Kansikas, Suvi

Helsingin yliopiston digitaalinen arkisto

IDÄNTUTKIMUS 2/2012     73S  u  v  i   K  a  n  s  i  k  a  sv  ä  i  t  ö  s  l  e  k  t  i  o  tTänä vuonna tuli kuluneeksi 20 vuotta yhdestä Euroopan historian merkkitapahtumasta: hel-mikuussa 1992 Euroopan yhteisön jäsenmaiden johtajat allekirjoittivat Maastrichtin sopimuksen, jolla luotiin pohja Euroopan unionin perusta-miselle. Sopimuksen myötä yhteisö pohjusti myös uuden eurooppalaisen valuutan, euron, luomisen. Kahdessa vuosikymmenessä EU on yli kaksinkertaistanut jäsenmaidensa lukumää-rän. Järjestöön kuuluu nykyään muun muassa lähes kaikki Euroopan puolueettomat maat, jotka kylmän sodan ajan aikana jättäytyivät talousintegraation reunamille. Huomattavaa on myös, että yhteisvaluutta euro on ollut käytössä jo yli vuosikymmenen. Se on noussut maailman toiseksi merkittävimmäksi valuutaksi sekä yhdis-tyneen Euroopan symboliksi.Kuten tunnettua, euroalue on ollut viime vuodet kriisissä. Sekä yhteisön toimielimet että jäsenmaat ovat tehneet merkittäviä panostuksia Euroopan vakauden säilyttämiseksi. EU on luo-nut kokonaan uusia taloudellisia mekanismeja Euroopan kilpailevat talousjärjestötja kylmä sotaja toimintamuotoja pelastaakseen jäsenmaat taloudelliselta luhistumiselta. Vaikka itse asiassa vain muutama euroalueen maa on kriisiytynyt, näiden maiden ongelmat heijastelevat koko yhteisön alueelle. Kriisi on esimerkiksi johtanut usean EU-maan hallituksen ennenaikaiseen vaih-tumiseen. Näiden tekijöiden ohella Euroopan poliittisessa ilmapiirissä on nähtävissä perusta-vammanlaatuista kriittisyyttä. Monessa Euroopan unionin jäsenmaassa kansalaiset ovat alkaneet kyseenalaistaa EU-projektin kestävyyttä ja oman maansa tarvetta kuulua järjestöön. He epäilevät, tuoko jäsenyys riittävästi hyötyä kattaakseen siitä aiheutuvat kulut. Samalla on alettu vaatia, etteivät veron-maksajat joudu maksamaan liian suurta hintaa yhteistyöstä. Keskeinen kysymys kuuluu: kom-pensoiko taloudellisen integraation luoma hy-vinvointi jäsenyydestä aiheutuvat kustannukset?Keskustelu eduista ja haitoista ei ole uusi. Kansainväliseen yhteistyöhön liittyy aina kysymys kansallisista eduista. Kaikkien kaup-pajärjestöjen perustamisen taustalla on halu kiihdyttää talouskasvua jonkinlaisen yhteistyön avulla. Se, miten hyvin tässä onnistutaan, riippuu pitkälti siitä, miten järjestöjen päätöksenteko on järjestetty ja miten vallanjako tapahtuu. Nämä ovat kysymyksiä, jotka koskettavat jäsenmaiden kansallisten intressien ydintä: yhteistyön säännöt vaikuttavat suoraan siihen, miten hyvinvointia jaetaan ja kuka maksaa laskun. Euroopan talousyhteisön alkutaipaleella jäsenmaat tekivät merkittävän periaatepäätök-sen: perustaessaan järjestön sodanaikaisten 74      IDÄNTUTKIMUS 2/2012vihollisten kesken ne päättivät asettaa vanhat erimielisyydet ja kaunat taka-alalle. EU:n in-tegraatiohistoriaan on järjestön perustamisesta lähtien kuitenkin liittynyt vastakkainasettelu, jossa jäsenmaiden puolustamat kansalliset edut ovat usein olleet vastoin yhteisen politiikan päämääriä. Tutkimukseni analysoi yhtä esimerkkitapaus-ta siitä, miten EY-maat ovat ajaneet omia etujaan järjestön puitteissa ja yhteisesti sovittuja sääntöjä kiertäen. Euroopan talousyhteisön perustamisso-pimuksessa jäsenmaat sopivat siitä, että vuoden 1970 alusta lähtien niiden ulkomaankauppapoli-tiikkaa hoidetaan keskitetysti ylikansallisen toi-mielimen, komission, päätösvallan alaisuudessa. Päätös tarkoitti käytännössä sitä, että jäsenmaat luopuivat oikeudestaan tehdä itsenäistä