Luontoympäristöjen läheisyys voi vähentää stressiä ja kannustaa liikkumaan. Nämä tekijät puolestaan ovat yhteydessä pidempiaikaiseen hyvinvointiin. Ympäristöpsykologian tutkimuksessa luontoympäristöille ’altistumisen’ hyvinvointiyhteyksiä on selitetty niin sanotulla elpymisellä, jota on lähestytty kahdesta teoreettisesta viitekehyksestä. Toinen näistä painottaa tarkkaavuuden elpymistä ja toinen psykofyysistä stressin vähenemistä. Valtaosa erilaisille ympäristöille altistumista ja hyvinvointia käsittelevästä tutkimuksesta on keskittynyt (luonto)ympäristöjen saavutettavuuteen ja sellaisiin fyysisiin ominaisuuksiin, jotka tukevat elpymistä. Vähemmälle huomiolle on jäänyt yksilöiden psykologiset tekijät kuten motiivit, huomion suuntautuminen ja vuorovaikutus ympäristön kanssa. Lisäksi valtaosa tutkimuksesta, joka vertailee liikkumisen hyvinvointivaikutuksia rakennetuissa ja luontoympäristöissä, on kokeellisia. Vaikka niiden tulokset viittaavat siihen, että luontoympäristö tuo pienen lisäarvon liikunnan tunnettuihin hyvinvointivaikutuksiin, ei tiedetä pätevätkö samat tulokset jokapäiväisessä elämässä, jolloin sekä liikuntamuoto että sen harrastuspaikka on itse valittu.
Tämä väitöskirja osallistuu aiheen tutkimukseen tarkastelemalla jokapäiväisten luontokäyntien suhdetta mielialaan, elpymiseen ja hyvinvointiin, ja psykologisia tekijöitä jotka selittävät näitä suhteita. Osatutkimukset 1-3 ovat korrelatiivisia ja perustuvat suomalaisiin kyselyaineistoihin. Osatutkimus 4 tiivistää kahden kenttäkokeen tulokset, joissa osallistujat kävelivät joko metsässä tai kaupunkipuistossa. Kaikissa tutkimuksissa menetelminä käytetään rakenneyhtälömallinnusta, joissa samassa mallissa voidaan tarkastella useampia selittäviä tekijöitä, riippuvia muuttujia ja mediaattoreita (soveltuvin osin).
Ensimmäisessä osatutkimuksessa luontoympäristöissä liikkumisen useus selitti parempaa emotionaalista hyvinvointia sekä koettua terveyttä, vaikka useita tunnettuja hyvinvointia ja liikuntaa selittäviä tekijöitä oli vakioitu. Rakennetussa ulkoympäristöissä liikkumisen useus oli yhteydessä parempaan koettuun terveyteen muttei emotionaaliseen hyvinvointiin. Sisäliikunnalla ei vastaavia yhteyksiä ollut.
Toisessa osatutkimuksessa tarkasteltiin viimeisintä liikuntakertaa joko luonto-, sisä- tai rakennetussa ulkoympäristössä. Elpyminen oli keskimäärin hieman suurempaa luontoliikunnan jälkeen, mutta jotkin osa-alueet kuten kokemus itsevarmuudesta oli suurempaa sisäliikunnan jälkeen. Elpymiskokemukset eivät kuitenkaan selittäneet sitä, miksi luontoliikunnalla on yhteys pidempiaikaiseen emotionaaliseen hyvinvointiin.
Kolmas osatutkimus tarkasteli pelkästään luontokäyntejä. Motiivit ja huomion kohteet viimeisimmällä luontokäynnillä selittivät merkittävää osaa käynnin jälkeisestä elpymisestä ja hyvinvoinnista. Mitä suurempi tarve vähentää stressiä, sitä suurempaa oli koettu elpyminen ja hyvinvointi käynnin jälkeen, kun taas toive olla yksin oli yhteydessä matalampaan elpymiseen ja hyvinvointiin. Huomion kohdistus omiin tunteisiin/ajatuksiin, ympäristöön sekä toimintaan (muttei toisiin ihmisiin) olivat kaikki yhteydessä korkeampaan elpymiseen ja hyvinvointiin.
