Johdanto: Kaularankamurtumat ovat henkeä uhkaavia vammoja. Niiden seurauksena potilaalle voi jäädä pysyviä toimintakykyä heikentäviä neurologisia oireita. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää kaularankamurtumien esiintyvyyttä ja hoitokäytäntöjä sekä niiden muutosta Tampereen yliopistollisessa sairaalassa vuosien 1987 ja 1996 välillä.
Aineisto: Tutkimus on retrospektiivinen potilasasiakirjoihin perustuva tutkimus. Potilaat kerättiin Tampereen yliopistollisen sairaalan potilasarkistoista. Tutkimuksessa tarkasteltiin ainoastaan tapa-turmaisia kaularankamurtumia 1987-1996 välillä. Tiedot kerättiin vuosi tapaturmasta eteenpäin.
Tulokset: Tutkimuksen kriteerit täytti 329 potilastapausta. Näistä 71,8 % (234/326) oli miehiä. Tut-kimus populaation mediaani ikä oli 40,5 vuotta (11 kuukautta-88 vuotta). Auto-onnettomuudet olivat yleisin vammamekanismi 40,5 % (132/326). Kaikista kaularankamurtumista 26,0 % (85/326) tapahtui päihtyneenä. Yleisin murtuman taso oli C2 29,1 % (112/326). Selkäydinvaurion sai 13,5 % (44/326) potilaista. Sairaalahoitopäiviä oli keskimäärin 13,9 (95% luottamusväli11,7-16,2) ja operatiivisen hoidon sai 28,5 % (93/326) potilaista.
Johtopäätökset: Kaularankamurtumien hoito on muuttunut vuosien 1987 ja 1996 välillä huomattavasti. Operatiiviset menetelmät ovat lisääntyneet. Halovest-hoidon käyttö on seuranta-aikana vähentynyt. Nuorten miesten joukossa auto-onnettomuudet ja päihtyneenä syntyneet vammat ovat hyvin yleisiä