kaup-papolitiikkaa siirtymäajan päättyessä vuoden 1969 jälkeen.Euroopan yhteisöjen jäsenmaiden kauppa-sopimukset sosialististen maiden kanssa olivat loppumassa 1970-luvun taitteessa. Yhteisen kauppapolitiikan mukaisesti ne eivät saaneet enää aloittaa uusia sopimusneuvotteluja, sillä toimivalta asiassa oli siirtymässä komissiolle. Kuten tutkimukseni osoittaa, EY:n jäsenmaat eivät kuitenkaan olleet halukkaita luopumaan itsemääräämisoikeudesta kauppasuhteissaan ja jättämään kansallisten etujensa hoitamista yli-kansalliselle toimielimelle. Ne sen sijaan etsivät keinoja jatkaa kahdenvälisiä suhteitaan itään. EY:n komissio sai vastaansa omia intres-sejään tiukasti puolustaneet jäsenmaat. Muun muassa Ranska neuvotteli uutta sopimusta Neuvostoliiton kanssa huolimatta siitä, että se EY:n perustamissopimuksen mukaan oli kiel-lettyä. EY-maat kiersivät yhteisön päätöksen yhdenmukaistaa kauppasuhteet itään solmimalla tieteellis-teknisiä yhteistyösopimuksia, jotka nimeä lukuun ottamatta olivat pitkälti saman-sisältöisiä kuin kielletyt kauppasopimukset. Maiden toiminta osoittaa, etteivät ne olleet valmiita luopumaan omien kansallisten etujensa puolustamisesta yhteisten tavoitteiden hyväksi. Loppujen lopuksi yhteistä kauppapolitiikkaa ei sovellettu sosialististen maiden kanssa käydyssä kaupassa kuin vasta kylmän sodan viimeisinä vuosina, sen jälkeen kun järjestöt ja niiden jä-senmaat olivat vuonna 1988 solmineet viralliset suhteet. On huomionarvoista, että omien intres-sien ajaminen ei ole ainoastaan kapitalistiseen talouteen liittyvä ilmiö. Rautaesiripun toisella puolella jokainen sosialistinen maa oli aivan yhtä huolissaan taloudellisen, ja etenkin poliit-tisen, yhteistyön hyödyistä ja haitoista. Huoli-matta kommunistisen ideologian julistamasta sosialistisesta internationalismista, kansalliset edut pysyivät jokaisen valtion prioriteettilistan kärjessä. Tilanteissa, joissa neuvoteltiin elintär-keistä taloudellisista ratkaisuista, jopa kaikkein lojaaleimmat ja uskollisimmat maat joutuivat jättämään poliittiset sitoumuksensa sivuun ja puolustamaan omia etujaan. Vuonna 1949 perustetun Keskinäisen ta-loudellisen avun neuvoston, josta Suomessa käytettiin järjestön virallista venäjänkielistä lyhennettä SEV, ja vuonna 1957 perustetun Eu-roopan talousyhteisön välillä ei ollut virallisia diplomaattisuhteita, sillä kumpikaan järjestöistä ei halunnut poliittis-ideologisista syistä tun-nustaa toinen toistaan. Kummankaan järjestön jäsenmaat eivät liioin olleet luoneet suhteita vastakkaiseen talousjärjestöön, ja näin ollen niiden jäsenmaiden välinen kauppa pohjautui kahdenvälisiin, hallitusten kesken neuvoteltuihin sopimuksiin.Vuosina 1969–1976 Neuvostoliitto ja sen liittolaiset kävivät SEVin piirissä kiivaita neu-votteluita siitä, miten niiden tulisi järjestää suhteensa Euroopan yhteisöihin. Tavoitteena oli sopia järjestön yhteisestä, kaikkia jäsenmaita sitovasta talouspoliittisesta linjasta. Taustalla oli EY:n yhteinen kauppapolitiikka ja sen tavoite, tulliunioni, joka toteutuessaan uhkasi vaikeuttaa sosialististen maiden vientiä EY-markkinoille. Tavoite yhtenäisestä EY-politiikasta nousi esiin ensimmäisen kerran syksyllä 1970. Poliittinen linja hyväksyttiin pitkällisten neuvotteluiden jälkeen lopulta kesällä 1974. Päätöstä seurasi ensimmäinen virallinen tapaaminen EY:n dele-gaation kanssa helmikuussa 1975. Vuoteen 1976 mennessä idän ja lännen välinen liennytys oli IDÄNTUTKIMUS 2/2012     75hiipunut huomattavasti, ja SEV huomasi yrityk-set luoda suhteet EY:n kanssa tuloksettomiksi.Kaikilla