetaan muiden yläpuolelle juuri J.V. Snellman, J.L. Runeberg ja Elias Lönnrot. Yrjö-Koskisten ajatukset jäivät elämään erityisesti heidän henkisten seuraajiensa Mikael Soinisen ja Alpo Noposen, sekä Oskari Mantereen ja Gunnar Sarvan töiden tuloksena. Jälkimmäiset juurruttivat Yrjö-Koskisten narratiivit suomalaisten historiakäsityksiin jopa siinä määrin, että osa niistä nousi jopa uuteen suosioon muutaman vuosikymmenen tauon jälkeen. Esimerkiksi Y.K. Yrjö-Koskisen käsitys sortokaudesta "routavuosina", joka johtui Venäjän keisari Nikolai II:n ja suomalaisten tulehtuneista väleistä ennemmin kuin Venäjän sisäisestä kiihkovenäläisestä suuntauksesta, sopi jälkimmäistä vaihtoehtoa paremmin jatkosodan jälkeiseen poliittiseen ilmapiiriin.
Muut havaintoni liittyvät muutamiin Suomen historiassa käytettyihin termeihin, joiden narratiivinen merkitys tuntuisi poikkeavan yleisestä käsityksestä. Jo mainitun routavuosi-esimerkin lisäksi tällainen termi on ehdottomasti myös Suomen vapaussota. Vapaussotaa pidetään oikeistolaisittain värittyneenä terminä, jonka tarkoitus oli leimata punaiset maanpettureiksi esittäen, että juuri valkoisten voitto varmisti Suomen vapauden Venäjästä. Oppikirjojen narratiivien perusteella vapaussota oli kuitenkin ennemmin kansan kahtia jakautuneisuutta lieventämään pyrkivä narratiivi, jossa punaisten syyllisyyttä yritettiin lieventää luomalla historiallisesti epätarkka tarina Suomen vapaustaistelusta, jossa todellinen vihollinen oli punaisten sijaan Venäjä. Luonnollisesti vapaussota on hyvä esimerkki termeistä, joiden narratiivinen merkitys on muuttunut ajan myötä.
Looginen jatkotutkimuksen aihe olisi kartoittaa historian oppikirjojen narratiiveja peruskoulu-uudistuksesta nykypäivään. Näiden narratiivien vertaaminen oman työni havaintoihin antaisi lopullisen kuvan muun muassa siitä, kuinka merkittävästi Yrjö Koskisen fennomaaniset narratiivit edelleen muokkaavat käsitystämme autonomian ajan Suomen historiasta, miten vahvana Snellmanin, Runebergin ja Lönnrotin asema kansallisen heräämisen "kolmena merkkimiehenä" on säilynyt ja mihin suuntaan käsitykset Suomen sisällissodasta ovat menneet. Vielä kiinnostavampaa olisi kuitenkin tietää, kuinka narratiivit vaikuttivat oppilaisiin: syvällisempi tutkimus kouluhistorian historiapoliittisten tavoitteiden ja eri kouluissa käytettyjen eri oppikirjojen vaikutuksesta esimerkiksi 1930–1940-luvuilla kansa- ja keskikouluissa opiskelleiden poliittisiin asenteisiin ja äänestyskäyttäytymiseen lisäisi ymmärrystä kouluhistorian vaikuttavuudesta. Lisäksi Yrjö Koskisen narratiivien merkitystä esimerkiksi itsenäistymisen ajan jälkeisessä historiakulttuurissa voisi tarjota uutta tietoa kansallisen identiteettimme pohjalla olevista ideoista