Neljännessä osatutkimuksessa havaittiin, että 4-6 kilometrin kävely luonnossa lisäsi elpymistä ja positiivista mielialaa yhtä lailla riippumatta siitä, tekivätkö osallistujat elpymis- tai muita psykologisia harjoitteita kävelyn aikana vai eivät. Sillä, millaisia harjoitteita teki, oli kuitenkin pieni yhteys tarkkaavuuden ylläpitoon.
Kokonaisuudessaan tulokset täydentävät ja tukevat kokeellisia tutkimustuloksia, joissa hyvin monenlaisten luontoaltistusten on löydetty parantavan mielialaa ja lisäävän elpymistä. Tuloksissa mielialan ja hyvinvoinnin kannalta näyttäytyivät tärkeinä myös psykologiset tekijät kuten motiivit, huomion kohdistus ja vuorovaikutus ympäristön kanssa, joita on tutkittu vähemmän. Tulokset ovat alustavia ja ne kannustavat selvittämään tarkemmin psykologisten tekijöiden yhteyttä elpymiskokemuksiin.Physical activity in natural environments may alleviate stress and enhance mood, both of which are closely connected to longer-term human well-being. From the psychological point of view, these so called ‘restorative effects’ of contact with natural outdoor environments have been explained by two theories emphasising either attention restoration or psycho-physiological stress reduction. Most of the research on visits to different types of environments and human well-being, however, has focused on accessibility and environmental qualities conducive to restoration. Less attention has been paid to psychological aspects such as motives, attentional focus, and engagement with the environment. Furthermore, most research comparing the beneficial effects of physical activity in natural and built environments has been conducted in experimental settings. The applicability of the results of such studies, claiming greater benefit from physical activity in natural outdoor settings than indoors or in built environment, has not been established in everyday life when the activity and its setting can be freely chosen.
This thesis contributes to these discussions by analysing associations between everyday visits to natural settings and mood, restoration, and subjective well-being outcomes, and their psychological mediators. Studies 1-3 are correlational and they are based on Finnish survey datasets, whereas Study 4 summarises two field experiments in a mixed/coniferous forest and an urban park. Analytical methods are different variations of structural equation modelling, comprising several explanatory variables, outcomes, and mediators (when applicable).
The results from Study 1 showed that more frequent physical activity in natural settings was connected to better emotional well-being and better general health, even when controlling for a number of known confounders. More frequent physical activity in built outdoor settings was, likewise, associated with better general health but not with emotional well-being. Physical activity indoors showed no connections to these outcomes.
Study 2, comparing single bouts of physical activity in natural, indoor, and built outdoor settings, found that restorativeness was rated slightly greater in natural settings, while indoor physical activity was associated with better evaluations of selfconfidence. However, recalled restoration did not explain the positive association between the weekly frequency of physical activity in natural settings and emotional well-being.
Regarding visits to natural settings in particular, in Study 3, recalled motives prior to and attentional focus during the most recent visit to nature explained substantial shares of post-visit restoration and emotional well-being. The motive to reduce stress was connected to greater and the motive to be alone was connected to lower postvisit restoration and emotional well-being. In terms of attentional focus during the visit, focusing on the environment and one’s own thoughts and activities, but not on other people, correlated with greater restoration and better emotional well-being.
In the two field experiments conducted for Study 4, walking 4–6 kilometres in natural settings resulted in greater restoration and more positive mood, regardless of whether participants conducted psychological tasks during the walk or not. However, there were some differences in changes in sustained attention but these were mostly between the different types of tasks during the walk.
Overall, these results complement and corroborate experimental studies showing enhancement of mood and restoration following various types of nature visits. They also highlight the important role of psychological aspects such as motivation, attentional focus, and engagement with the environment, which have received less attention in applied research. Future investigations in these topics are encouraged