SEVin jäsenmailla oli jonkinlaiset kauppasuhteet ainakin yhteen, useimmiten kui-tenkin useampaan EY-jäseneen. Jos tämä kauppa tyrehtyisi tullimuurien pystyttämisen myötä, tai jos siitä tulisi olennaisesti kalliimpaa, sosialis-tisten maiden kyky ostaa teknologiaa ja tärkeitä kulutustavaroita lännestä huononisi merkittäväs-ti. Kysymys siitä, miten suhteet EY:hyn tulisi järjestää, jakoi sosialistisen leirin kahtia. Ensim-mäinen ryhmä koostui ulkomaankaupasta riip-puvaisista, teollisesti kehittyneemmistä maista kuten Unkari ja Puola, joiden ulkomaankaupasta merkittävä osuus käytiin EY-jäsenten kanssa. Etenkin länsituonnille oli annettu keskeinen rooli maiden taloussuunnitelmien täyttämisessä. Tä-män vuoksi niille oli välttämätöntä löytää keino jatkaa kauppaa lännen kanssa. Toinen ryhmä SEVin sisällä koostui maista, joille poliittiset tekijät olivat tärkein EY:hyn suhtautumista mää-rittävä tekijä. Ryhmää johti Neuvostoliitto, joka painotti neuvotteluissa poliittisten ja ideologisten velvoitteiden merkitystä. Neuvostoliiton kanssa samalla linjalla olivat Saksan demokraattinen tasavalta ja Bulgaria. Ryhmän pelkona oli, että suhteiden kontrolloimattomalla kehityksellä olisi negatiivisia seurauksia sosialistisen leirin yhtenäisyydelle. Tästä johtuen Neuvostoliitto vaati, ettei yksikään sen liittolaisista tee itsenäistä politiikkaa EY:n suuntaan. Sen sijaan niiden tu-lisi keskittyä tehostamaan keskinäiskauppaansa ja keksimään keinoja vähentää riippuvuutta länsimarkkinoista. SEVin yhteisen ulkopolitii-kan tavoitteena oli siten blokin yhtenäisyyden vahvistaminen ja EY:n politiikan voimaantulon estäminen tai edes viivästyttäminen. Sosialististen maiden neuvottelut EY-politii-kasta käytiin SEVin piirissä. Suurin osa itäblokin sisäisistä ristiriidoista pysyi julkisuudelta piilos-sa. Koska kiistat käytiin lähinnä kulissien taka-na, läntiset tarkkailijat saivat vain vähän tietoa siitä, miten neuvottelut etenivät ja mitkä olivat kiistakysymyksiä. Tästä syystä johtuen myös EY:n politiikanteko SEVin ja sen jäsenmaiden suuntaan vaikeutui.Salailulle oli monta syytä. Ensinnäkin kylmän sodan kilpailuasetelma teki kauppasuhteista korkean tason ulkopoliittisen kysymyksen. Siitä seurasi lisäksi molempien blokkien tarve vahvis-taa yhtenäisyyttään, sillä erimielisyydet olisivat näyttäytyneet heikkoutena, jota vastustaja voisi käyttää hyväkseen. Yhtenäisyyden vaatimus tarkoitti, että järjestöjen jäsenmaiden piti tehdä kompromisseja. Yhteisen linjan löytäminen edellytti, että niiden piti joustaa pyrkimyksissään turvata omat kansalliset etunsa. Viime kädessä leirijohtajan, Neuvostoliiton, tehtäväksi jäi taata leirin yhtenäisyys. Kysymyksestä, miten hoitaa kauppasuhteet kapitalististen maiden kanssa, kehittyi testi, jolla mitattiin Neuvostoliiton kykyä kontrolloida ja johtaa leiriään. Neuvostoliiton ulkopolitiikan keskeisimpänä kohteena oli itä-länsikamppailusta huolimatta itse asiassa oma leiri ja sen yhtenäisyyden vaaliminen. On tärkeää huomata, että Neuvos-toliitolla oli kylmässä sodassa kaksoisrooli. Sen lisäksi, että sillä oli varjeltavana omia kansallisia intressejään kuten millä tahansa valtiolla, se oli myös oman järjestelmänsä perustaja ja tärkein puolustaja. Sen tehtävänä oli siten myös liit-tolaistensa tukeminen ja kapitalisminvastaisen taistelun voittaminen. Neuvostojohto joutui jatkuvasti pitämään mielessä nämä molemmat tavoitteet. Ongelma oli, että niiden sovittaminen oli usein ongelmallista: neuvostojohto joutui puolustamaan intressejään kahdelta suunnalta tulevassa paineessa. Sen lisäksi, että kylmän sodan asetelma teki lännestä Neuvostoliiton päävihollisen, myös sen omat liittolaiset pyrkivät parantamaan neuvotteluasemiaan sen avulla ja kustannuksella. Tutkimukseni osoittaa, ettei Neuvostolii-tolla ollut hegemonista asemaa liittolaisiinsa nähden niiden talouspolitiikan osalta. SEVissä sen piti ajaa omia tavoitteitaan samalla tavalla kuin kaikkien muiden jäsenmaiden. Se joutui käyttämään paljon voimavaroja hoitaakseen liittolaissuhteitaan ja hillitäkseen liittolaistensa pyrkimyksiä tehdä itsenäisiä poliittisia ratkaisu-ja. SEVin toimeenpanevasta komiteasta muodos-tui merkittävä keskustelufoorumi jäsenmaiden 76      IDÄNTUTKIMUS 2/2012kauppapolitiikkaa koskevissa kysymyksissä. SEV-maiden taloudelliset tarpeet ja prioriteetit erosivat merkittävästi toisistaan. Ajaakseen omia etujaan SEVin itäeurooppalaiset jäsenmaat liit-toutuivat keskenään asettuen siten käytännössä johtajaansa vastaan.SEVin toimintaperiaatteet mahdollistivat Itä-Euroopan maille taloudellista liikkumavaraa suhteessa leirijohtaja Neuvostoliittoon. Järjes-tön päätöksentekomekanismi perustui kahteen keskenään ristiriidassa olevaan periaatteeseen. Toisaalta jokaisella jäsenmaalla oli oikeus äänestää oman kantansa mukaisesti, mutta toi-saalta hyväksyttävään päätökseen vaadittiin yksimielisyys. Järjestöllä ei ollut ylikansallista toimivaltaa, vaan sen päätökset olivat suosituk-sia, jotka jokaisen jäsenmaan tuli hyväksyä kan-sallisessa lainsäädännössään. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, ettei SEVillä itsellään ollut vahvaa päätöksentekovaltaa, vaan päätöksentekoperiaat-teesta johtuen yksittäisillä jäsenmailla oli vahva veto-oikeus. Tämän mallin tarkoittamattomana seurauksena oli päätöksentekoprosessin lamaan-tuminen tilanteissa, joissa jäsenmailla oli eriäviä mielipiteitä. Jotta SEV lopulta sai aikaan EY-politiikassaan jokaiselle jäsenmaalle hyväksyttävän päätöksen, Neuvostoliitto, kuten kaikki muutkin jäsenmaat, joutui tekemään kompromisseja. SEV-maat eivät kuitenkaan missään vaiheessa onnistuneet luo-maan yhteistyömuotoa, jossa ne olisivat voineet aina luottaa siihen, ettei kompromissien tekemi-nen johda niiden liikkumatilan vähenemiseen. Oman edun tavoittelu ja epäluulo muiden toimia kohtaan estivät tehokkaan ulkomaankauppapo-litiikan muotoilemisen.Suunnitelmatalouteen sisäänrakennettu omavaraisuuden tavoittelu teki tehokkaasta ulkomaankaupasta vaikeaa. SEV-maiden kes-kinäiskauppa oli kahdenvälistä; järjestelmän jäykkyys ja tehottomuus olisivat moninkertais-tuneet monenkeskisessä kaupassa. Sosialistiset maat eivät onnistuneet kehittämään uusia innovaatioita tai ylläpitämään talouskasvua keskinäisessä kaupankäynnissään. Tämän vuoksi niiden vaihtoehdoksi jäi lisätä kauppaa, ja myöhemmin myös lainanottoa, kapitalistisista maista. Näin SEV-maiden riippuvuus kapitalis-tisesta markkinataloudesta lisääntyi. Kehitys oli vastoin niiden ideologisia oppeja. Vuoteen 1973 mennessä itä-länsikauppa oli tiivistynyt niin pitkälle, että jopa neuvostojohtaja Leonid Brezhnev joutui puheessaan tunnustamaan so-sialististen maiden taloudellisen riippuvuuden EY:n kanssa käytävästä kaupasta. Koska ne eivät päässeet irrottautumaan tästä kaupasta, niiden ainoaksi vaihtoehdoksi jäi mukautua Euroopan yhteisöjen tekemiin kaupan sääntöjä koskeviin vaatimuksiin ja rajoituksiin. SEV ei milloinkaan onnistunut tavoitteessaan vastata EY:n kehityksen asettamaan haasteeseen. Siitä ei tullut merkittävää kansainvälisen kau-pan toimijaa. Neuvostoliitto joutui käyttämään resurssejaan liittolaissuhteidensa hoitamiseen eikä se tämän vuoksi pystynyt tekemään aggres-siivista EY:n vastaista politiikkaa. Tutkimukseni osoittaa, että sekä Itä-Euroopan SEV-maat että EY onnistuivat vesittämään Neuvostoliiton asemaa hegemonisena leirijohtajana. Samaan aikaan Euroopan yhteisöt jatkoivat kehitystään sellaiseksi taloudelliseksi suurvallaksi, joka se tänä päivänä on. Viime kuukausien aikana keskustelu Euroo-pan unionin ja euroalueen kohtalosta on käynyt kiivaana. Sanomalehdet ovat povanneet “kapi-talismin kriisiä”1 ja jopa ”EU:n romahdusta”2. Jos kyseisiä otsikoita olisi kirjoitettu tutkimuk-seni ajankohtana, 1970-luvulla, julkaisijana olisi todennäköisimmin ollut Neuvostoliiton kommunistisen puolueen äänenkannattaja Pravda, ei läntinen media. Pravda olisi varmasti nostanut EU:n kriisit esimerkkinä kapitalistisen järjestelmän synnynnäisistä ristiriidoista, kuten neuvostojohtaja Vladimir Lenin viime vuosisa-dan alkupuolella ennusti. Idässä ei kuitenkaan enää ole toimijaa, joka ilkkuisi EU:n vaikeuksille. Neuvostoliitto, joka koko kylmän sodan ajan kohdisti propagandako-neistonsa EY:n ja sen voiman heikentämiseksi, hajosi kaksi vuosikymmentä sitten. Sen seuraaja-valtio Venäjä on valinnut kapitalistisen järjestel-män ja integroitunut vahvasti maailmantalouteen IDÄNTUTKIMUS 2/2012     77ja on siten myös riippuvainen maailmantalouden heilahteluista. Euroopan unionin perustaminen vuonna 1993 ajoittui viime vuosisadan merkittävään taitekohtaan – kylmä sota oli juuri päättynyt ja sosialistinen leiri hajonnut. Vasta sosialistisen leirin hajotessa EU-jäsenyydestä tuli itäisen Keski-Euroopan maille mahdollinen integraa-tioratkaisu. EU:n nykyisistä 27 jäsenmaasta kymmenen oli osa sosialistista järjestelmää kylmän sodan aikana. Näiden lisäksi kolme käy parhaillaan jäsenyysneuvotteluja. Tämä tarkoittaa, että melkein puolet EU:n nykyisistä jäsenmaista on kokenut talousintegraation hyvin Valtiotieteiden maisteri Suvi Kansikas puolusti väitöskirjaansa Trade Blocs and the Cold War. The CMEA and the EC Challenge, 1969-1976 Helsingin yliopis-ton valtiotieteellisessä tiedekunnassa 4. helmikuuta 2012 kello 10. Vastaväittäjänä toimi professori Martin Dangerfield Wol-verhamptonin yliopistosta ja kustoksena oli professori Seppo Hentilä.Viitteet1 Esimerkiksi Guardian-lehti syksyllä 2011. http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2011/sep/21/crisis-of-capitalism 2 Esimerkiksi EU:n komission entinen pu-heenjohtaja Jaques Delors haastattelus-sa kesällä 2011. http://www.lefigaro.fr/conjoncture/2011/08/18/04016-20110818ART-FIG00409-delors-l-euro-est-au-bord-du-gouf-fre.php erilaisissa olosuhteissa, suunnitelmatalouden asettamisissa rajoissa. Siten EU:n jäsenistö koos-tuu kahdesta maaryhmästä, jotka vielä hiljattain olivat vihollisia. Sosialistisen ja kapitalistisen järjestelmän välisen kilpailun, niiden luomien talousintegraatiomallien sekä molempien osa-puolien keskeisimpien talousjärjestöjen väliset kontaktit ovat keskeinen osa EU:n historiaa. Euroopan integraatiohistoria, joka ei ota huomioon sosialististen maiden kokemuksia ja näkemyksiä, kertoo vain yhden osan Euroopan yhdentymisen historiasta. Väitöskirjani on aloit-tanut puuttuvan osan kartoittamisen. 

Euroopan kilpailevat talousjärjestöt ja kylmä sota

Journal.fi

Finnish

https://journal.fi/idantutkimus/article/download/79753/40530

Euroopan kilpailevat talousjärjestöt ja kylmä sota

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Helsingin yliopiston digitaalinen arkisto

Journal.fi